Toisen Gotlannin päivän olemme jättäneet Visbyssä kuljeskelulle. Aamupäivällä pakkaamme tavarat autoon, jätämme sen keskustaan parkkiin ja pujahdamme portista muurien sisälle. Jo lähtösatamassa jaetusta matkailulehdestä on käynyt ilmi, että meneillään on Keskiaikafestivaali, Medeltidsveckan. Kaikkialla vanhan kaupungin muurien sisällä vaeltelee tyyliä mukaileviin asuihin pukeutunutta väkeä, monilla mukanaan sen aikaisia työvälineitä tai kaupusteltavaa tavaraa.
Viikon kestävän festivaalin ohjelmaan kuuluu paitsi kursseja asianharrastajille myös turnajaisesityksiä, konsertteja, markkinat, muurivaelluksia, teatteria, laulua, tanssia ja akrobatiaa ja jos mitä tapahtumaa yleisölle. Festivaaliesitteestä ilmenee, että ensi vuonna Medeltidsveckan tulee olemaan erityisen juhlava, kun tulee 650 vuotta tanskalaisten rantautumisesta Gotlantiin ja talonpoikien noususta puolustamaan asuinsijojaan. Kotoiset Turun keskiaikamarkkinat ovat pientä hyörinää tämän melskeen rinnalla.
Pyhän Marian katedraalin ovia avataan juuri, kun saavumme paikalle. St. Maria kyrkan on saaren pääkirkko, alunperin 1220-luvulta, vuosisatojen kuluessa useasti lisärakennettu ja restauroitu (viimeksi 1980-luvulla). Istumme hetken turistihälyisessä kirkossa katsellen kauniita yksityiskohtia. Lasimaalaukset ovat yksinkertaisesti äärettömän upeita; niiden väriloistoa ja yksityiskohtia voisi katsella kyllikseen saamatta. 1998 kirkkoon tuotu Visbyn Maria-patsaan kullattu kopio kiinnittää huomiota poikkeavalla prameudellaan. Pohjoisella seinustalla ovat muistotaulut tanskalais-lyypekkiläisen aluksen haaksirikon v.1566, Estonian laivaonnettomuuden v.1994 ja vuoden 2004 Intian valtameren maanjäristyksen jälkeisen tsunamin uhreille. Meren hauta on ollut monen gotlantilaisenkin kohtalona.
Kirkosta etsiydymme vaeltelemaan kasvitieteelliseen puutarhaan, jonka upeat istutukset ovat myös kärsineet poikkeuksellisesta kesästä. Puutarhaan osuu yhtaikaa suomeksi opastettu ryhmä, mutta kuljemme omia reittejämme. Linnén komeaa profiilia on käytävä tervehtimässä jälleen ja upeita puuvanhuksia halaamassa. Rakkauden Portista (Kärleksporten) pääsee pujahtamaan muurin läpi meren rantaan, jossa näkymä kumpaankin suuntaan on huikean kaunis.
Puutarhasta pääsee nurmikentälle (Paviljongsplan), jossa keskiaikamarkkinat kuhisevat. Kojuissa myydään mm. avotulella paistettua villisikaa, mikä osoittautuu erittäin herkulliseksi lounasvälipalaksi sipulirenkaiden, juuresraasteen ja jogurttikastikkeen kanssa pitaleipään kätkettynä, juomana puolukkamehua. Kentällä on voimainmittelijöitä ja temppujen tekijöitä esiintymässä yleisön keskellä. Tulee hiukan epätodellinen olo, kuin olisi joutunut mukaan isoon roolipeliin, jossa kaikki pyrkii näyttämään aidon keskiaikaiselta, mutta on kuitenkin suurta näytelmää. Puvut paljastavat roolin esittäjän säädyn: on aatelisia ja porvareita, talonpoikaisväkeä, munkkeja ja nunnia ja kerjäläisiksi pukeutuneita. Erityisesti nuoret miehet näyttivät eläytyvän innokkaasti rooleihinsa.
On aika siirtyä satamaan odottamaan lautan lähtöä toiseen saareen. Mietin siinä ihmiselämän monia näyttämöitä, rooleja, joissa itsekin olen ollut. Jotkut niistä itse valittuja, jotkut jotenkin tehtäviksi tai elettäväksi ohjautuneita. Globaalin talouden hyörinäkin on eräänlaista roolipeliä keskeisten roolien esittäjineen, huutokuorolaisineen ja sivustakatsojineen. Kukin esittää osaansa, kunnes jää kulisseihin tai kammetaan lopullisesti näyttämöltä.
*jatkuu
Ikkuna on koko yön auki puistoon, puiden takana hengittää meri. Hiljaista, pehmeää, onnellista jotenkin. Ilahdun aina ruotsintyylin kodikkuudesta hotelleissa. Jo tuloaula viestii: tervetuloa, ole kuin kotonasi. On jopa pieni kirjasto mukavine tuoleineen, toisaalla nurkkaus nettiyhteyttä tarvitseville. Kaikki tervehtivät toisiaan ja henkilökunta hymyilee. Täällä sen taas muistaa: niin kuuluu ollakin, vaikkei kotimaassa ole tapana.
Aamiaishuone on viihtyisä, kattauksessa helposti aukeneva logiikka. Tarjoiluvadit ovat pieniä ja siistejä, ne vaihdetaan usein. Ruotsalainen luonnonjogurtti on erityisen hyvää ja lisukkeita on toistakymmentä sorttia. Osun valitsemaan vihreää jasmiiniteetä aamujuomaksi ja siitä tulee heti lempparini. Istumme terassille, jossa kastanja kurottaa oksiaan melkein pöytään. Elokuun aamun tuulenhenki on leppeä eikä aurinkokaan vielä tunnu polttavalta.
Tuloillan tutustumiskävelyllä satamarannassa päädyimme lopuksi erään ahmetin nakkikioskille. Päivän matkalla välipaloiksi nautitut kahvit ja kelmuun käärityt lössöt sämpylät pursuavine katkarapu-majoneesi-täytteineen olivat jo täyttäneet kiintiönsä meissä. Vastakohtien välähdys hykerryttää huumorintajuamme: edellisiltana viiden ruokalajin gourmetillallinen ja tänään kälyisen snagarin makkara ja ranskalaiset.
Elokuisessa Visbyssä olemme käyneet ensi kerran 17 vuotta sitten. Muistikuvissa kaupunki hehkui ruusuissa, mutta nyt hellekesä on selvästi verottanut pihojen ja portinpielien kukkaloistoa. Gotlanti on muutakin kuin Visby, siksi olemme täällä uudestaan. Lähdemme ajamaan länsirantaa pohjoiseen. Kartta kertoo, että nähtävyyksiä on tiuhassa kaikkialla, useimmat niistä keskiaikaisia linnanraunioita tai kirkkoja. Valitsemme Lummelundan, jossa on turisteja varten raivattu luolareitti, Gotlannin maaperän muodostumista 400 miljoonan vuoden aikana havainnollistava näyttely, matkailupalveluja ja luontopolku.
Lummelundagrottan on pohjoismaisittain kiinnostava vuorensisäisine virtoineen ja luolastoineen. Esiteltävä alue on kooltaan vain pieni osa tunnetusta ja varsin vaatimaton verrattuna vaikkapa 1970-luvulla näkemiimme Postojnan valtaviin tippukiviluoliin silloisessa Jugoslaviassa. Lummelundan luolat on tiedetty 1700-luvulta (Linné), mutta turismia varten niitä alettiin kunnostaa vasta 1970- ja -80-luvulla. Luoliin liittyy dokumentoitu tarina paikallisten poikien seikkailusta 1950-luvulla vuoren sisällä, missä he ryömivät etsimässä onkaloita taskulamppujen valossa. Tästä käynnistyi laajempi tutkimushanke ja turistikohteeksi kehittely.
Luolissa lämpötila on kahdeksan astetta ja ulkona on 30 asteen helle. Nuori ruotsalaisperhe on joukossamme parivuotiaan poikansa kanssa luolakierroksella ja pikkuinenhan alkaa kohta pimeässä huutaa kauhuissaan. Äiti ei saa poikaa rauhoittumaan, kimeä hätähuuto kajahtelee kallioseinämistä. Perheen isä ei reagoi lapsen paniikkiin mitenkään, äiti joutuu palaamaan lapsen kanssa yksin ulos. Ihmettelemme, etteivät nuoret vanhemmat tajunneet tulla vuororellen 20 minuutin kierrokselle. Voi vain toivoa, ettei lapsi saa kokemuksesta pysyvää pimeänpelkoa.
Ajamme Kappelshamnin kautta Lärbrohon, josta voisi jatkaa Fårösundiin ja Fårön saarelle. Käännymme kuitenkin etelään, sillä minua kiinnostaa sistersiläismunkkien muinainen luostarialue, Romakloster, joka on saaren sisäosissa. Dalhemin kirkko, yksi 92:sta Gotlannin keskiaikaisesta kirkosta, osuu matkan varrelle ja vetää meidät ihailemaan kauneudestaan kuuluja lasimaalauksia ja freskoja. Kirkot, joilla on nähtävyysstatus, ovat auki kesäaikana 9-17. Dalhemin kirkon 50-metrinen torni kohoaa uljaana kohti taivasta ja sisätilojen kauneus mykistää. Ulkona vainioiden vilja on korjattu ja pienessä kirkonkylässä tuntuu pelloille vasta levitetyn lietelannan vahva haju.
Romakloster löytyy pienen etsimisen jälkeen. Ajetaan ensin ohi, sillä opasteessa lukee ylinnä Kungliga Romateatern ja vasta toisella katsomalla huomaa Klosterruin-viitan. Paikka on kovin hiljainen, matkailun pääsesonki on selvästi ohi. Aikoinaan luostari on ollut rikas. Viljelyalueet ympärillä ovat laajat, luostarialueella on kymmenkunta rakennusta ja valtavan kirkon rauniot. Paikassa toimii kesäteatteri, viikonloppuisin esitetään Macbethia. Kaksi myymälää ja kahvila ovat avoinna, olemme lähes ainoat kävijät.
Tulemme sisämaasta länsirannalle poiketaksemme Fröjelin Gannarveen näkemään omalaatuisen, veneen muotoisen kivistä tehdyn hauta-aluemuistomerkin. Se on lampaiden laitumella ja sinne kiivetään piikkilanka-aidan yli johtavia portaita. Klintehamnista käännymme sitten takaisin Visbytä kohti. Rantatie on kaunis ja perjantai-ilta kun on, myös vilkkaasti liikennöity. Gotlannin länsiranta on ruotsalaisittain erittäin suosittu loma- ja viikonlopunviettokohde. Tofta strandilla on runsaasti vuokrattavia lomamökkejä ja B&B-majoituspaikkoja. Me palaamme Visbyhyn, syömme illalliseksi satamassa kevyesti halstrattua tonnikalaa ja nukumme hyvin puistosta kantautuvista äänistä välittämättä.
*jatkuu
Laivaristeilyt Suomesta meren yli länteen ovat jo aikapäiviä menettäneet hohtonsa sitä mukaa, kun laivat ikääntyessään rähjääntyvät ja vaihtavat varustamoa. Mielessämme oli tutustua naapurimaahan entistä paremmin, mutta eipä kiehtonut lähteä kiertämään Pohjanlahteakaan, kun tähtäimessä oli eteläinen Ruotsi. Läksimme Silja Serenadella Helsingistä tällä kertaa.
Sataman autojonossa helteessä lojuminen on tylsintä mitä matkailija joutuu kestämään. Onneksi oli kirja. Kuulutus kertoi, että kanssamatkaajiamme oli peräti 39 eri kansallisuutta, vaikka ei laiva ei vaikuttanut mitenkään erityisen täydeltä. Merellä tuuli tuiversi hiuksia hurjana ja sivukansilla syntyi paikkoja, joissa voi suorastaan nojata tuuleen. Ihana Titanic-efekti! Kaksi hentoa intialaista pikkutyttöä pyllähti tuulen voimasta nurin kannella upeaan sariin pukeutuneen kauniin äitinsä kauhuksi.
Laivoista olemme oppineet, että ensiksi etsiydytään hyttiin, sitten infoon vaihtamaan valuuttaa mikäli tarvitsee ja kruunujahan tarvittiin. Puoteihin meidän ei tarvitse mennä ollenkaan eikä baaritiskeillä notkua. Alun perin kannattaa valita hyvin paikka, jossa illan istuu ja yön nukkuu. Valinnat eivät pettäneet, eivät tällä laivalla. Yllätyin positiivisesti.
Illastimme Bon Vivantissa hiukan tavallista juhlavammin 37. hääpäivän merkeissä. Pöytäämme sattui aivan loistava tarjoilija, aasialaispiirteinen nuorimies, joka hoiti tehtävänsä iloisesti, joutuisasti ja ammattitaidolla. Ruoka oli todella erinomaista ja ateriakokonaisuus viineineen hyvin suunniteltu. Illan päätteeksi kävimme tanssahtelemassa muutaman kappaleen yökerhon puolella. Kenkkukoipenikaan ei valittanut liikuntasessiosta. Matka alkoi siis hyvissä tunnelmissa.
Tukholmasta jatkoimme autolla saman tien kohti Nynäshamnia. Poikkesimme Ösmossa pienellä tauolla, kun aikaa oli. Perillä ennätimme katsella hiukan kaupunkia, juoda ekat ruotsinkahvit ja kierrellä keskuspuiston lampea. Olimme kotona jo varanneet autopaikan Visbyn lautan iltapäivävuorolle. Lippuun kuuluivat kansituolipaikat, joissa kolme tuntia meni pahemmin pitkästymättä vuoroin torkkuen ja lukien. Kesän pokkaripinosta viimeiseksi jäänyt Anja Kaurasen Lemmikkikaupan tytöt ei tosin mitään herttaista lomaluettavaa ollut, pikemminkin toi muuten leppoisiin lukuhetkiin kylmiä väreitä.
Naapurimaassa on sama lomasesonki kuin meillä, joten suurimmat ruuhkat ovat elokuulla jo ohi. Kokemuksesta viisastuneena suunnittelimme kuitenkin iltaisin seuraavan päivän reitin ja varasimme yösijan ennakkoon. Pohjoismaissa toimii oivalliseksi osoittautunut hotelliketju Best Western. BW:t ovat tavallisia, pienehköjä tai keskikokoisia kolmen ja neljän tähden hotelleja. Ne sijaitsevat keskustan tuntumassa tai upeissa rantamaisemissa ja ovat hyvin kodikkaita ja siistejä. Palvelu on ystävällistä ja joustavaa. Vanhan kaupungin muurin kupeessa, puiston reunalla sijaitseva Visbyn BW Solhem oli kotinamme kaksi yötä.
*jatkuu
Poikkeuspäivän iloksi päätimme lähteä käymään Tampereella. On tullut jo niin monesti siellä käytyä, yöseenkin, että voi jo valita vain yhden jutun läkähdyttävän runsaista mahdollisuuksista. Hatanpään puistoalue on lempparini. Kartano Nukkemuseoineen on nähty, mutta ruusupuisto houkuttaa aina uudestaan sydänkesällä. Sinne!Vaan kuinkas sitten kävikään…
Rosariumista oli tehty yksityisen juhlan näyttämö, joka sulki ruusuiseen syliinsä Katariinan ja Thomasin suvun ja ystäväpiirin. Upeampaa kesäistä hääpaikkaa tuskin voi kuvitella. Aurinko korvensi tummissa juhlapuvuissaan hikoilevia herroja. Naisväen upeat hatut ja hulmahtelevat shifongit hehkuivat kilpaa ruusujen kanssa. Alempana lehtevässä puistossa kulkijoilla oli varjoisaa, järveltä hengähteli vilpoinen tuuli. Saatiin nauttia hääorkesterin letkeästi jazzahtavista sävelistä ja juhla-asuisten vieraiden pukuloistosta, kun he poikkesivat vilvoittelemaan puiden varjoon.
Puistoalueen toisella laidalla on japanilaistyylinen kivipuuutarha, jossa riippaoksaisen koivun alla penkillä on hyvä istahtaa hetkeksi, sulkea silmät ja mielessään hiljaa kiittää maan kauneudesta. Lähellä lorisee puro ja sorsapoikue kisaa kotilammessaan. Kolme kaunista kaarisiltaa ja upeat kukkaryhmät luovat romanttista tunnelmaa. Onni on kesäpäivä kauniissa puistossa!
– Mennäänkö Mamille syömään, kysäisin mielijohteesta suunnistaessamme kulkuneuvoon. Ei olekaan yhdessä kuljettu aiemmin Kanta-Hämettä ja Varsinais-Suomen tasaisia peltoja halkovaa tietä Mansesta Turkuun. Perillä Aurajoen rannoilla kaikasi outo meteli, jokilaivat pullistelivat janoista kansaa, telttakojuissa myytiin miekkoja ja kilpiä ja ennustettiin tarot-korteista. Kukkaistutuksin koristellulla rantapromenadilla vanttera sulhaskandidaatti keräsi aataminasuisena tytöiltä nimikirjoituksia nahkaansa kaverien naurunremakan säestyksellä. Polttarikulttuuria tulevan kulttuuripääkaupungin malliin.
Suunnistimme rantaravintolaan, jossa kaksi vuotta sitten olimme syöneet ekstraherkullista ruokaa ja saaneet erinomaisen palvelun. Epäilys heräsi kohta: ulkopöydät olivat epäsiistejä, tilaakin oli. Kymmenen minuuttia odotettuamme hymytön tarjoilija kävi nakkaamassa rasvaläikkäiset ruokalistat eteemme ja katosi. Pöytä klenkkasi mukulakivillä, emme saaneet sitä tasapainoon. Kun Tuomiokirkon kellon kajahti jo toisen kerran, meille riitti. Totesimme mennessämme: kaksi vuotta voi muuttaa niin paljon. Börsin bistrossa nälkä sitten taittui kelpo pihvillä ja palvelu toimi. Ei jäänyt ikävä keskiaikaan, ei.
Prinssi toi tuhkimonsa kotiin ennen pimeää ja aamulla nukuttiin pitkään.
Eletään sukuseurojen aikakautta. Kenties monin tavoin verkottuneessa ja sitoumuksia täynnä olevassa urbaanissa elämänmuodossa tarvitaan hahmo kotiseuturakkaudelle. Monet muut suomenheimot saattavat asua elämänikänsä juurillaan, karjalaisia on kaikkialla. Olosuhteiden myötä heille on kehittynyt kyky asettua nopeasti outoonkin ympäristöön ja löytää toisensa.
Kesäkuussa olen saanut kaksi hurmaavaa saarielämystä. Olimme sukuseuran matkalla Sortavalaan, Toisen äidinpuoleisen suvun alkuperäisille asuinsijoille. Läksin mukaan päästäkseni käymään Valamossa. Sortavalasta luostarisaarille on lyhyt matka, vajaa tunti kantosiipilaluksella suuntaansa. Perillä oli kahden tunnin opastettu kierros ja tunnin verran omaa aikaa. Pintapuolisuudestaan huolimatta käynti oli vaikuttava ja jätti halun palata.
Luostari on rakennettu kallioiselle saarelle niin korkealle, että pääkirkon kullatut sipulikupolit näkyvät kirkkailla säillä kauas. Kirkkoalueen ulkokehän muodostavat munkkien valkeat keljarakennukset. Ortodoksinaiset osasivat ottaa pukukoodin huomioon jo lähtiessään, mutta satunnaiset naismatkailijat joutuivat perillä pukemaan pitkän (vaaleanpunaisen!) kietaisuhameen farkkujensa päälle ja peittämään hiukset huivilla. Lyhyt ja läpikuultavakin oma hameasu näytti kelpaavan, säädylliset pitkät housut ei. Ajattelin kotoista Valamoamme Heinävedellä, jonne saa tulla vapain mielin ja vaattein, vain kesäiset ranta-asut pitää tajuta sopimattomiksi. Pukukoodin voi ymmärtää uskonnon kahleeksi tai pyhän kunnioitukseksi. Ristiriita, jos sitä on, jää omaan mieleen.
Suvun vanhimpien syntymäkodit olivat muinoin Laatokan Sammatsaaressa. Kaunis pitkulainen saari on nykyään asumaton, sinne pääsee vain pienillä moottoriveneillä, joilla voi rantautua kalliolahdelmaan, laitureita ei ole. Joukkomme vietti päivän tuossa ihanassa luonnonparatiisissa. Lehdoissa kukkuivat käet ja lauloivat satakielet. Sai ihan kahlata pitkävartisissa, suurikukkaisissa kulleroissa. Rinteillä kasvoi kalliokieloja ja terhakoita kissankäpäliä. Aurinkoisella kedolla liihotteli upea auroraperhonen.
Taivallettuamme lehtometsän läpi saaren sisäosiin, tulimme niitylle, jonka takaa kimalsi Laatokan lahdelma. Suvun vanhin istahti kivelle villiintyneiden sireenipensaiden huumaavaan tuoksuun ja hengähti syvään: tässä se ol, kotpaikka. Huokaukseen tiivistyi niin paljon, sivullisenkin silmät kostuivat. Nuoremmat voivat vain aavistella, mitä on merkinnyt sodan alta lähtemisen kaaos, kodin jättäminen ja tuttujen kotieläinten surmaaminen pakon edessä. Jäi elämänikäinen arpi, kipeät muistot, kuihtumaton koti-ikävä.
Laatokan helmeksikin aikoinaan kutsuttu kaunis Sortavalan kaupunki on sodan jälkeen rappeutunut. Paljon on kuoppaisia katuja, hoitamattomia kadunvarsia, suttuisia puistoja, ankeita kerrostaloja ja esikaupunkialueiden luhistuvia mökkejä rojun täyttämine pihoineen. Naisia ahkeroi kaupoissa, hotelleissa, baareissa, toimistoissa – miehiä näkyi työskentelevän loivaan tahtiin ulkotöissä mm. rautatien varikkoalueella. Iltaisin kaupungin aikuiset ja lapset katosivat koteihinsa, kaduilla ja puistoissa vaelteli vain nuorisoporukoita.
Eivät suvun karjalaiset katkerilta vaikuttaneet. Tyyntä, kohtaloonsa tyytynyttä väkeä. Joku kiitteli venäläishallintoa hiljaisella huumorilla: ovat jättäneet kotiseutumatkailijoille ulkomuseon ja paratiisisaaret, missä käydä. Siellä muistot nousevat siivilleen ja uusia syntyy.
Lienenkö väärässä, jos sanon, että suomalaiset suhtautuvat virolaisiin yleensä hyväntahtoisen ystävällisesti, ehkä myös hivenen ylemmyydentuntoisesti. Viron maa, kansa ja erityisesti kirkko ovat kokeneet kovia aikoja, joiden arvet näkyvät ja tuntuvat vielä pitkään. Taloudellisesti Viro on meistä jäljessä – kuten me Ruotsista. Onkohan ylemmyyteen aihetta?
Meilläkin on ollut ruotsin- sekä venäjänvallan aikamme ja sotavuotemme. Itsenäisyyden merkitys avautuu uudesta perspektiivistä, kun havaitsee sen valtavan muutoksen, joka Viron ilmapiirissä on tapahtunut 2000-luvulle tultaessa. Edistys liittyy toiveikkuuteen ja haluun ponnistella yhteiseksi hyväksi. Kovan kontrollin alla toivo kuolee.
Viinaralliväki on ryvettänyt suomalaisten maineen Tallinnassa, kuten rikoksiin ja ihmiskauppaan syyllistyneet virolaiset Helsingissä. Tavallinen kansa kummallakin puolella lahtea suhtautuu kävijöihin ystävällisesti ja kulttuurinen kanssakäyminen on vilkasta. Suomi työllistää virolaisia osaajia alihintaan. Heillä olisi tekemistä kotimaassaankin, kun joku maksaisi siitä.
Matkaseura
Yksin tai kaksin matkustaminen on hieno kokemus, sillä siinä on mukana jonkinasteinen vapauden illuusio: kohteiden valinnassa, etenemisen ja viipymisen rytmissä. Seuramatkalla on helppoutensa: asiat on pitkälle valittu ja valmisteltu. Ryhmä antaa myös turvaa, jos kielitaito on rajoittunut. On myös erilaista matkustaa tutussa tai satunnaisessa seurassa. Tuttujen kanssa voi olla kokonaisemmin, vieras matkaseura jää kohteliaisuusetäisyydelle.
Viron matkalaisia yhdisti vapaaehtoistoiminta kotikaupungissamme. Lämminsydämisiä ja avarakatseisia ihmisiä, sanoisin. Mieluusti lukeudun tähän joukkoon. Olemme toisillemme tuttuja ihmisiä, joita nähdään hyörimässä toisten iloksi ja avuksi. Tutun matkaseuran elämän arvot ovat pitkälle yhteiset, siinä joukossa voi olla kotonaan matkallakin.
Kissanpurema ja muuta mutinaa
Useamman päivän reissulla alkavat persoonallisuudet erottua. Tuttuihinkin voi tutustua vielä paremmin! Löytyy ihanaa huumoria, keskinäistä avoimuutta, toinen toisensa kuuntelemista. Tässä seurassa pyritään välttämään sitä tavallista, että pariskunnat muodostavat oman klikkinsä ja yksin matkustavat omansa.
Matka yllättää aina. Lähimmäisten pinna saattaa kiristyä, kun jonkun matkalaisen huumori onnahtaa, joku pitää liikaa melua itsestään tai hiljaisempi sattuu puheripulisen naapuriksi pitkille bussimatkoille. Sairaalareissuilta onneksi vältyttiin, vaikka kylmyys pahensi puolikuntoisena lähteneiden oloa ja majapaikan kissa puraisi eläinystävää käteen. Monenlaista voi sattua, mutta apua löytyy aina, kuten kotinurkillakin.
Mu isamaa
Kartanoita restauroidaan ja esitellään ylpeinä. Kaupunkeihin nousee pankkien ja hotellien lasitorneja. Otepäähän rakentuu valtava urheilukeskus, jonka toivotaan tuovan rahaa valtion kassaan. Maaseudulla kodit saattavat näyttää luhistuvilta hökkeleiltä, mutta pihassa kuopii onnellinen kana. Lähiöiden ankeissa kerrostaloissa unelmoidaan paremmasta. Keski-ikäisten ja nuorten aikuisten sukupolven arvot ovat ehkä vielä hukassa, mutta mummojen usko ja toivo kannattelee lasten tulevaisuutta. Laululavoja kunnostetaan kylissä ja kaupungeissa. Se kertoo, että rakkaus isänmaahan elää.
Toiveikkaat keväänhakijat olisivat halunneet kuulla satakieliä ja käen kukkua. Kun lämpötila keikkuu öisin nollan tuntumassa ja päivisin parissa lämpöasteessa, eivät linnut ole oikein laulutuulella. Yövymme maaseudulla ja tuloiltana kävelemme kylätietä kuullaksemme lähimetsiköiden laulajia. Kuulemmekin, ehkä se on mustarastas, joka siellä niin kirkkaankomeasti laulaa. Satakieli taitaa odottaa lämpimämpiä öitä. Kiuruja ei näy peltoaukealla, käen kukkuakaan ei kuulu. Vanhan tammipuun kuvajainen värähtelee vaitonaisena lammen peilissä majatalon takana. Taivaanrannalla aurinko kultaa pilviä ja lupailee mailleen mennessään parempaa säätä huomiseksi. Kylätie on hiljainen, vain koira haukahtaa silloin tällöin. Rikkumatonta idylliä; vielä ei ole matkailijoiden sesonkiaika.
Pohjoisesta etelän suuntaan kulkiessa kylämaisemaan ilmestyvät haikarat, nuo pitkäkoipiset, punanokkaiset valkeat linnut, jotka honkkelehtivat pelloilla sammakoiden ja muun syötäväksi kelpaavan perässä kuin kurjet meillä päin. (Osumme näkemään eräällä pellolla myös komean harmaan kurjen.) Haikaran valtava risupesä on koottu usein sähkötolpan tai talon savupiipun päälle. Pesimisaika on, mutta harvoin haikara istuu pesässä kuvattavana.
Eräs matkatovereista vänkää kuvausmahdollisuutta bussin kuljettajalta. Pysähdyspaikka osuu sitten harmaan tönön portinpieleen, jossa sähkötolpan nokassa lintu on kotona. Kohta paikalle lehahtaa mummo mökistään ihmettelemään mitä oikein meinaamme. Vironkielentaitoinen kuvaaja selittää pyrkimyksiään mummolle, joka ei kuulu olevan ollenkaan mielissään haikaran pesimisestä nurkillaan. Lintu paskoo kuulemma mökin ikkunat, aidat, pihan ja kasvimaan piloille. Myös haikara hermostuu, kun bussista tömähtää kameroitaan räplääviä miehiä tolpan juureen killistelemään. Lintu nousee jaloilleen, ojentelee kaulaansa ja narahtaa varoituksen.
En liity tässä kohtaa kuvaajiin, sillä mielessäni on jo kuva perheidyllistä, joka vilahti ohi aiemmin: haikarapari pesällään, toinen vartiossa reunalla, toinen hautomassa. Joskus mielen tiedostoihin piirtyneet ovat parhaita otoksia.
*jatkuu
 Sangasten linna Viron kävijä ei voi välttää linnoja ja kartanoita, sillä ne liittyvät vahvasti maan historiaan ja ovat virolaisille ylpeyden aihe. Mekin kuljeskelemme Viljandin Linnoituksen raunioilla ja keltavuokkojen valaisemassa puistossa. Vierailemme myös restauroitavana olevassa Kõpun kartanossa ja Sangasten komeassa linnassa, jossa meille osuu oppaaksi varsinainen drama queen. Hän kertoo mainiolla suomea muistuttavalla kielellä ja voimakkaasti elehtien paikan historiasta kummituksia unohtamatta, tottakai. Päivän lounas nautitaan Pühajärven kartanokylpylän pubin puolella ja sen jälkeen kuljeskelemme rantapuistossa. Pysähdyn kuuntelemaan 700 vuotta vanhaa tammea nurmikkoaukean keskellä. Puun runko on todella valtava ja oksat kohoavat pyörryttäviin korkeuksiin. Mitä kaikkea se onkaan nähnyt ja miten kestänyt aukealla paikallaan säät kuin säät?
 Pühajärven Sodantammi, 700 v
 Olustveren kartanossa Meille on tilattu lounas ja kartanon keittiössä on pientä paniikkia, kun aamulla ennen tuloamme alueelta katkeaa sähkö voimakkaan tuulen kaadettua puun linjalle jossain kauempana. Vessat toimivat ja on valaistu kynttilöin, takoissa palaa tuli. On oikein kodikasta syödä saarnipuulla paneloidussa ruokasalissa annosta, jossa on kolme perunaa (erittäin maukasta keltaista lajiketta), puolitoista lihapullaa ja sinapilla maustettua kastiketta. Luvattu juustokeitto jää saamatta sähköongelman vuoksi. Toteamme, että naapurimaan ruoka on yksinkertaista, mutta erittäin maukasta. Tämä on ainoa paikka, jossa annokseemme kuuluu tuoretta salaattia, yleensä lisäkekasvikset ovat kypsennettyjä. Jonkinlaista jälkiruokaakin on kehitelty.
 Pühajärven rentukat Kukat näyttävät viluisilta, mutta nostavat teriönsä heti, kun aurinko vilahtaa esiin. Puistot ja tienvarsimetsiköt ovat vuokkoja keltaisenaan ja valkoisenaan, sinistäkin osuu silmiin pari kertaa. Käenrieskat, scillat ja esikot täplittävät vihreää ruohoa ja iloiset rentukkaryppäät reunustavat jokivarsia.
*jatkuu
Matkaohjelmassa on kohde, joka erityisesti kiehtoo minua: kävely pitkospuupolkua rämeellä. Kun kenkkukoipeni pakotti luopumaan vaellusunelmasta Lapin tuntureilla, aloin kehrätä uutta unelmaa helpommista luontopoluista ja laivamatkoista. Ellen pääse aika ajoin metsään tai merelle, mieli sekä keho alkaa kaivata kipeästi happea. Aion kävellä polun ja toivon, ettei jalkani väsy ennen minua.
Toisena matkapäivänä ajamme Soomaalle, Viron suurimmalle rämealueelle. Kansallispuisto perustettiin 1993 ja siihen kuuluu suota ja rämettä, vetisiä niittyjä, monimuotoisia vanhoja metsiä, lampia ja jokia. Keväisin Soomaa saattaa peittyä niin laajoihin tulviin, että alueella voi liikkua ainoastaan matalilla suoruuhilla, jotka perinteen mukaan veistetään yhdestä puusta. Alueen linnuston ja eläimistön lajirunsaudesta ja vuodenaikojen mukaan muuttuvasta maisemailmeestä saa hyvän kuvan katsomalla esittelyfilmin vierailijakeskuksessa. Kansallispuiston alueella on useita hyvin merkittyjä polkuja, joista viisi kilometriä pitkälle Riisan rämepolulle lähdemme kamera kaulassa ja repussa pikkuisen evästä varalta.
Pitkospuita on yllättävän helppo kulkea, jos on tasapaino tallella. Annamme toisten mennä edeltä ja tulemme Toisen kanssa viimeisinä. Niin ei haittaa, jos pysähdymme kuvaamaan tai haluan levätä hetken penkeillä, joita on puolen kilometrin välein. Hengitän syvään suon hiljaisuutta. Miten korutonta voikaan kauneus olla. Sammalen ja varpujen himmeät värit lumoavat. Karpalon ja ’sinikan’ pienet kukat vilkuttavat polunvierimättäillä. Vasta suolampien levähdyspaikalla istahdamme nauttimaan hedelmää. Matalan männyn kiharaoksa kuvastuu tummaan veteen, missä värähtelee pilvien varjoja. Jossain kaukana kukahtaa käheä-ääninen käki pari kertaa.
Ajattelen, että kauneutta on kaikkialla. Ehkä se tosiaan on itsessä, sillä tavoin, että on valmis näkemään, avoin ottamaan vastaan. Suon kauneus ei häikäise, ei huuda huomiota. Suolla tapahtuu vähän, sinne ei kuulu maan elämän kohina, se ei anna itseään kilpaa juoksevalle, ei houkuta kohteesta toiseen. Me kuljemme ystävällisen harmaata pitkospuuta vaiti, annamme nopsajalkaisempien mennä. Onni täyttää sisimpäni hiljaisena kuin auringon lämpö. Tuntuu elämältä.
*jatkuu
Taivas tarjoaa räntäsuikaleita lähtiäisiksi ja pilvipeite makaa tiiviinä maisemassa lahden kummallakin puolella. Viileä, suolantuoksuinen tuuli rypyttää meren ihoa. Kaukaisemmat luodot peittyvät usvaan. Vesivanat noruvat pitkin laivan ikkunaa. Tallinnassa jokainen nurmipläntti on lumen peitossa. Ja me kun yritimme lähteä kevättä vastaan…
Suomalaiset tuntevat Tallinnan läpikotaisin, käyvät kylpylöissä loiskimassa ja kartanokierroksilla. Usein naapurimaa on liian lähellä, että tulisi tutustuttua paremmin. Ensi käyntini neuvostoaikana 1970 Tallinnassa jätti minuun sellaisen jäljen, että seuraavaan kertaan kului kaksikymmentä vuotta. Pohjois- ja Keski-Virossa olen sitten itsenäistymisen jälkeen kierrellyt, Saarenmaalla on vietetty yhdessä juhannusta ja Laulasmaalla olen kylpylöinyt ystävättären kanssa. Tällä kertaa matka suuntautuu etelään.
Alkajaisiksi pääsemme tutustumaan Kosessa neuvostoaikaiseen, KGB:n hallussa olleeseen salaiseen bunkkeriin, jonka olemassaolosta Viron hallituskaan ei opashenkilön mukaan ollut tietoinen. Bunkkeri oli rakennettu ammattikoulun alle. Alueella on nykyisin terveyskeskus. Vaaksan paksuisten rautaovien takaa laskeudutaan alas kellariin pari-kolmekymmentä rappua. Maan alla risteilevillä käytävillä on sähkövalo, mutta käytävien varrella olevat 150 huonetta ovat pimeät ja enimmäkseen tyhjät. Valvontalaitteisto, arkistot ja toimistohuoneiden kalustus vietiin maan itsenäistymisvaiheessa pois. Hyytävä olo tulee betonikäytäviä kävellessä.
Matkanjärjestäjän yhteyshenkilö on pappi, joka puhuu hyvää suomea. Hänen ansiostaan kuulemme seikkaperäisesti Viron uskonnollisesta tilanteesta ja poikkeamme Kosen, Viljandin, Kõpun, Tarvastun, Otepään ja Suure-Jaanin kirkoissa matkan aikana. Ulkoasultaan Viron luterilaiset kirkot ovat melko yhtenäisiä. Yleisin alttaritaulun aihe näyttää olevan Kristus ristillä. Seurakunnilla on yleensä vain yksi pappi, jos ollenkaan ja papit ovat pääsääntöisesti naisia. Naispappeus on hyväksytty Virossa ennemmin kuin meillä. Toiminta riippuu seurakuntalaisten omasta aktiivisuudesta. Pappien palkat ovat pienet, niinpä moni teologi hakeutuu valtion virkoihin.
Kirkot ovat rappeutuneet neuvostoajalla eikä seurakunnilla ole varaa korjata niitä. Kirkoissa ei ole lämmitystä muualla kuin sakastissa. Äkkiseltään on kovaa istua jääkylmässä kivirakennuksessa kuuntelemassa puolen tunnin tai kolmen vartin kertomusta, joka sisältää suunnilleen samat asiat kaikissa kohteissa. Siunattu kuvausintoni pelastaa minut hyytymästä, kun liikuskelen etsimässä kohteita ja kuvakulmia. Meille kerrotaan, että paikalliset ovat tottuneet kylmiin kirkkoihinsa. Vain loppiaisesta pääsiäiseen kirkkoväki kokoontuu sakastien puolella tai pappiloissa.
Virolaisten voimakas kansallistunne ilmenee siinäkin, että kirkoissa näkee lippuja, usein urkuparven kaiteella tai jopa pienoislippuna alttarilla. Kirkot ovat kylmät, mutta henki on lämmin. Vertailu on tietenkin turhaa, silti tulen ajatelleeksi, miten aineellisesti hyvinvoivaa omaa kirkkoamme repivät ristiriidat näivettävät sen sisäistä voimaa.
*jatkuu
|
|
