Eletään sukuseurojen aikakautta. Kenties monin tavoin verkottuneessa ja sitoumuksia täynnä olevassa urbaanissa elämänmuodossa tarvitaan hahmo kotiseuturakkaudelle. Monet muut suomenheimot saattavat asua elämänikänsä juurillaan, karjalaisia on kaikkialla. Olosuhteiden myötä heille on kehittynyt kyky asettua nopeasti outoonkin ympäristöön ja löytää toisensa.

Kesäkuussa olen saanut kaksi hurmaavaa saarielämystä. Olimme sukuseuran matkalla Sortavalaan, Toisen äidinpuoleisen suvun alkuperäisille asuinsijoille. Läksin mukaan päästäkseni käymään Valamossa. Sortavalasta luostarisaarille on lyhyt matka, vajaa tunti kantosiipilaluksella suuntaansa. Perillä oli kahden tunnin opastettu kierros ja tunnin verran omaa aikaa. Pintapuolisuudestaan huolimatta käynti oli vaikuttava ja jätti halun palata.

Luostari on rakennettu kallioiselle saarelle niin korkealle, että pääkirkon kullatut sipulikupolit näkyvät kirkkailla säillä kauas. Kirkkoalueen ulkokehän muodostavat munkkien valkeat keljarakennukset. Ortodoksinaiset osasivat ottaa pukukoodin huomioon jo lähtiessään, mutta satunnaiset naismatkailijat joutuivat perillä pukemaan pitkän (vaaleanpunaisen!) kietaisuhameen farkkujensa päälle ja peittämään hiukset huivilla. Lyhyt ja läpikuultavakin oma hameasu näytti kelpaavan, säädylliset pitkät housut ei. Ajattelin kotoista Valamoamme Heinävedellä, jonne saa tulla vapain mielin ja vaattein, vain kesäiset ranta-asut pitää tajuta sopimattomiksi. Pukukoodin voi ymmärtää uskonnon kahleeksi tai pyhän kunnioitukseksi. Ristiriita, jos sitä on, jää omaan mieleen.

Suvun vanhimpien syntymäkodit olivat muinoin Laatokan Sammatsaaressa. Kaunis pitkulainen saari on nykyään asumaton, sinne pääsee vain pienillä moottoriveneillä, joilla voi rantautua kalliolahdelmaan, laitureita ei ole. Joukkomme vietti päivän tuossa ihanassa luonnonparatiisissa. Lehdoissa kukkuivat käet ja lauloivat satakielet. Sai ihan kahlata pitkävartisissa, suurikukkaisissa kulleroissa. Rinteillä kasvoi kalliokieloja ja terhakoita kissankäpäliä. Aurinkoisella kedolla liihotteli upea auroraperhonen.

Taivallettuamme lehtometsän läpi saaren sisäosiin, tulimme niitylle, jonka takaa kimalsi Laatokan lahdelma. Suvun vanhin istahti kivelle villiintyneiden sireenipensaiden huumaavaan tuoksuun ja hengähti syvään: tässä se ol, kotpaikka. Huokaukseen tiivistyi niin paljon, sivullisenkin silmät kostuivat. Nuoremmat voivat vain aavistella, mitä on merkinnyt sodan alta lähtemisen kaaos, kodin jättäminen ja tuttujen kotieläinten surmaaminen pakon edessä. Jäi elämänikäinen arpi, kipeät muistot, kuihtumaton koti-ikävä.

Laatokan helmeksikin aikoinaan kutsuttu kaunis Sortavalan kaupunki on sodan jälkeen rappeutunut. Paljon on kuoppaisia katuja, hoitamattomia kadunvarsia, suttuisia puistoja, ankeita kerrostaloja ja esikaupunkialueiden luhistuvia mökkejä rojun täyttämine pihoineen. Naisia ahkeroi kaupoissa, hotelleissa, baareissa, toimistoissa – miehiä näkyi työskentelevän loivaan tahtiin ulkotöissä mm. rautatien varikkoalueella. Iltaisin kaupungin aikuiset ja lapset katosivat koteihinsa, kaduilla ja puistoissa vaelteli vain nuorisoporukoita.

Eivät suvun karjalaiset katkerilta vaikuttaneet. Tyyntä, kohtaloonsa tyytynyttä väkeä. Joku kiitteli venäläishallintoa hiljaisella huumorilla: ovat jättäneet kotiseutumatkailijoille ulkomuseon ja paratiisisaaret, missä käydä. Siellä muistot nousevat siivilleen ja uusia syntyy.