tyttö tulee niityltä. hän on kuullut kissankellojen sinisen helinän, huomannut orvokkien iloiset silmäniskut ja heinien hilpeät tanssit pientarilla. tyttö poimii kukkia, panee mukaan heinän helpeitä ja pihaan tultuaan sitaisee villalangan pätkällä niistä ihanan kimpun. äiti kitkee toimeliaasti kukkapenkkiään. daaliat ovat jo uhkeilla nupuilla, asterit tomerasti kasvussa ja isot päivänkakkarat täydellisinä prinsessoina penkin päissä. tyttö ojentaa kimppuaan äidille. – no jo on kimpuntura, äiti hymähtää

nainen kulkee niityn reunaa. kissankellot helisevät yhä sinistä, orvokit kurottavat ujosti pikkuisia kasvojaan, heinät keinuvat hiljaa kesätuulessa. nainen pysähtyy, katsoo yli niityn, hengähtää muistoaan. jossain rääkäisee ruislintu, joelta nousee usvaa. metsän hengitys tuoksuu kieloilta. nainen ajattelee kulkevansa huomenna rautaportista koivukujaa käsissään kimppu päivänkakkaroita. hän jättää ne haudalle, jossa daaliat ikuisesti kukkivat

raskaina taipuvat syreenin valkeat tertut hämärässä kesäyössä. tuoksu täyttää pihan, viipyy hetken öisen kulkijan mukana. jossain kauempana kujertaa yölintu vaimeasti. kaupunki hengittää hiljaa 

tyttö seisoo kalliolla, katsoo alas rantaan. poika seisoo rannalla, katsoo kalliolle. juhannustulet palavat, unelmat roihahtavat kuin kipinät taivaalle, polttavat reikiä todellisuuteen alas sataessaan. poika liikahtaa, lähtee nousemaan kalliolle menevää polkua. tyttö värähtää, on kääntymäisillään mutta jää paikoilleen. nurmelle nousee kaste, savu tuoksuu puhtaalta, liekkien kuvajaiset leiskuvat vedessä

mies nukkuu huoneen hämärässä, nainen herää unestaan, kuuntelee toisen rauhaa. helteinen päivä on uuvuttanut molemmat. nainen ei heti saa unta, nousee vuoteelta, avaa oven ja astuu paljain jaloin yön viilentämään pihaan. jostain lehahtaa valkea perhonen ja katoaa mutkitellen pensaisiin. sieluniko se oli, nainen havahtuu, seisoo siinä valkeassa yöpaidassaan. puu valuttaa vahvaa vihreää. tuuli on nukahtanut jonnekin tammen lehviin

nainen muistaa kaukaisen veden, siihen kuvastuvat rannan kalliot, puut ja kaislikko. muistaa kuun, jonka valohuntu laskeutui vedenkalvolle, muistaa ihollaan, miltä tuntui solahtaa kuunsiltaan veden värähtämättä. muistaa rannalla kyyristelevät pensaat, satakielen laulun niissä. eivät unohdu suviyöt, yöt suviset, eivät

Teen muistokirjaa Isästä. Selaan kuvia, luen tekstejä, joita kirjoitin Isän kuoleman vuonna 2001. Mietin miksi tämä prosessi käynnistyy vasta nyt. Tyhjä kirja, kuvat ja tekstit ovat odottaneet yli kymmenen vuotta kaapissa kuin paketti, jonka sisällön tietää, mutta avaamista pitkittää.  Äidin muistokirja syntyi helpommin, kaksi vuotta sen jälkeen, kun Äiti oli lähtenyt tästä elämästä.

Surun kulku elämän sisällä, muistojen kypsyminen, merkitysten hahmotus, oman orpouden hyväksyminen vie aikuisellakin aikansa. Siinä kaikessa on paljon sellaista, joka ei ole jaettavissa kenenkään kanssa: yksityistä murhetta, isänikävää, pettymyksiä, vastausta vaille jääviä kysymyksiä, lapsuuden onnellisia ja hyviä muistoja.

Enpä tiedä tuosta ’kultalasta’, ehkä onnettomaksi luultu Aleksis Kivi näki onnellisia unia tai tarkoitti tällä viimeiseen uneensa nukahtaneita. Minua riivaavat elämän painajaiset. Niitähän jokainen ajoittain näkee, ei siinä sinänsä erikoista, mutta kun ihminen on jo eläkkeellä ja painajaisissaan joutuu tuon tuostakin takaisin entisille työmailleen, on se niin väärin.

Unien kertomista tulee harjoittaa erittäin harkitusti ja vain lähimmille ystävilleen. Ei toisen öinen päänsisältö niin mielenkiintoista ole muiden mielestä – paitsi ehkä silloin, jos kuulijaksi sattuu psykoanalyytikko. Olen jopa sen verran analyysistä perillä itsekin, että ymmärrän mistä nuo unipyörteet milloinkin aktivoituvat. Mutta ne yksityiskohdat jaksavat hämmentää.

— Miten kauan näitä työunia joutuu vielä katselemaan, vaikeroin taas aamuteellä Toiselleni. Hän siihen, että materiaalia kymmeniltä työvuosilta varmaan riittää loppuiäksi. Niinniin, mutta miksei hänen tarvitse menneistä töistään unia nähdä. No, siksi koska hän ei muista yleensäkään uniaan ja jos joku asia häntä vaivaa, hän valvoo sen.

Mitä helpompaa ja rauhallisempaa elämäni arkitodellisuus on, sitä enemmän huhkin unissani. Työongelmien lisäksi painajaisissani matkustetaan väärään paikkaan, myöhästytään kyydeistä, eksytään porukasta ja kadotetaan tavaroita. Painajaisvalikoimastani ovat sen sijaan tyystin kadonneet korkealta putoamiset, kuten aikoinaan korkean paikan huimauskin hävisi ihmeenomaisesti.

Ehkä tämä on muistin perkausta turhista murheista ja muistogallerian suursiivousta.

Laula matkalainen korpimaan, laula vaikk’ on synkkä taival vaan…”

Eilen illalla täytti pikkuisen Katupappilan* parikymmentä ihmistä, jotka kokoontuivat laulamaan vanhoja hengellisiä lauluja. Olin tajunnut kaipaavani lauluja, joita lapsena ja nuorena kuulin äidin kotona laulavan. Niistä ajoista on vuosikymmen jos toinenkin vierähtänyt. Osa lauluista on sanoitettu uudestaan v. 1991 kokoelmaan Laula Kaikki Maa, osa on poistettu käytöstä. Kirkon herätysliikkeillä on kullakin oma lauluperintönsä, mutta meillä, joilla ei ole herätysliiketaustaa, on virsien lisäksi perintönä vain Suomen Kirkon Lähetysseuran v. 1952 julkaisemat Hengelliset Laulut ja Virret.

”Pikku lintu riemuissaan laulelevi onneaan, ei hän jouda kaipaamaan eikä suremaan…”

Äidin viimeisinä vuosina vanhainkodin hoivaosastolla otin tavaksi aina käydessäni laulaa hänen kanssaan vanhoja lauluja, joiden sävelmät olivat juurtuneet lähtemättömästi mieleeni ja sydämeeni. Minä lauloin sanat kirjasta, muistamaton äiti lauloi ulkoa. Hän oli oppinut laulut omalta äidiltään.  – ”Äit hää laulo ain töitä tehhessää”, äitini sanoi usein.

”Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois, Hän ei ketään luotansa sulje…”

Kun suunnittelin entisen kollegani kanssa tätä tilaisuutta, ajattelin hiukan epäuskoisena, lieneekö muita, joille Hengelliset Laulut ja Virret ovat tuttu kirja ja tulleeko heinäkuisena arki-iltana ylipäänsä koolle ketään laulavia. Hämmästyin – ja häpesin epäuskoani. Kaikkien iloksi mukana joukossa oli myös kuusi laulavaa miestä.

”Koko tien Hän kanssain kulkee, mitä muuta toivoisin…”

Totesimme, että vanhojen hengellisten laulujen ’kilvoituskieli’ on varmasti nykymaailman ihmiselle käsittämätöntä. Emme varmaan itsekään ole nuorempana ymmärtäneet näitä väkeviä sanoituksia. Äidit ovat ne laulaneet lastensa sydämiin sellaisenaan. Ymmärrys on tullut elämänkokemuksen myötä.

*Keravan keskustan halki kulkee toista kilometriä pitkä kävelykatu, joka alkaa Sirkushevosten puistikosta ja päättyy kirkonmäelle. Kävelykadun alkupäässä on Katupappilaksi nimetty avoin ja kotoisa kaupunkitila, jota ylläpitää seurakunta. Vapaaehtoiset huolehtivat tilan järjestyksestä ja seurustelevat kävijöiden kanssa. Juoma-automaatista saa erilaisia kahveja, teevettä tai kaakaota maksutta. On lasten leikkinurkka, vaipanvaihtotila, kirjahylly, aikuisille pöytiä  tuoleineen. Ovea vastapäätä nurkassa olevalla alttaripöydällä on avoin raamattu ja pieni risti. Sivuhuoneessa on rauhallinen keskustelutila. Seurakunnan työntekijä on paikalla vuorolistan mukaan. Kesäaikana on toisinaan myös iltaohjelmaa.

Lapsuusmaalla käydessä, kummipojan puoliso esitteli talon yläkertaa. Pitkä sivukomero on vielä täynnä veljeni perheen aikaista esineistöä. Joukosta putkahti esiin myös oppikoulun aikaisia kirjojani. – Huh, mitäs nämä täällä, parahdin, – roviolle vain! Muuten talon huoneet ovat löytäneet muotonsa ja nykyisen tehtävänsä. Talo nuortuu nuoren perheen myötä, mutta joutuu kantamaan vielä vanhaakin lastia.

Täällä kotona valokuvashow on pahimmillaan. Yritän epätoivoisesti löytää irtokuville kodin albumeista kunkin vuosikymmenen kuvien väleistä. Hiki siinä tulee. Albumeita on 46. Aivan! On kuvaushulluja ihmisiäkin, meillä. Määrä on hurja, mm. jokaisesta matkasta on tehty oma albumi teksteineen. Seuraava sukupolvi tekee löytöjä – joukossa on hienoja otoksiakin. Myös ongelma siirtyy heille.

Entäs nuo kuvaamossa otetut: omien poikien, kummilasten ja ystäväperheen nuorten perheen rippijuhlakuvat ja ylioppilaskuvat? Pitäisikö perustaa vielä yksi albumi tai jättää suosiolla laatikkoon. Ei kaikkia voi pitää kehyksissäkään, hyllynreunat eivät riitä, kaikissa hyllyköissä on jo kahdessa rivissä kirjoja.

Seinät ovat vuosien myötä täyttyneet itse hankituista, perityistä ja lahjaksi saaduista tauluista. Perintöryijy vie jo yksinään seinän. Yläkomerot pullistelevat. Monesta kuormasta jo kieltäydyimmekin, mutta emme mekään  tajunneet ajoissa kerääntymisen vääjäämättömyyden lakia.

Tavaroiden täyttämä koti on sen asukkaiden tunnemaailma. Alan ymmärtää äitiä, joka leskenvuosinaan jokaisella käynnillä tarjoili tunneantiikkia tyttärelle mukaan. Esineillä on tarina ja sen myötä sielu. Miten sellaisia voi kantaa kirpputorille, roskiksesta puhumattakaan? Äidillä oli huoli, että rakkaat esineet joutuvat kodittomiksi. Olenko perinyt tuonkin huolen riesakseni?

Oman huoneen tyhjentäminen on seuraava projekti. Miehen tavaroihin en puutu. Niitäkin on. Loppuuko tämä koskaan? Saattaa olla, että kymmenen tai viidentoista vuoden päästä on alettava miettiä muuttoa. Mikä painajainen!

Tämä oli vasta toinen äitienpäivä, johon ei liittynyt matkaa Lapsuusmaalle, kortinkirjoittamista tai puhelinsoittoa. Äiti on muistojen maassa. Katselen hänen kasvojaan yhdessä viimeisistä valokuvista. Siinä näkyvät elämän piirtämät uurteet, surujen ja huolten haalistamat hiukset. Silmät kertovat, että äiti on jo matkalla pois; katse ei kohdistu, ajatus viipyy jossain menneessä. Tunnen hetken ikävää, johon ei enää liity polttavaa kipua, haikeutta vain.  Äiti pieni, valkotukka, muistan sinut.

Tämä oli jo toinen äitienpäivä, jolloin olen poikieni äitinä saman polun alkupäässä, suvun vanhin äiti jo nyt. Yhdeksänä leskenvuotenaan äiti tukeutui poikaansa ja pojanpoikaansa, joiden läheisyydessä asui. Kiitollisena muistan veljeni uskollista ja huolehtivaa yhteydenpitoa äitiimme.

Ajattelen puolisoani ja olen kiitollinen hänestä. Tuemme toinen toistamme. Olkoon meistä kumpi tahansa se, joka aikanaan ensin lähtee elämästä, toisella ei sitten ole muuta turvaa kuin lapsemme. Tuntuu siltä, että tänä aikana yhteiskunta ei vanhuksistaan välitä, hyvä jos pystyy jonkinlaisen hoivan pakon edessä järjestämään. Vielä on mahdollisuus rakentaa sukupolvien välillä sitä rakkauden siltaa, joka keventää aikanaan edessä olevien hoivavuosien taakkaa.

Kaapin uumenista putkahti käsiin pikku vihkonen, jonka tekstit lähemmässä tarkastelussa osoittautuivat muistiinpanoiksi Töölön sairaalasta keväältä 2006. Yhtäkkiä kaikki oli taas siinä, outouden tunne, pelon muistot ja se mitä tapahtui.

Muistan Toisen lämpimät kädet junassa Pasilan asemalla, hän lähti siitä työhönsä, minä jatkoin tänne. Nyt yksin, kahdeksan potilaan salissa, kukin omassa kehässään. Ikkunan aurinkoläikkä vaaleanvihreällä seinällä. Verhojen suomaa, hataraa yksityisyyttä. Näin pelkkiä ihmisiä olemme, possunpunervissa lökövaatteissa. Mitä minulle tapahtuu?

– – –

Päivä on kulunut, toinen ja kolmaskin. En tiedä miksi elämäni on nyt näin. Toissapäivänä tehtiin angiografia silmän takia, sen piti olla helppo juttu. Eilen aamulla palautettiin teholta, tänään piti päästä kotiin, en päässyt. Halutaan katsoa vielä, miten kävely edistyy. Huimaus jatkuu ja kaatumisen tunne. Olen saanut fysioterapeutilta kyynärsauvan ulkona liikkumista varten, sisällä yritän täällä kävellä suoraa käytävää ilman.

Ystävällinen sairaanhoitaja tuli luokseni tv-huoneeseen ja istahti juttelemaan. Kuulin, että toisella puolen aivojani oli ollut ahdas suoni, joka olisi mahdollisesti aiheuttanut tulpan myöhemmin. Toisella puolella silmän takana taas oli oikovirtausfisteli, joka siis piti sulkea, ei ehditty. Paha yhdistelmä, ymmärrän. Niin ihminen elää tietämättään kuilun partaalla, tulee yhden ongelman korjaukseen ja kopsahtaa yhden prosentin komplikaatiomahdollisuuteen, joka paljastaa toisen ongelman. Silmän korjausoperaatio tehtäisiin säteellä. En tiedä, suostunko. Eikö osalleni ole nyt tullut jo harvinaisia ongelmia ihan riittävästi.

Monia kohtaloita on ihmisillä tässä huoneessa. Vaihtaisinko osaani heidän kanssaan? Ehkä en vaihtaisi. Kukin saa osansa rajallisuudesta ja tuskasta, jota elämä sisällään kantaa.

Yöt olen nukkunut kuin keiju satumaassa. Ihmeen vähän mekastus, telkkarin äänet ja kuorsaukset häiritsevät, kun on tarpeeksi väsynyt. Miten muutamassa päivässä voi koti alkaa tuntua niin kaukaiselta ja työasiat. Ihan sama kuka ne työt tekee. Mietin, miten on elämä ajateltava uusiksi. Palautuuko silmään näkö, tuleeko kävely varmemmaksi? Mitä tapahtuu kaikelle sille ihanalle tulevaisuudessa, jota olen odottanut?

*Kuusi vuotta myöhemmin voin vain todeta kiitollisena, että silmäni näkö korjaantui ilman säteitä ihmeenomaisesti ja kävely sujuu entiseen tapaan. Kolmen kuukauden päästä jäin alkuperäisen suunnitelman mukaan työstä eläkkeelle. Esikoinen ja Neito juhlivat häitään, olemme saaneet jo kaksi ihanaa lastenlasta. Jumala on parantanut, rukoilevat ystävät tukeneet. Olen hyväksynyt tämänkin kokemuksen elämäntieheni kuuluvana.

Nivaska työkoneelta ennen eläkkeelle lähtöä tulostettuja sähköposteja leviää jostakin pinosta lattialle.

” KESÄN kuva silmissä, sielussa. Kohta on Suomen sopivanmittaisen kesän lakipiste, juhannusyö. Se YÖ, nimenomaan, salaperäisen himmeä ja kuitenkin valoisa, tuulessa savun tuoksua, ihmisissä väreilyä, rannoilla tulet. Ei juhannuspäivässä enää samaa hohtoa ole…. Olen silleen onnellinen ihminen kuin tapaan olla toisena lomapäivänä, edessä neljän viikon vapaus. VAPAUS!

Tänään on pilvistä, satelee. Siitä ihanaa, että saan antaa aikomani vaatehuoneen tuuletusoperaation vielä olla.

Eilen olin puolentoista tunnin lenkillä metsässä ja tulin kukat kourassa kotiin: sinisiä ja vaaleanvioletteja metsäkurjenpolvia, huumaavia kieloja, hennosti tuoksuvia oravanmarjan pitsikukkia, vilpittömän puhtaanvalkeita metsätähtiä, ahomansikan ystävällisiä pikkuvalkoisia, taivaansinisiä peltolemmikkejä ja nurmitädykkeitä, jokunen niittykäenkukka.

Iltapäivällä tuli Timppa tuomaan kiveä, jonka oli käynyt varta vasten hakemassa meren rannalta minulle muistoksi kuultuaan isäni kuolemasta. Semmoinen on Timppa. Se tuli itse leipomansa kakun kanssa ja minä laitoin meille kahvit. Istuttiin pihassa puhumassa elämästä ja kuolemasta. Sitten me lähdettiin hautausmaalle ja käveltiin siellä kolmisen tuntia. Timppa kertoi tarinoita ihmisistä, joita kivien alle on kätketty, minä muistelin niitä, jotka olin tuntenut. Kun on ollut samassa seurakunnassa töissä 18 vuotta, hautausmaalla näkee jo paljon tuttuja nimiä. Vein metsästä keräämäni kukat Aili-mummon haudalle. Hän oli kuollut yksin  kotiinsa ja haudattu niin, etten voinut häntä hyvästellä. Alusta asti, kaikki 18 vuotta, olen hänet tuntenut, 90:n ikäiseksi ehtineen rehevän evakkomummon tarinoita kuunnellut. Timppa meni kauemmaksi, seisoin haudalla ja lauloin hiljaa: Jo Karjalan kunnailla lehtii puu…

Huomenna lähden Mieshenkilöni kanssa kohti Saarenmaata. Hänen lomansa alkaa sieltä. ” 

– kirjoitettu juhannusviikolla 2001 ystävälle ja ikätoverille, joka nyt on jo poissa. Muistan hänen naurunsa…

Äiti lienee tallettanut lähes kaikki samansa kirjeet ja kortit, siltä ainakin tuntui, kun kävin läpi jäämistöä. Katselin kaikki tervehdykset ennen kuin ne päätyivät takkaan. Toistuvia, osin tuttuja nimiä korteissa: naapureita, ystäviä, sukulaisia, matkatovereita joltakin niistä harvoista ulkomaan matkoista, joilla äiti ja isä yhdessä kävivät. Uskollisimpia muistajia ovat olleet ne kaksi nuoruuden ystävää, joista muistan äidin puhuneenkin, Jenny ja Hilkka. Yhteys oli säilynyt kuolemaan asti. Ensin loppuivat Jennyn tervehdykset, sitten Hilkan. Isän kuoleman myötä alkoivat äidin luopumisen vuodet: puoliso, ystävät, viimeisin siskoista. Kiitollisena muistelen Jennyn ja Hilkan uskollisuutta ystävyydessä, se merkitsi äidille niin paljon. Muistan äidin huokauksen veljelle ja minulle: miulla ei ole ennää kettää muita. Kaikki pitkäaikaisimmat kanssakulkijat olivat jo poissa. Runsaiden ikävuosien toinen puoli on karuuntuva elonpolku, vähittäinen yksinäistyminen.

Oli äidillä meidät ja meillä hänet, poikansa lähellä ja tyttärensä matkan päästä yhteyttä pitäen. Monista käytännön asioista huolehtinut miniänsä ja vävy, joka tuli tyttären mukana aina kun vain pääsi. Oli äidillä lastenlapset perheineen energisinä tuulahduksina ja heidän pienoistensa tuoma pehmeä ilo.