Kaapin uumenista putkahti käsiin pikku vihkonen, jonka tekstit lähemmässä tarkastelussa osoittautuivat muistiinpanoiksi Töölön sairaalasta keväältä 2006. Yhtäkkiä kaikki oli taas siinä, outouden tunne, pelon muistot ja se mitä tapahtui.

Muistan Toisen lämpimät kädet junassa Pasilan asemalla, hän lähti siitä työhönsä, minä jatkoin tänne. Nyt yksin, kahdeksan potilaan salissa, kukin omassa kehässään. Ikkunan aurinkoläikkä vaaleanvihreällä seinällä. Verhojen suomaa, hataraa yksityisyyttä. Näin pelkkiä ihmisiä olemme, possunpunervissa lökövaatteissa. Mitä minulle tapahtuu?

– – –

Päivä on kulunut, toinen ja kolmaskin. En tiedä miksi elämäni on nyt näin. Toissapäivänä tehtiin angiografia silmän takia, sen piti olla helppo juttu. Eilen aamulla palautettiin teholta, tänään piti päästä kotiin, en päässyt. Halutaan katsoa vielä, miten kävely edistyy. Huimaus jatkuu ja kaatumisen tunne. Olen saanut fysioterapeutilta kyynärsauvan ulkona liikkumista varten, sisällä yritän täällä kävellä suoraa käytävää ilman.

Ystävällinen sairaanhoitaja tuli luokseni tv-huoneeseen ja istahti juttelemaan. Kuulin, että toisella puolen aivojani oli ollut ahdas suoni, joka olisi mahdollisesti aiheuttanut tulpan myöhemmin. Toisella puolella silmän takana taas oli oikovirtausfisteli, joka siis piti sulkea, ei ehditty. Paha yhdistelmä, ymmärrän. Niin ihminen elää tietämättään kuilun partaalla, tulee yhden ongelman korjaukseen ja kopsahtaa yhden prosentin komplikaatiomahdollisuuteen, joka paljastaa toisen ongelman. Silmän korjausoperaatio tehtäisiin säteellä. En tiedä, suostunko. Eikö osalleni ole nyt tullut jo harvinaisia ongelmia ihan riittävästi.

Monia kohtaloita on ihmisillä tässä huoneessa. Vaihtaisinko osaani heidän kanssaan? Ehkä en vaihtaisi. Kukin saa osansa rajallisuudesta ja tuskasta, jota elämä sisällään kantaa.

Yöt olen nukkunut kuin keiju satumaassa. Ihmeen vähän mekastus, telkkarin äänet ja kuorsaukset häiritsevät, kun on tarpeeksi väsynyt. Miten muutamassa päivässä voi koti alkaa tuntua niin kaukaiselta ja työasiat. Ihan sama kuka ne työt tekee. Mietin, miten on elämä ajateltava uusiksi. Palautuuko silmään näkö, tuleeko kävely varmemmaksi? Mitä tapahtuu kaikelle sille ihanalle tulevaisuudessa, jota olen odottanut?

*Kuusi vuotta myöhemmin voin vain todeta kiitollisena, että silmäni näkö korjaantui ilman säteitä ihmeenomaisesti ja kävely sujuu entiseen tapaan. Kolmen kuukauden päästä jäin alkuperäisen suunnitelman mukaan työstä eläkkeelle. Esikoinen ja Neito juhlivat häitään, olemme saaneet jo kaksi ihanaa lastenlasta. Jumala on parantanut, rukoilevat ystävät tukeneet. Olen hyväksynyt tämänkin kokemuksen elämäntieheni kuuluvana.

  • Kyllä on kirjoittaminen hieno harrastus, päiväkirjankin kirjoittaminen, koska sen avulla pääsee entiseen hetkeen. Tärkeät muistot tulevat näin eläviksi myöhemmin. Mennyttä tilannetta voi peilata tähän hetkeen.

    Kommentin jätti annikki · tiistaina 17. huhtikuuta @ 13:28

  • Ihmiset kantavat niin paljon kokemuksia ja elämänkipua, lukitsevat ne sisälleen ja luulevat, että kätkemällä ne lakkaavat olemasta ja että kenelläkään muulla ei ole näin vaikeaa. Jakamalla jotain kokemuksistaan voisi saada tunteen, etten ole ainoa, meitä on monta, joille elämä järjestää yllätyksiä, hyviä ja pahoja. Niin on hyvin kuin on.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 18. huhtikuuta @ 21:39

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.