Lapsuusmaalla käydessä, kummipojan puoliso esitteli talon yläkertaa. Pitkä sivukomero on vielä täynnä veljeni perheen aikaista esineistöä. Joukosta putkahti esiin myös oppikoulun aikaisia kirjojani. – Huh, mitäs nämä täällä, parahdin, – roviolle vain! Muuten talon huoneet ovat löytäneet muotonsa ja nykyisen tehtävänsä. Talo nuortuu nuoren perheen myötä, mutta joutuu kantamaan vielä vanhaakin lastia.

Täällä kotona valokuvashow on pahimmillaan. Yritän epätoivoisesti löytää irtokuville kodin albumeista kunkin vuosikymmenen kuvien väleistä. Hiki siinä tulee. Albumeita on 46. Aivan! On kuvaushulluja ihmisiäkin, meillä. Määrä on hurja, mm. jokaisesta matkasta on tehty oma albumi teksteineen. Seuraava sukupolvi tekee löytöjä – joukossa on hienoja otoksiakin. Myös ongelma siirtyy heille.

Entäs nuo kuvaamossa otetut: omien poikien, kummilasten ja ystäväperheen nuorten perheen rippijuhlakuvat ja ylioppilaskuvat? Pitäisikö perustaa vielä yksi albumi tai jättää suosiolla laatikkoon. Ei kaikkia voi pitää kehyksissäkään, hyllynreunat eivät riitä, kaikissa hyllyköissä on jo kahdessa rivissä kirjoja.

Seinät ovat vuosien myötä täyttyneet itse hankituista, perityistä ja lahjaksi saaduista tauluista. Perintöryijy vie jo yksinään seinän. Yläkomerot pullistelevat. Monesta kuormasta jo kieltäydyimmekin, mutta emme mekään  tajunneet ajoissa kerääntymisen vääjäämättömyyden lakia.

Tavaroiden täyttämä koti on sen asukkaiden tunnemaailma. Alan ymmärtää äitiä, joka leskenvuosinaan jokaisella käynnillä tarjoili tunneantiikkia tyttärelle mukaan. Esineillä on tarina ja sen myötä sielu. Miten sellaisia voi kantaa kirpputorille, roskiksesta puhumattakaan? Äidillä oli huoli, että rakkaat esineet joutuvat kodittomiksi. Olenko perinyt tuonkin huolen riesakseni?

Oman huoneen tyhjentäminen on seuraava projekti. Miehen tavaroihin en puutu. Niitäkin on. Loppuuko tämä koskaan? Saattaa olla, että kymmenen tai viidentoista vuoden päästä on alettava miettiä muuttoa. Mikä painajainen!