Teen muistokirjaa Isästä. Selaan kuvia, luen tekstejä, joita kirjoitin Isän kuoleman vuonna 2001. Mietin miksi tämä prosessi käynnistyy vasta nyt. Tyhjä kirja, kuvat ja tekstit ovat odottaneet yli kymmenen vuotta kaapissa kuin paketti, jonka sisällön tietää, mutta avaamista pitkittää.  Äidin muistokirja syntyi helpommin, kaksi vuotta sen jälkeen, kun Äiti oli lähtenyt tästä elämästä.

Surun kulku elämän sisällä, muistojen kypsyminen, merkitysten hahmotus, oman orpouden hyväksyminen vie aikuisellakin aikansa. Siinä kaikessa on paljon sellaista, joka ei ole jaettavissa kenenkään kanssa: yksityistä murhetta, isänikävää, pettymyksiä, vastausta vaille jääviä kysymyksiä, lapsuuden onnellisia ja hyviä muistoja.

  • Sydän tarvitsee oman aikansa ja paikkansa. Siinä eivät vuodet merkitse mitään. Teet tärkeää eheytymistyötä, onneksi olkoon.

    Kommentin jätti Marmustoi · keskiviikkona 6. helmikuuta @ 18:38

  • Unissa olen jopa keskustellut Isän kanssa, kerrankin sanoin hänelle: Isä mitä sä oikeastaan täällä teet, sinähän olet kuollut. Aamulla nauratti, kun muistin, mutta unessa fiilis oli ihmettelevä.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 6. helmikuuta @ 18:52

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.