Teen muistokirjaa Isästä. Selaan kuvia, luen tekstejä, joita kirjoitin Isän kuoleman vuonna 2001. Mietin miksi tämä prosessi käynnistyy vasta nyt. Tyhjä kirja, kuvat ja tekstit ovat odottaneet yli kymmenen vuotta kaapissa kuin paketti, jonka sisällön tietää, mutta avaamista pitkittää.  Äidin muistokirja syntyi helpommin, kaksi vuotta sen jälkeen, kun Äiti oli lähtenyt tästä elämästä.

Surun kulku elämän sisällä, muistojen kypsyminen, merkitysten hahmotus, oman orpouden hyväksyminen vie aikuisellakin aikansa. Siinä kaikessa on paljon sellaista, joka ei ole jaettavissa kenenkään kanssa: yksityistä murhetta, isänikävää, pettymyksiä, vastausta vaille jääviä kysymyksiä, lapsuuden onnellisia ja hyviä muistoja.