Olin vaihtamassa lakanaa vuoteeseen. Ulkona oli mitä ihanin vuodevaatteiden tuuletussääkin. Olen jo vuosikymmenet käyttänyt äidiltä perittyjä pitsilakanoita aluslakanoina. Pussilakana peiton suojana taas on nykymaailman paras keksintö elämän arkea helpottamaan ja vähentämään pyykkiä.

Kesken lauantaiaskareen liikutuin niin, että sydämessä läikähti. Katselin hellästi aluslakanaa, jossa oli ihan omin kätösin puoli vuosisataa sitten virkattu pitsi. Kaikki ystäväni tietävät, että olen tuhattaitoisen äidin toistaitoinen tytär mitä tulee käsitöihin. En ollut paikalla, kun niitä taitoja jaettiin, olin haaveilemassa, kirjoittamassa, lukemassa tai laulelemassa. Nyt tuo toistaitoisen ainoa omatekoinen oli suorastaan hajoamispisteessä. Oli aika hyvästellä se pitseineen lumppukeräykseen.  

Etsiessäni Tädin kaapeista hänelle hoivakodissa käytettäväksi sopivia vaatteita, löytyi neljä erikseen pakattua pitsilakanaa, joissa oli käsin virkatun pitsin lisäksi tädin etunimikirjain taitavasti merkattuna. Lakanat olivat ilmeisen käyttämättömiä, hienoa puuvillaa, kaksi pellavaistakin. Tajusin yhtäkkiä liikuttuen, että ehkä nämä olivat Tädin kapiolakanoita. Sukutarina kertoo, että tädillä oli ollut nuoruudessa mielitietty, joka ei palannut sodasta. Lakanoissa viipyi täyttymättömän onnen, kadonneiden muistojenkin surullinen tuoksu.

Olen taas ajautunut samaan, likipitäen toivottomaan puuhaan: uppoutunut ’kolmannen huoneen’ kaapin uumenista pursuavan kirjallisen ja kuvallisen materiaalin lajitteluun: paperikeräykseen, takkaan, talteen… Ensimmäisen kerran pöyhin perusteellisesti papereitani eläkkeelle jäätyäni, viimeksi taisin täydentää työtä äidin kuoleman jälkeen. Ja nyt kaapin ovea avatessa tulee taas silmille viime vuosien saldoa: lehtileikkeitä, ystäväpostia, lastenlasten piirustuksia… Ja pohjamateriaalina kaapissa on valokuva-albumihylly, vanhojen kalenterien laatikko, muistojen kätkölaatikot.

Tämänkertaisen ryhtymisen käynnisti viime vuoden kalenterin etsintä, oli tarpeen varmistaa eräiden tärkeiden tapahtumien ajankohta. Kalenteri lienee jossain tuoreimpien pinoista. Sen sijaan leikepinosta putkahti henkilöhaastattelu, jota myös olen etsinyt. Tässä puuhassa aika viuhtoo tiehensä huomaamatta. Puolelta päivin tajusin, että ruuanlaittoon olisi pitänyt ryhtyä jo ajat sitten. Myönnän yllättyneeni ja ilahtuneeni totaalisesti, kun ilmeni, että Toinen oli jo tarttunut toimeen.

Huoneissamme on isot hyllyt täynnä kirjoja – runoja, romaaneja, filosofiaa, muistelmia, taideopuksia, tietokirjoja ja erikseen cd-levyhylly. Erään lipaston laatikot ovat täynnä nuotteja, toisen matkamuistiinpanoja, kolmannen kirjeenvaihtoa. Perhearkistolla on paikkansa ja päiväkirjoilla. Toisella on huoneessaan aarteisto, lähinnä teknistä ja historiallista aineistoa. Mihin ne kaikki joutuvat meidän jälkeemme? Emme aavistaneet kirjoja hankkiessamme, että joutuisimme ne vielä itse repimään kansistaan paperinkeräykseen. Onko antikvaareja enää olemassa? Tarvitseeko tulevaisuus internetin lisäksi kirjoja?

Toisaalla odottaa aikaansa hoivakotiin päässeen Tädin koti kirjahyllyineen, vaatekaappeineen ja lipastoineen. Toinen huokailee, että siellä sekä omissa kaapeissamme on vanhentunutta audiovisuaalista laitteistoa, joka pitäisi kuskata johonkin kierrätyspisteeseen.

Vain rojuako meistä jää, kun aikamme päättyy?

Olen muistamastani lapsuudesta saakka ollut laulujen ympäröimä. Äiti lauloi usein töitä tehdessään, enimmäkseen virsiä ja hengellisiä lauluja, mutta joukkoon saattoi pujahtaa joku kansanlaulukin. Isä istui radion hartausohjelmien ääressä aamuin illoin ja veisasi virret. Hän myös soitteli itse virsiä neliäänisesti harmonilla maamiehen työn kovettamilla sormillaan. Jo varhain hän oli opetellut nuotit omin päin ja soittotaito kasvoi miehen mukana.

Kansakoulussa oppimani laulut olivat Vilho Siukosen (Otava 1967) ja Olavi Pesosen (Valistus 1957) laulukirjasta. Ei oppilaille ollut nuotteja tai kirjoja omaksi antaa, vasta myöhemmin olen saanut jostain antikvariaatista tai kirpparilta sekä Siukosen että Pesosen laulukirjan omaksi. Niiden myötä voin palata varhaisiin laulumuistoihin. Vielä nytkin saatan kaivaa nuo rakkaat, puhki kuluneet opukset esille, halutessani muistella lapsuuteni lauluja kotipianon ääressä.

Jokaisella aikakaudella ja sukupolvella on omat laulunsa. Oikein huvitti laskea kymmenen eri otsikon alle sovitettujen laulujen määrä Siukosella (1967): 25 hengellistä laulua, 39 laulua isänmaasta, yksitoista laulua muista maista, lauluja luonnosta 45, työn lauluja 32, leikki- ja urheilulauluja 45, lepohetkien lauluja 40, Kotona ja koulussa -otsikoituja 22, 28 joululaulua ja lopuksi 16 ketjulaulua. – Pesosen (1957) jaottelu oli samanhenkinen: Koti, Ihminen, Isänmaa, Maailma, Luoja, – yhteensä 374 laulua. Jaottelut kertovat sotien jälkeisen sukupolven kansakoululaisten laulukasvatuksen painopistealueista. Oppikoulussa musiikkiopettajana oli paikallinen kanttori, joka ihmetteli miten osasin soittaa nuotista, vaikken missään soitonopetusta ollut saanut.

Ensimmäiset lapsenlapsemme syntyivät Esikoisemme muusikkoperheeseen. Kun haimme Murua päiväkodista hän oppi nopeasti minulta kaikuna kaikki Siukosen ja Pesosen vuodenaikalaulut. Huokasin monesti itsekseni: olen onnellinen mummeli, meillä on laulavat lapsenlapset. Koin vahvasti jatkumon äidin virsihyrinästä oman lapsuuteni lauleluun ja myöhemmin konservatorion laulutunneille ja ’ain laulan työtäs tee’ -arkeeni sekä edelleen poikiemme muskarilaulujen ja musiikkipitoisen lapsuuden kautta heidän lastensa kanssa lauleluun. Näyttää siltä, että pari heistä saattaa kasvaa vanhempiensa tapaan muusikoksi, soittotaito on sitä luokkaa. Parhaillaan mummelilla on menossa laulusessiovuodet nuorimpien lastenlapsien kera. Kuopuksen perheen muskariprinsessa on jo löytänyt oman äänensä ja omat laulunsa, Pikkumuru etsii vielä tarmokkaasti lauluihinsa sanoja (ääntä kyllä on :).

Angel’s Story soi, siinä Kathleen Battlen jumalainen sopraano ja Christopher Parkening kitarassa; levyssä Kathleenin viimeisimmäksi jääneessä Musiikkitalon konsertissa saatu nimikirjoituskin. Ne vanhat, tutuimmat ja koskettavimmat joulumusiikkilevyt soivat koko päivän, ne, joita yhteisen taipaleemme (kohta 50 v) alusta asti keräsimme systeemillä yksi uusi joka jouluksi. Ensimmäiset olivat vinyyliplattoja, jotka ovat jääneet omaan kaappiinsa. Sitten tulivat compact discit (cd-levyt). Niitäkin on jo kertynyt 31 sekä Bachin Jouluoratorion kolme levyä. Viimeisin hankinta on Emma Salokoski ja Ilmiliekki Quartetin joulujazzia.

CD-pinossa on enimmäkseen kummankin lemppareita, mutta on myös pieni inhokkiosasto. Toistani eniten kärsityttävät eri esittäjien 20xhauskaa-joulua-kooste Jouluparaati, tuo kilkan-kalkan-musiikki lienee lasten iloksi ajateltu. Richard Claydermanin pianonsoittomaratoni Christmas on toinen inhokki, josta minä puolestani jossain joulumielentiloista saatan nauttiakin. Yleensä hankinnoista on keskusteltu yhdessä, niin että huteja on varsin vähän.

Parhaillaan täällä soi accappella-laulun ykkösyhtye Rajaton, jonka ensimmäinen joululevy on ehdottoman loistava. Molempien suosikeissa top-10 listan yläpäässä on ehdottomasti Mahalia Jacksonin vinyyleiltä poimitut parhaat joulumusiikkitulkinnat otsikolla Silent Night. Mainittakoon, että onnistuin hankkimaan lähes kaikki Mahalian vinyylit nuorena laulunopiskelijana, ja ne ovat soittokunnossa.

Eilisen perheen yhteisen jouluaterian ja yhdessäolon tunnelmat viipyvät mielessä. Esikoinen kertoi joulu joululta kerryttäneensä lasten joulumusiikkisovellusten repertuaaria ja vahvisti ajatuksemme siitä, että Muru ja Rip ovat yhteissoitossaankin varsin pitkällä, kummankin monien musiikkiopistovuosien ja nykyisten sello- ja viuluakatemiaopintojen myötä. Kuopuksemme tyttöperheen nuorimmainen, puolitoistavuotias Pikkumuru nautti estoitta kaikkien huomion keskipisteenä olosta. Oli mahdollisuus kiivetä moneen syliin ja pisimpään hän viihtyikin Rip-teinin ja Vaarin sylissä. Isosisko löysi isänsä kitaransoiton taustalle pianosta rytmin, ja koko poppoo yhtyi tuttuihin iloisiin ja hartaisiin joululauluihin.

Tuli sillä tavoin sopivasti tuulenvireinen päivä vaatehuoneen inventaarioon, että saatiin vaatteet pihaan narulle päiväksi. Saman tien voitiin imuroida sekä pyyhkiä seinät ja lattia. Tuuletuspäivä ilahduttaakin garderobin hulmahdellessa narulla kaikissa väreissään.

Tässä elämänvaiheessa on syytä tarkastella muutoinkin mitä kaikkea kaapeissa on. Muisto-osastoa, jota ei enää käytetä, on vielä yllättävän runsaasti. Äidin vihkipuku, sotavuosina veljenvaimolta kierrätetty sekä serkulta saatu valkea rippimekkoni ovat jo tummuneet alkuperäisestä väristään. Israelin matkalla Jerikosta ostettu kultalangoin kirjailtu arabinaisen vaate palveli 1970-luvun seurakuntatyövuosina aiheeseen liittyvien musiikkiesitysten asuna. Anopilta saatu kansallispuku sai palvella kymmenen vuotta samassa tarkoituksessa ja on nyt muistojoukon jatkeena. Diakonissan musta juhlapuku näyttää kulahtaneelta, sitä tarvittiin aikansa kirkollisissa juhlatilanteissa. Kun saumat eivät enää antaneet periksi, uutta en katsonut tarvitsevani. Toisen laadukas ykkösmusta ja muutama takki ovat niin väljiä, että päätyvät nyt kiertoon.  

Pyysin Toistani pukemaan samettisen vihkipukunsa tummansinisen takin ja seisomaan oman pitkän laahuspukuni viereen.  Hän on työvuosistaan sen verran hoikistunut, että takki sopii kuin valettu. Päivästä, jona asuja käytettiin, on reilut 49 vuotta. Niinkö se on, että muistojen garderobi päätyy kaatopaikalle, kun aikamme täyttyy.

..sain viimein kesäkukat istutettua pihaan ruukkuihin sekä perennapenkkiin malvan, joka oli kadonnut heinikkoon. En nyt muista milloin ja mistä se meille tuli, vai oliko jo tähän kotiin muuttaessamme, viime vuosisadalta kumminkin. Lapsuusmaalta jo sen kukkien herkänsävyisen lilan olen sieluni värimaisemaan imenyt. Koska taannoinen selkäjumi, perenna-alue oli päässyt pahasti heinittymään ja epäilin, että malva oli tukehtunut. Kun miniäkulta raivasi perennamaata tyttöjen kanssa täällä käydessään, valkeni totuus: malvani oli täysin kuihtunut. Nyt puhuttelen istuttamaani uutta alkua, toivottelen tervetulleeksi ja kerron sille, miten ihana sen on siinä kukkia – sitten ajallaan – odotettuna, kaivattuna ja helliteltynä. Taisin luvata, etten ikinä päästä sen tonttia semmoiseen kuntoon, vaikka mikä jumi olisi.

Muitakin tärkeitä kesävieraita kukkasieluisen pihassa on tapana ollut pitää: heleänpunertava Karjalan Heili amppelissa, keittiön ikkunan tuntumassa. Jostain se on tähän asti aina löytynyt, vaikkakin vuosi vuosi vuodelta etsitympänä, mutta tänä kesänä ei. Kun tiedän sen lopullisesti tuoneen Toiselleni kesän pihaan, olen nyt huolissani, miksi hän luovutti, tyytyi puhtaan valkoiseen petuniaan, joka toki on upea sekin.

Jotain uutta lajiakin pitää joka kesä olla. Nyt siinä on bougainvillea, joka köynnöstukineen pääsi isoimpaan piharuukkuun kokeilemaan pärjäisikö pohjolan vilpoisessa kesäkuussa ja helteisessä heinä-elokuussa. Hortensiat osoittautuivat viime kesänä jo sitkeiksi, ja yksi poutapilviyksilö viime kesän uusista pihakukkasista jopa sinnitteli sisäkukkana koko talven kesää kaihoten.

Kuka lie kuolinsiivoustermin lanseerannut ensiksi, usein se on tullut vastaan ainakin naistenlehtien palstoilla. Ensi kertaa sana tuli vastaani kirjailija Eeva Kilven teksteissä kauan sitten. Ehkä juuri naiset omivat sen käyttöön siksi, että siivous on muutenkin naisihmiselle tuttua elämän peruskauraa.

Useimpien tavallisten ihmisten elämästä jää paitsi satunnaisia muistoja lähimmäisille, kenties joitakin arvokkaitakin esineitä, mutta myös luvuttomia kasoja täysin merkityksetöntä tavaraa. Mietimme, pitäisikö ihmisen raivata itse nurkkansa turhaksi käyneistä esineistä. Onko kyse häpeästä, oman arvottomuuden tunteesta, joka kysyy itseltä: tässäkö oli kaikki, minkä sain aikaan? Enkö tämän enempään tai parempaan pystynyt? Nehän ovat vain elämän sälää, aikansa tarpeellisina palvelleita, mutta kertovat myös ihmisen arjesta. Muistan sen veitsen, jolla äiti kaikki lapsuuteni perunat kuori ja pilkkoi ruokiin. Sen terä oli ohueksi ja kapeaksi kulunut ja kädensija muotoutunut vasenkätiselle sopivaksi. Säilytin sitä jonkin aikaa, omien keittiöveitsieni joukossa, vaikka en käyttänyt. Siinä äidin muisto eli toisella tavalla kuin arvokkaamissa perintötavaroissa.

Olisiko kuolinsiivous ehkä merkityksellisempää, jos tavaran sijaan (tai mahdollisesti niiden mukana) kävisimme läpi omat ihmissuhteemme ja elämänvaiheemme, tekisimme jonkinlaisen tilinpäätöksen siitä, miten käytimme ainutkertaisen aikamme ja mahdollisuutemme?

Vihdoinkin hiukan talven tuntua! Kuusitoista pakkasastetta aamulla, piha nipin napin valkoinen, ja loistava aurinko!

Sunnuntai on viikkoni lempparipäivä! Toinen on ottanut tavakseen laittaa aamukahvit, koska hän joka tapauksessa herää ensin ja hakee lehden. Kaksi adventtikynttilää on jo sytytetty, kun tulen rauhalliseen tahtiin pöydän ääreen. Korona-aikoina olemme tavanneet viipyillä kupillisen ääressä milloin mistäkin jutellen. Aika usein kerron ennen heräämistä näkemästäni unesta. Toinen kommentoi kuulemansa perusteella ja siitä saan omille tulkinnoilleni uusia näkökulmia.

Aamupuheet lähtevät herkästi soljumaan asiasta toiseen ja nykyään yhä useammin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin. Kiitollisena ajattelen tätä mahdollisuutta, joka meillä vielä on: jakaa muistoja. Samana vuonna syntyneinä ja samoilta seuduilta kotoisin ollen, ymmärrämme yhdestä murresanasta toisiamme. Lapsuus- ja nuoruusmuistoista ei tule kiistaakaan, kun ne ovat kummallakin suvereenisti ikiomat.

Tänään oli perinneruokaa huomista itsenäisyyspäivää ennakoiden. Toinen otti esille savipadan, valmiiksi kuutioidut naudan ja possun lihat, sipulit, pippurit ja laakerinlehdet. Hänellä on mielessään vaarinsa karjalanpaisti, jota hän on kehitellyt omin kokemuksin. Olin eilen hauduttanut lisukkeeksi lanttu- ja kurpitsakuutioita, voinokareilla ja siirapilla maustettuina. Sekoittelin vielä runsaan vihersalaatin basilikalla, kirsikkatomaateilla, kurkkukuutioilla ja mozzarellapalleroilla ryyditettynä. Perinneruuan kanssa kuuluu olla aina myös jotain metsämarjaa, nyt oli omatekoista puolukkahilloa.

Kynttilä kynttilältä valo kasvaa joulua kohti.

Matalia valokiiloja, pitkiä pehmeitä varjoja. Lehtiä maassa paksuin karhein. Vanha koivunkanto on puhjennut kukkimaan lahosieniä, jotka juhlivat kuin eivät epidemiasta turvaväleineen olisi kuulleetkaan. Pelargonia availee kesäheleitä kukkiaan ties monettako kertaa. Ja syysleimu, se leimuaa aina vain. On lokakuu.

Meillä oli pihassa pieni metsä. Jo kauan sitten siitä katosi vanha koivu, sitten saha puri pihlajan. Mänty ja vaahtera kasvoivat kauan liian liki toisiaan. Yhtenä keväänä valittiin mänty pois. Kataja kuihtui ikävään, kun jäi yksin edustamaan havupuita. Viime keväänä veivät vaahteran väkisin. Syreenejäkin on typistetty niin, että puolet on enää jäljellä, vähän violetteja, vähän valkeita.

Yksi puu pitää pihassa saada olla. Nyt on tammi pihan kuninkaana. Huomauttelivat jo tammen oksastakin, kurottui liian pitkälle katon ylle. Selvähän se, että siitä tipahteli roskaa ja lehtiä katolle, tukki räystäskourut ja -putken. Toinen otti sahan ja tikkaat, oksa sai lähtöpassit. Mutta puu on yhä ylväs. Ja niin kauan se on tässä pihassa kuin mekin. Jotain rajaa.

Vanha siksi, että aloitettiin opiskelu ja valmistuttiin jo viime vuosisadalla, tahkottiin tentteihin, käytiin harjoitusjaksoja yhdessä ja yksitellen. Miten kirkassilmäisiä ja energisiä olimmekaan, kuka mistäkin Helsinkiin rantautuneina, muutama syntyperäinen hesalainenkin joukossa. Porukka hajosi valmistuttua eri suuntiin, mistä kukin paikkansa ja leipäpuun oksan löysi. Pääkaupunkiseudullekin meitä jäi useampi, minäkin. Likipitäen valmistumisesta asti on kokoonnuttu tapaamisiin, melkein joka vuosi. Noin puolet porukasta on tavallisesti osallistunut tapaamisiin, muutama harvakseltaan. Laskin vanhoista kalentereista, että olen ollut mukana 32 kertaa ja poissa ehkä 11 kertaa. Oman poissaolon syyt näkee vuosiluvuista: häät, lasten syntymät, muutto Helsingistä, erikoistumisopinnot ja perheen ruuhkavuodet. 

Paikka on tällä kertaa Kanta-Hämeessä, oikean metsän keskellä ja ihastuttavan Liesjärven tuntumassa. Kukin tulee taholtaan omin kyydein, omin odotuksin. Kohta olemme koolla ruokapöytien ääressä koronaohjeistuksen mukaisesti väljään tyyliin. Majoitutaan, levätään tovi matkasta ja kahvit nautittuamme ja talon historiaa kuultuamme Irja esittelee keramiikkaharrastuksensa kauniita tuloksia. (Oi, Lintu sininen!) Osa haluaa saunoa, minä kävelen metsätietä ja rantaa ja hengitän syvään. Ihmeellinen on luonnon rauha, auringon leikki puiden oksilla ja kimallus vedessä, veneet ja laiturit rantoja vartioiden. Valtavan korkeat puut saavat ihmisen tuntemaan hyvällä tavalla pienuutensa.

Illan hämärässä ja takkatulen ääressä käymme kuulumiskierrosta kuten aina. Kukin kertoo mitä haluaa, ei paljon kysellä, jokainen saa olla niin avoin kuin oikealta tuntuu. Vuosi vuodelta vähemmän tarvitsee kertoa omista tai lasten saavutuksista. Lastenlapsista toki aina riittää iloista kerrottavaa. Surun ja sairauden ymmärtämiseen kouliintuneet jaksavat kuulla miten kullakin on. Elämän kokemusten paino jo tuntuu, yhtä ja toista omaan tai läheisen terveyteen liittyvää voi tässä joukossa jakaa ja niin kulkua keventää. Luottamusta ja avoimuutta on kullakin uskalluksensa verran.

Aamulla kuullaan tapaamisen teemapuheenvuorot. Viime vuonna keskusteltiin omaishoitajuudesta, tällä kertaa leskeytymisestä. Kolme kurssimme leskirouvaa tiivisti kukin kokemustaan puolison sairausajasta, siitä hiljaisesta alamäestä, kuten Kaija niin kauniisti sanoi, kuolemasta ja surusta. Useimmat meistä ovat työssään näitä tuntoja kohdanneet, mutta nyt liikutaan syvemmällä, intiimillä tasolla. Edellisen illan keskusteluissa avautuessamme teimme jo sydämessämme tilaa ottaa vastaan nämä ikätoverien herkistävät tunnot. Mieleeni jäivät kunkin kertojan kasvot ja pienet paljon puhuvat sanat ja eleet. Surunsa läpi jo kulkeneen valoisassa olemuksessa voi aistia kiitollisuuden elämästä ja uuden ajan versot.