”Unohtakaa vanhat, kauheat äitienpäivälaulut! Haudatkaa ne lopullisesti ja löytäkää itsellenne uusi laulu!” – Näin räväkästi tuulettaa toimittaja, rovasti Hilkka Olkinuora Kotimaa-lehden n:o 19/2023 julkaisemassa haastattelussa ajatuksiaan entisajan ihannoidusta äitimyytistä.

Lapsuudessani kuultiin usein äitienpäivän aikoihin radiosta laulu, joka lauluintoista tytönsieluani kosketti jo silloin. ”Maan päällä paikka yksi on, niin pyhä, suuri, verraton. Se tarjoo lemmen turvaisan ja kätkee onnen kalleimman. – – Vain sydän äidin tunnet sen, niin hellä on ja lämpöinen. Se riemuitsee sun riemustas, se tuntee huoltas, tuskias. – – On paikka missä lohdun saa, sua sydän äidin rakastaa. Voit hellään helmaan painaa pään ja itket murheen lientymään.”

Murrosiässä aloin ymmärtää, miksi tuo ei ollut minulle totta. En kerta kaikkiaan ollut sellainen tytär, kuin äiti toivoi. Siksi minulle ei ollut helliä helmoja tarjolla. Piti aikuistua, ennen kuin ymmärrys ehti sinne asti, mikä oli äidin tilanne ennen syntymääni: karut sotavuodet ison sukuperheen jakamassa talossa, jossa miniät toimivat navettapiikana. Vasta rauhan tultua alkoi työntäyteinen kodinrakennus ja elämä uudessa talossa, missä pääsi vihdoin emännöimään omaa kotia.

Olosuhteet eivät aina tue ideaalista vanhemmuutta, eikä ainoa tytär välttämättä ole äidin ahkera apulainen, jos sattuukin olemaan lukuintoinen ja kiinnostuu omaehtoisemmasta elämästä. Sain hyvän ja turvallisen isäsuhteen, joka on kannatellut riittävästi. Olen kiitollinen.