Olin vaihtamassa lakanaa vuoteeseen. Ulkona oli mitä ihanin vuodevaatteiden tuuletussääkin. Olen jo vuosikymmenet käyttänyt äidiltä perittyjä pitsilakanoita aluslakanoina. Pussilakana peiton suojana taas on nykymaailman paras keksintö elämän arkea helpottamaan ja vähentämään pyykkiä.

Kesken lauantaiaskareen liikutuin niin, että sydämessä läikähti. Katselin hellästi aluslakanaa, jossa oli ihan omin kätösin puoli vuosisataa sitten virkattu pitsi. Kaikki ystäväni tietävät, että olen tuhattaitoisen äidin toistaitoinen tytär mitä tulee käsitöihin. En ollut paikalla, kun niitä taitoja jaettiin, olin haaveilemassa, kirjoittamassa, lukemassa tai laulelemassa. Nyt tuo toistaitoisen ainoa omatekoinen oli suorastaan hajoamispisteessä. Oli aika hyvästellä se pitseineen lumppukeräykseen.  

Etsiessäni Tädin kaapeista hänelle hoivakodissa käytettäväksi sopivia vaatteita, löytyi neljä erikseen pakattua pitsilakanaa, joissa oli käsin virkatun pitsin lisäksi tädin etunimikirjain taitavasti merkattuna. Lakanat olivat ilmeisen käyttämättömiä, hienoa puuvillaa, kaksi pellavaistakin. Tajusin yhtäkkiä liikuttuen, että ehkä nämä olivat Tädin kapiolakanoita. Sukutarina kertoo, että tädillä oli ollut nuoruudessa mielitietty, joka ei palannut sodasta. Lakanoissa viipyi täyttymättömän onnen, kadonneiden muistojenkin surullinen tuoksu.