Tuli sillä tavoin sopivasti tuulenvireinen päivä vaatehuoneen inventaarioon, että saatiin vaatteet pihaan narulle päiväksi. Saman tien voitiin imuroida sekä pyyhkiä seinät ja lattia. Tuuletuspäivä ilahduttaakin garderobin hulmahdellessa narulla kaikissa väreissään.

Tässä elämänvaiheessa on syytä tarkastella muutoinkin mitä kaikkea kaapeissa on. Muisto-osastoa, jota ei enää käytetä, on vielä yllättävän runsaasti. Äidin vihkipuku, sotavuosina veljenvaimolta kierrätetty sekä serkulta saatu valkea rippimekkoni ovat jo tummuneet alkuperäisestä väristään. Israelin matkalla Jerikosta ostettu kultalangoin kirjailtu arabinaisen vaate palveli 1970-luvun seurakuntatyövuosina aiheeseen liittyvien musiikkiesitysten asuna. Anopilta saatu kansallispuku sai palvella kymmenen vuotta samassa tarkoituksessa ja on nyt muistojoukon jatkeena. Diakonissan musta juhlapuku näyttää kulahtaneelta, sitä tarvittiin aikansa kirkollisissa juhlatilanteissa. Kun saumat eivät enää antaneet periksi, uutta en katsonut tarvitsevani. Toisen laadukas ykkösmusta ja muutama takki ovat niin väljiä, että päätyvät nyt kiertoon.  

Pyysin Toistani pukemaan samettisen vihkipukunsa tummansinisen takin ja seisomaan oman pitkän laahuspukuni viereen.  Hän on työvuosistaan sen verran hoikistunut, että takki sopii kuin valettu. Päivästä, jona asuja käytettiin, on reilut 49 vuotta. Niinkö se on, että muistojen garderobi päätyy kaatopaikalle, kun aikamme täyttyy.