*Paavo Castrén, Leena Pietilä-Castrén; Antiikin käsikirja; Otava 2000
Kyseessä on 5000 sanan hakuteos antiikin ajasta. Toistaiseksi olen vasta silmäillyt kirjaa sieltä täältä. Kirjan laatijoiden tietämys aiheesta herättää kunnioitusta, Castrénit ovat molemmat yliopiston opettajia. Olisipa tämmöinen opus ollut käytettävissä jo silloin, kun luin Mika Waltarin tuotantoa, olisi moneen tekstissä esiintyneeseen ilmiöön tai mainitun henkilön taustoihin saanut seikkaperäisen selvityksen. Koska antiikin taide ja filosofit minua kiinnostavat, tulee kirjalla olemaan käyttöä käsikirjastossa. Tekstiä elävöittävät taitavat piirrokset ovat Ria Bergin ja Tiina Tuukkasen käsialaa ja toimivat hyvin sanallisten selvitysten täydennyksenä. – Hyvä lahjaidea asianharrastajalle!
*Munkki Serafim; Vapaus; Kirjapaja 2007
Kirjoittaja on filosofiasta väitellyt munkki, joka oli keväällä tv-ykkösen Voimala-ohjelmassa haastateltavana. Ohjelmaa katsoessa heräsi mielenkiinto hänen persoonaansa ja ajatteluunsa. Kesällä sainkin toivomani kirjan nimpparilahjaksi. Kirjan alku tuntuu ensin sanapyöritykseltä, jonka seasta ajatusta on vaikea hahmottaa, mutta vähitellen kun sanomisen tyyliin tottuu, alkaa aueta asiakin. Kirjassa ilmaisu myös selkenee loppua kohti. Tavallisen lukijan on joskus vaikea saada filosofien koukeroinneista tolkkua, mutta sitten kun saa, se onkin yhtä juhlaa. Kannattaa yrittää! Itselleni läheisen itäisen uskonnon näkökulman tunnistaa, mutta se ei hallitse. – Minua viehätti tässä kirjassa sekä vilpitön vapauden pohdinta eri kanteiltaan että tuoreesti ilmaistut ajatukset ikuisista kysymyksistä.
*Antti Karisto (toim.); Suuret ikäluokat; Vastapaino 2005
Kirja on esittelytekstinsä mukaan ensimmäinen kokonaisesitys suurista ikäluokista, joiden ydinryhmään lasketaan 1945-49 syntyneet. Jotkut tutkijat laskevat mukaan ikäluokat vuoteen 1955 asti. Aiheeseen ovat tutkimusten valossa paneutuneet nimekkäät sosiaaligerontologian, sosiaalipolitiikan ja kaupunkitutkimuksen professorit, yliopistojen dosentit ja lukuiset tutkijat eri laitoksista. Perusteelliset artikkelit käsittelevät Suomea ikäluokkien syntyvuosina, suurta muuttovirtaa maaseudulta kaupunkeihin ja Ruotsiin, asumishistorioita, ’kultaista 60-lukua’, naisten vaatemuistoja, sukupolviliikkeitä ja -tietoisuutta. Kiintoisa on myös katsaus tulevaisuuskuviin sekä sosiaalipoliittiselta että yksilön kannalta. Kirja alkaa tapahtumataulukolla, johon on kirjattu vuodesta 1945 lähtien aina vuoteen 2004 tärkeät, elämään vaikuttaneet tapahtumat. Oman syntymävuoteni kohdalla esimerkiksi on mainittu YK:n ensimmäinen täysistunto, Nürnbergin oikeudenkäynti ja J.K. Paasikiven valinta presidentiksi.
Kirjaa lukiessa on syntynyt ahaa-elämyksiä, hilpeitä tyrskähdyksiä, tunnistamisen tunteita ja muutama kulmain kohotus. Seikka, että pääosa kirjoittajista kuuluu itse tutkittuun ikäryhmään, lienee vaikuttanut osuvuuteen, oikeilta tuntuvien ominaispiirteiden ja painotusten löytymiseen. Kirjassa on pysytelty neutraalilla tutkimuspohjalla eikä johtopäätöksissä tai tulevaisuuskuvissakaan ole haksahdettu tunnepitoiseen taivasteluun. – Antoisaa ja ymmärrystä lisäävää luettavaa sosiaalipolitiikasta ja ajan ilmiöistä kiinnostuneelle, erityisesti puheena olevalle ja lastensa sukupolvelle.
*Paulo Coelho; Zahir; suom. Sanna Pernu; Bazar-kirjat 2007 (4.painos)
”Zahir on arabiaa ja tarkoittaa jotain näkyvää ja läsnä olevaa, jota ei voi sivuuttaa. Se on jotakin, joka alkaa ohikiitävänä ajatuksena, mutta joka lopulta valtaa ajatuksemme täysin.”
Kirjaa markkinoidaan merkityssanoilla ’matka, kaipaus, suuri rakkaus’. Paulo Coelho on suosittu, palkittukin ja hyvin myyvä kirjailijanimi. Kirjailijan esikoisteos Pyhiinvaellus on suomennettu vasta 2006 ja se on vielä lukematta. Olen aloittanut hienosta Alkemistista ja joudun kyllä toteamaan, että taso laskee hiljalleen kirja kirjalta. Ei silti, etteikö tämäkin olisi omalla tavallaan antoisa kirja, paikoin ainakin. Coelho ei varsinaisesti mikään kirjallinen tyylitaituri olekaan, enemmänkin mystikko. Tarinassa matkataan taas kauas ja löytyy mystinen vanhus, jonka suuhun sopii sijoittaa elämänviisauksia. Ei voi välttyä hieman kyyniseltä tunteelta, että mies kirjoittaa samaa – omaa? – tarinaansa kerta toisensa jälkeen, uusin fantasiavariaatioin. Tällä kertaa päähenkilö on – kuinka ollakaan – kuuluisa kirjailija..
”Esther kysyy miksi ihmiset ovat onnettomia. – Syy on yksinkertainen, vanhus vastaa. – He ovat henkilöhistoriansa vankeja. Kaikki luulevat, että elämän tarkoituksena on noudattaa suunnitelmaa. Kukaan ei mieti, onko suunnitelma oma vai jonkun muun laatima. He keräävät toisten ihmisten kokemuksia, muistoja, asioita ja ideoita enemmän kuin jaksavat kantaa. Ja niin he unohtavat omat unelmansa.”
*Hannu Väisänen; Vanikan palat; Otava, 1. painos 2004 (Seven)
Kirjoittaja on omaperäinen kuvataiteilija ja kolumnisti, julkisuutta saanut siksikin, kun elää Ranskassa. Kirjaa on kehuskeltu sen verran, että nappaan sen pokkarihyllystä tämän kesän luettaviin. Romaani lienee omaelämänkerrallinen ainakin lähtökohdiltaan, siinä kerrotaan varuskuntamiljöössä kasvaneen ja varhain äitinsä menettäneen pojan tarinaa. Jotain sellaista kirjoittajan otteessa on, josta en oikein saa kiinni. Pitää lukea melko pitkälle, ennen kuin tarina alkaa ottaa mukaansa. (Toinen meistä näyttää juuttuneen sivulle 34-35.) Pojan ankean lapsuuden kuvausta, kehityskertomuksena kiinnostava, mutta loppuu jotenkin kesken.
” Suuren, vihreän biljardipöydän ympärille on kerääntynyt lauma juopuneita aliupseereita. Melkein jokaisella on kädessään pelikeppi, niillä he yrittävät huitoa isää kumoon, mutta eivät onnistu. Humala on tehnyt isän liikkeet nivelettömän öljyisiksi. Hän muistuttaa sotilaspukuista ankeriasta, jota kalastajat eivät tahdo saada haaviin. – – Höyryinen kuva näyttää suuren, lonkeroitaan venyttelevän meritursaan uholta. Biljardipöytää ympäröi sankka savupilvi. Sinne tänne sohivat kepit päästävät naukaisevan äänen osuessaan toisiinsa. Rähinäremmit kiiltävät savunkin läpi. Kirousten sarjatuli nousee ja laskee.”
*Leena Lehtolainen; Viimeinen kesäyö; Tammi, 2006 (Loisto)
Kirjan valitsi Toinen meistä matkalle mukaan. Luulimme molemmat sitä dekkariksi tunnetun kirjailijanimen perusteella, mutta kyseessä olikin kahdentoista novellin kokoelma arkisia tarinoita rakkaudesta, seksistä ja rikoksista. Tarinat on koottu pääosin aiemmin jossain yhteydessä julkaistusta materiaalista ja muokattu novelleiksi. Tämä on hyvä johdanto kirjailijan tyyliin, jos ei ole aiemmin siihen tutustunut. Lehtolainen kirjoittaa sujuvasti, paikoin herkullista tekstiä. Monet juttujen ideoista ovat mainioita. Kevyttä kesälukemista, sopii monen matkaan.
*Maeve Binchy; Taverna tähtien alla; suom. Liisa Honkasaari; WSOY, 1. painos 2005 (Loisto)
Kieltämättä valitsin Binchyn aiemmin lukemieni Talo Dublinissa ja Illallistarinoita -pokkarien perusteella odotuksin, että osaava tarinankertoja loihtii pohjoiselle laivaristeilyllemme kreikanmatkojen kuumia muistoja. En pettynytkään. Tarina otti heti mukaansa ja mielikuvat lähtivät vaeltelemaan eteläisten tähtien alla. Kirjaa ei olisi malttanut käsistään laskea, joten se tuli aika nopeasti luettua. Olen tykästynyt kirjailijan tyyliin, kerran vuodessa luettuna toistuvat juonikuviotkaan eivät haittaa. Hyvää lukuviihdettä.
*H.E. Bates; Oi ihana toukokuu; suom. Päivi Kalenius; Gummerus 2007 (Loisto)
Tästä ei kuulkaa naisihmisen kesäpokkari parane! Batesin runsaudensarvea, liioittelulla herkuttelevaa romanttista höpsötystä lukee suorastaan ’kuola valuen’ (anteeksi rahvaanomaisuuteni) ja ääneen hyrähdellen. Luin tätä vuoroin suurten ikäluokkien elämänkaarta käsittelevän asiallisen tutkielman kanssa. Polariteetti toimi mitä parhaiten. Kun olin vähän aikaa perehtynyt ikäluokkani asumishistoriaa koskeviin tutkimustuloksiin taulukoineen, siirryin hekottelemaan hetkeksi kuvausta Larkinin suurperheen elämisentyylistä ja edesottamuksista Englannin maaseudulla. Luultavasti kummankaan opuksen yhteen putkeen lukeminen ei olisi tuottanut näitä riemunhetkiä. Kukapa kieltäisi panemasta asiallisen voileivän päälle makeaa marjahilloa niin kuin äitini tekee – ja nauttii!
Lapsuudesta vanhuuteen, Iän sosiologiaa; toim. Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä; Vastapaino, 2005
Tässä on hyvää tiedon päivitystä sekä ikääntyville itselleen että heidän parissaan työskenteleville. Kirjan vahvuus on tavassa suhteuttaa ikääntyvien sukupolvet väestön kokonaisuuteen. Vanhuutta ei tarkastella sukupolvien ketjusta irrallisena, kuten niin usein tapahtuu. Ihmisten eliniät ovat pidentyneet, henkinen ja fyysinen toimintakyky säilyy kohtalaisen hyvänä entistä kauemmin.
Sosiologit puhuvat nykyään kolmannesta ja neljännestä iästä. Aikuisuuden ja vanhuuden väliin, eläkkeelle siirtymisen jälkeen, katsotaan sijoittuvan ns. kolmannen iän. Sille on ominaista henkilökohtaisten valintojen korostuminen, vapaus toteuttaa omaa elämänsuunnitelmaansa ja yksilöllisiä tavoitteita. Stereotyyppiset vanhuuskäsitykset ovatkin siirtyneet kuvaamaan ns. neljättä ikää, varsinaista vanhuutta. On yksilöllistä, milloin kenenkin kohdalla voidaan puhua vanhuudesta, myös oma käsitys, sisäinen tunne vaikuttaa.
Erich Fromm, Unohdettu kieli; suom. Mika Pekkola; Vastapaino 2007
1980 kuollut saksalaissyntyinen humanisti, psykoanalyytikko ja kulttuurikriitikko Erich Fromm vaikutti Yhdysvalloissa. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistiin jo 1950-luvulla, mutta on suomennettu vasta nyt, Suomen Kulttuurirahaston tuella. Teos on johdatus unien, satujen ja myyttien ymmärtämiseen. Psykologiasta kiinnostuneille ja elämää pohtiville teos on antoisa, vaatii kyllä jonkin verran pohjatietoa avautuakseen, mutta palkitsee lukijansa.
Suuret kysymykset; toim. Harriet Swain, suom. Ruth Jakobson; Gummerus 2005
Ajatus-kirjat -sarjassa on julkaistu tämä kiinnostava opus, jossa pohdiskellaan tieteen näkökulmasta ns. elämän suuria kysymyksiä. Koska suuriin kysymyksiin ei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia, lukijaa kiehtoo mahdollisuus vertailla näkemyksiä ja niiden perusteluja. Pidän kirjan ansiona ilmaisun kohtuullista selkeyttä. On vältetty asiantuntijuutta vaaniva älyllinen ylätyyli. Tavallinenkin lukija ymmärtää ja saa ajatteluunsa aineksia.Kirjassa tuntuu tosin lievä amerikkalainen sivumaku, kirjoittajat kun ovat ison meren takaisesta maailmasta.
Mikä on elämän tarkoitus? Muovaako meitä perimä vai ympäristö? Onko Jumalaa olemassa? Mitä aika / älykkyys / tietoisuus / ajatus on? Mitä unet ovat? Kuinka maailmankaikkeus sai alkunsa? Onko muilla planeetoilla elämää? Millainen on maailmanloppu? Mikä tekee naisista ja miehistä erilaisia? Kuinka rakkaus syttyy ja sammuu?
– Kysymyksiä ei pohdita rikki, ne jäävät elämään. Kukin sukupolvi, kukin ajatteleva yksilö etsii ja löytää vastauksensa.
Gustav Hägglund; Leijona ja kyyhky; Otava 2006
Enpä ole ennen upseerin muisteluja sattunut lukemaankaan. Tunnetun kirjoittajan persoonallisuus säteilee jokaiselta sivulta. Jokin suurpiirteinen mutkattomuus, silmänpilkkeinen itsetietoisuus, itselleenkin naurava huumori viehättivät minua kovasti näissä muistelmissa. Mukana on myös politiikkaa, maanpuolustushenkeä, saavutusten luettelointia ja hienoista itsekehua, mutta sopivasti huumorilla höystettynä. Kirjalla on mielestäni harvinaisen osuva nimi, onhan kirjoittaja Suomen leijona primus inter pares, YK:n rauhankyyhkynäkin leijonasydäminen.
Eric-Emmanuel Schmitt; Oscar ja Roosamamma; Like, 2005
Leukemiaan kuoleva Oscar kirjoittaa Roosamamman ehdotuksesta kirjeitä Jumalalle, johon hän ei kylläkään usko. Kymmenvuotiaan suhde sairauteen, kipuun ja kuolemaan sekä pettymys moniin aikuisiin kuvautuu viehättävään tyyliin kirjoitettujen kirjeiden rivien välissä. Koska kirja ei ole vanhemman menetyksestä käsin lapsen kuolemaa lähestyvä, se ei myöskään kylvetä lukijaa kyynelissä vaan pikemminkin saa ajattelemaan kuolemaa eleettömästi ja pelotta. Ensin tarina sai minut miettimään miksi se on kirjoitettu, sillä se ei anna vastauksia kuoleman edessä nouseviin kysymyksiin. Tarina antaa kuitenkin arvokkaita viitteitä siitä, miten lapsen kanssa voi kohdata elämättä jäävän elämän. Kuolevan pojan ja sairaalan leikkitädin välille syntyy luottamus, joka pojan ja hänen vanhempiensa väliltä puuttuu. Viisas Roosamamma onnistuu myös tutustuttamaan Oscar-pojan ja sairaalatoveritytön toisiinsa ja lähestyvän kuoleman pelkoon käpertyneet vanhemmat yhteyteen lapsensa kanssa. Se antaa toivoa.
– Oscar oli viimeisinä päivinä hyvin väsynyt ja nukkui paljon. Hän kirjoitti yöpöydälleen lapun: ”Vain Jumala saa herättää minut”.
.
Helena Anhava; Toimita talosi; Otava, 2006
Kirjan alaotsikko on Muistijälkiä. Kirjailija kertoo heti aluksi isänsä, kirjailija ja pappi Lauri Pohjanpään käyttäneen usein ilmaisua ”Toimita talosi”. Sanonta on vanhatestamentillinen, peräisin Toisen Kuningasten kirjan 20. luvusta. Siinä kerrotaan profeetta Jesajan viestistä sairaalle kuningas Hiskialle: ”Toimita talosi, sillä sinä kuolet, etkä enää parane.” Raamattu kertoo ennustuksen toteutuneen Hiskian kohdalla viidentoista vuoden kuluttua.
Helena Anhava toteaa, ettei ole sairas, mutta on täyttänyt jo 80 vuotta eikä välittäisi viidestätoista lisävuodesta. Hän käsittää ’talon toimittamisen’ aineellisena sekä henkisenä prosessina. ”Hävitä rojusi, ettei se jää jälkeenjääneiden tehtäväksi. Selvitä välisi eletyn elämän ja maailman kanssa.”
Kirja rakentuu toisaalta yksityisistä muistosirpaleista, toisaalta kirjailijan välienselvittelyistä aikansa kulttuurisiin ja poliittisiin ilmiöihin ja vaikuttajiin. Kiltin ihmisen kokemusmaailmaan kerääntynyttä kiukkuakin purskahtelee kuin laavaa tulivuoren uumenista.
Helena Anhavan aforistisista runoista olen aina pitänyt. ’Talontoimituskirja’ valottaa kiinnostavasti myös runojen taustoja ja syntyvaiheita sekä antaa yhden mahdollisen muistelukirjamallin.
Bo Carpelan; Axel; Otava 1985 (4. painos 2006)
Voisin melkein sanoa kaksi Carpelanin peräkkäistä tuoreempaa romaania myös äsken luettuani, että tämä pohjoismaisella palkinnolla arvostettu kirja nostaa jo kirjailijan nobelkategoriaan. Carpelan on huima runoilija, kirjallinen tuotanto on laaja, proosakin kimaltaa arkisen sanataiteen yläpuolella. Kirjailijalla on oma, tunnistettava äänensä. Teksti soljuu kuin keväisessä vuoripurossa, avaa aavistamattomia näköaloja. Carpelanin tapauksessa sanataide pitää lukijaa imussaan, ei niinkään romaanin juoni.
Axel on harvinainen romaani, se kertoo todellisesta henkilöstä, kirjailijan isosedästä. Aikakausi on mitä kiinnostavin, 1800 ja 1900-luvun vaihde, Suomen itsenäisyysjulistuksineen. Tarina on sekä fiktiota että faktaa, sisältää autenttisia päiväkirjamerkintöjä, kuvaa musiikillisen neron aitoa ystävyyssuhdetta kansallissäveltäjään. Analyysit Sibeliuksen musiikista ovat äärimmäisen kiinnostavia ja mikä parasta, kirjailijan kieli on musikaalista – minkä toinen runoilijasielu, Kyllikki Villa, on onnistunut välittämään myös suomennoksessa. Kirjan lukeminen oli nautittava elämys!
”Kenties taide on olemassa ennen meitä ja me olemme olemassa loihtiaksemme sen esiin pimeydestä niin kuin loihdimme esiin oman todellisen elämämme. Aito musiikki ei julista, se luodaan hiljaisuudessa, kuuntelemalla omaa ääntä, joka on kaikkien, kaikkien ääni -.”
Michael Ende; Momo; suom. Marikki Makkonen; WSOY 2004
Fantasiaromaani Momosta, pienestä tytöstä ja ’harmaista herroista’, jotka varastivat ihmisiltä aikaa, on kirjoitettu 1970-luvun alussa, julkaistu suomennettunakin ensi kerran 1977. Kiihtyvän elämänrytmin ja kiireen hillitseminen on kirjailijan viesti, joka tällä vuosituhannella tuntuu yhä ajankohtaisemmalta. Tämän päivän harmaita herroja sanotaan konsulteiksi, jotka kulkevat työpaikoilla esitelmöimässä aikavarkaista, tarkoituksena vain lisätä tehokkuutta ja tulosta.
Momo on kertomus leikin ja ilon täyteisestä elämästä, joka kiireen ja tehokkuusajattelun myötä muuttuu kovaksi ja harmaaksi. Momo antaa toivoa, sillä hän löytää Mestari Horan ja kilpikonnan avulla ilon uudelleen ja levittää sitä ympärilleen.
”Kukaan ei tuntunut huomaavan, että aikaa säästäessään joutuikin tinkimään muusta. Kukaan ei halunnut ymmärtää, että elämä oli käynyt yhä köyhemmäksi, yhä yksitoikkoisemmaksi ja kylmemmäksi. Lapset tunsivat sen kyllä, sillä heillekään ei ollut enää koskaan aikaa. Mutta aika on elämää. Ja elämän paikka on sydän. Ja mitä enemmän ihmiset säästivät aikaa, sitä vähemmän sitä jäi.”
Riina Katajavuori; Kirjeitä Jekatenburgiin; Gummerus, 2006
Novellit ja esseet ovat olleet mieluista lukemista työvuosina, kun lähes tyystin jätin pitkän proosan lukemistostani. Tässä on kymmenen kertomusta, niminovelli viimeisenä. Kirjasta käy ilmi, että muutaman novellin varhaisempi versio on aiemmin jo julkaistu lehdissä.
Novelli on hankala laji, pitäisi osata kertoa lyhyesti, sanoa paljon ja välittää jokin viesti. Näistä en osaa oikein olla mitään mieltä. Ehkä tarinat eivät vain puhuttele minua? Jotenkin epämääräistä pettymystä tuntien mietin, että pitäisi varmaan tutustua Katajavuoren pitkään proosaan, sellaistakin näyttää olevan. Kulttuurisuvun vesana hän on sisäänkasvanut kirjalliseen ilmaisuun, mutta runoissa tuntuu ainakin toistaiseksi soinnahtavan hänen omin äänensä.
Naisen 7 elämää; toim. Sirpa Honkameri ja Ulla-Leena Alppi; WSOY 1998
Luin kirjan uudestaan nyt vuosien päästä, osittain vaalien inspiroimana mutta myös elämäntarina-mielessä. Kirjoittajiksi on haastettu kiinnostavia persoonia, ei pelkästään julkisuusarvon mukaan vaan ennen muuta sen, mitä kukin on yhteisössään merkinnyt. Niinpä mukana on kolme entistä tai nykyistä kansanedustajaa, tutkija, ympäristöaktivisti ja runoilija – poimiakseni kunkin pitkähköstä meriittilistasta jonkin määreen. Viisi heistä on myös äiti, yksi isoäitikin. Naisten vaikuttavat tarinat kertovat työ- ja tehtävätietoisuudesta, halusta vaikuttaa yhteiskunnassa arvostamiensa asioiden puolesta, mutta myös henkilökohtaisista tragedioista: lapsettomuudesta, erokriisin kipeydestä, vakavasta sairaudesta toipumisesta. Puhuttelevimpia tarinoita ovat ne, joissa on jaettu henkilökohtaisia tuntoja. Kirjan toimittajat ovat vahvimpia kirjallisessa ilmaisussaan, mutta kaikkien tarinat ovat kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa.
Kuningatar Noor, Uskomaton elämäni; suom. Leena Nivala; Otava 2003
Helposti saattaisi luulla, että kyseessä on pieneen arabikuningaskuntaan naidun amerikkalaisnaisen julkisuushakuisesta tilityksestä. Kirjan esittely kertoo, että on kyse ihan muusta. Lisa Halabylla on ollut ainutlaatuinen tilaisuus sekä perehtyä arabialaisiin juuriinsa, työskennellä Iranissa ja Jordaniassa että elää ja vaikuttaa asioihin keskellä poliittisesti kuohuvaa lähi-itää. Yliopistosivistyksen saanut nuori nainen osoittautuu rohkeaksi oman tiensä kulkijaksi ratkaisuissaan kohdattuaan leskeksi jääneen Jordanian kuningas Husseinin, joka rakastuu häneen. Lisa Halabysta tulee profeetta Muhammedista polveutuvan Husseinin vaimo, Jordanian kuningatar, jolle hänen miehensä antaa nimen Noor al-Hussein, mikä merkitsee Husseinin valoa.
Tottakai kirjassa kerrotaan romanttisesta tutustumisesta, häämatkasta hullunkurisine ja traagisine sattumuksineen ja alkuaikojen sopeutumisvaikeuksista. Antoisinta luettavaa on kuitenkin asioihin syvällisesti perehtyneen rehellisentuntuinen näkökulma lähi-idän poliittisiin levottomuuksiin, sitkeään sovinnon ja rauhan etsimiseen räjähdysalttiissa palestiinalaiskysymyksessä ja toistuviin pettymyksiin sopimusten rauetessa. Jordanian rauhantahtoinen ja sovitteleva kuningas on ottanut tehtävänsä vakavasti ja suurella sydämellä.
Kirjoittaja käsittelee taustoja ja vaikutuksia Camp Davidin sopimuksesta, kuvaa poliittista tempoilua kulloisenkin vallassaolijan mukaan, Saddamin nousua valtaan Irakissa ja Irakin hyökkäystä Kuwaitiin sekä Israelin miehitystaktiikan ruokkimaa koston kierrettä, mikä tapahtuu Yhdysvaltojen hiljaisella tuella. Tästä kaikesta on ollut länsimaisessa mediassa melko yksipuolista, jopa harhaanjohtavaa tietoa. Lopullista totuutta ei liene kenelläkään, mutta osapuolien erilaisia näkemyksiä on terveellistä kuulla. Mielenkiintoista oli myös tutustua kirjan kautta aitoon islaminuskoon ja sen vaikutukseen hallitsijaperheen elämässä ja arabikulttuurissa laajemminkin. Kuningatar Noor turvautuu miehensä sairauden ja kuoleman aikoina islamille tunnusomaiseen kohtalonuskoon: insha’allah, niin tapahtuu kuin Jumala tahtoo.
”On opittava keräämään totuutta, nähtävä totuus myös muiden kannalta. Sillä tavoin voi muuttaa maailmaa.”
Kyllikki Villa; Pakomatkalla * Toinen lokikirja; Like 2007
Pari kolme vuotta sitten ilmestyneen Vanhan rouvan lokikirjan innostamana halusin tämänkin matkakuvauksen mahdollisimman tuoreena luettavaksi. Itse asiassa tämä Toinen lokikirja onkin ajallisesti aiempi, se on koottu päiväkirjamerkintöjen pohjalta vuoden 1992 matkalta St. Helenan saarelle ja Namibiaan. Pakomatkan taustana on kipeä erotilanne, jonka käsittelemättömät tunnot jumittavat matkaajan aluksi masentuneena Lissaboniin taistelemaan epävarmuuden kanssa: jäädäkö Eurooppaan vai toteuttaako vahvana mielessä väikkynyt matka isovanhempien jalanjäljille Afrikkaan. Villan teksteistä tutut vanhenemisen, selviytymisen ja epävarmuuden voittamisen tunnot toistuvat tässäkin. Jo tuolloin, 68-vuotiaana hän puhuttelee itseään ’vanhaksi rouvaksi’ ja myöntää huvittuneena, että oikeastaan odottaakin ikänsä vuoksi saavansa apua aina tarvitessaan. Kirjan parasta antia ovat kuvaukset ajasta Helenan saarella. Afrikka jää vähemmälle, on myös fyysisesti haastavin matkaosuus. Kirjan kiinnostavuus liittyy kirjoittajan persoonaan ja kykyyn kerrotun kautta luonnostella sisäistä matkaa ulkoisen kehyksissä.
Elsa Saisio, haast.; Katseen alaiset; Dark Oy 2005
Näyttelijänä vielä nuori, silti monessa jo ehtinyt olla mukana tämä Elsa Pirkontytär. Kirjaan on purettu yhdeksän nimekkään näyttelijänaisen ajatuksia työstään, muun muassa Laura Malmivaaran, Leea Kleemolan, Anna-Leena Härkösen, Seela Sellan, Ritva Valkaman. Haastattelijan ei ole tarvinnut monta kysymystä tehdä, puhetta on pulpunnut. On ehkä ollut sekä haastateltavien että haastattelijan etu tehdä nämä kysymykset. Vastaukset valottavat katsojalle näyttelijäntyön eri puolia riisuvasti. Tavallaan yllättävääkin teatterimaailmaa lähemmin tuntemattomalle lukijalle, miten näyttelijän persoona voi olla samalla itsetunnoltaan niin haavoittuva ja narsistisesti huomiosta ja nähdyksi tulemisesta vahvasti nauttiva. Parhaiksi ammatissaan kehittyvienkin tausta voi olla vaikea ja vaatia eheyttävänä kompensaationa tätä paljautta, erilaisten kohtaloiden tulkiksi ja katseen alaiseksi asettumista yhä uudelleen.
Kira Poutanen; Katso minua!; Otava 2004
Tämäkin kirja liittyy katseen alaisuuden teemaan. Kiihkeä kuvaus näyttelijänä Pariisissa aloittavan nuoren miehen ajautumisesta viihdemaailman pyörteisiin, menestymisen huumasta ja sen hinnasta. Tarina kertoo myös aidosta Pariisista sellaisen silmin nähtynä, joka ei ole sinne syntynyt, mutta elää siellä. Taitava nuori kirjoittaja panee paljon peliin ja onnistuu tässä: tarina imee mukaansa. Kirjan motto kertoo miten verenmakuinen teksti on kirjoitettu:
”Tämä kaupunki on keltainen ja ihmisiä täynnä ja minä kirjoitan tämän tarinan niin kuin sen muistan. Niin kuin se silloin vei minut mukanaan ja muutti elämäni ikuisesti. En enää osaa keksiä elämänmakuisia tarinoita, en huijata huikeilla kuvitelmilla. Sillä elämä on suurempi kuin sinä, se on suurempi kuin minä ja meidän molempien murheet yhteensä.”
Raili Mikkanen; Runokirje, Kertomus nuoresta Katri Valasta; Tammi 2005
Pääasiassa lasten- ja nuortenkirjailijana tunnettu Mikkanen eläytyy tässä teoksessa Heinolan seminaarissa 1921-22 opiskelleen ja sitten ensimmäisissä opettajanpaikoissaan työskentelevän nuoren Karin Wadenströmin runoilijankutsumuksen alkuvaiheisiin käytettävissä olleiden dokumenttien pohjalta. Henkilöhistoriallisia teoksia Mikkanen näyttää tehneen ennenkin. Hänen tyylinsä tuntui ensin hiukan naiivilta, mutta toisaalta ehkä hyvinkin viime vuosisadan alun tapaa heijastellen. Olen saanut vahvan ensi kosketuksen Katri Valan runoihin 1960-luvulla, tajunnut tuolloin hänen merkityksensä uuden runokielen tienraivaajana ja yhtenä ’Tulenkantajien’ keskushahmoista. Tämän kirjan luoma kuva runoilijapersoonasta jää kalpeaksi väkevien runojen rinnalla. Mysteeri jää elämään.
Bo Carpelan; Alkutuuli; Seven 2006 (j.v. 1993)
Ostin kirjan pokkarina matkalukemiseksi. Olen tämänkin jo lukenut joskus kymmenisen vuotta sitten ensi kertaa, silloin se teki valtavan vaikutuksen. Nyt halusin ehkä myös havainnoida miten paljon tässä on jo viimeisimmän, palkitun ’Kesän varjot’ -romaanin ideaa. Paljon. Ei tarinassa, koska tarinaa ei kummassakaan oikeastaan ole, mutta kirjoittamisen tavassa. Varjomaisesti häilähtelevä tajunnanvirta, toisiinsa unenomaisesti liukuvat kuvat, mestarillinen kieli – tuo kaikki Carpelanin vanhuudenvuosien runoproosalle tyypillinen – on samaa.
”Minut on vallannut sydämen ohut viileys, ikään kuin olisin tullut johonkin johtopäätökseen ymmärtämättä sitä itse. Kuin olisin alistunut jossakin tärkeässä kohden ja minulla olisi siihen täysi oikeus. Minä olen mikä olen, ehkä vain vähemmän kuin olin luulotellut. Pilvet kulkevat, laineet lyövät niin kuin aina ennenkin, puut seisovat puistoissaan ja seisovat vielä, kun minut on peitetty multiin, se tuntuu yhtaikaa kummalliselta ja aivan luonnolliselta.”
Kyllikki Härkäpään taitava suomennos ansaitsee erikseen kiitoksen.
Suvi-Anne Siimes, Nunna Kristoduli; Taivas alkaa maasta; Minerva 2006
Ostin kirjan Valamosta ja siellä ollessa luinkin. Kyseessä on julkaistu kirjeenvaihto kahden naisen välillä, jotka ovat niin eri maailmoista, ettei heitä ensi katsannolta oleta minkään yhdistävän. Vähitellen selviää, että ortodoksinen usko sen tekee. Sitten tulee ajatelleeksi julkisuutta, molemmat ovat omien piiriensä ulkopuolellakin tunnettuja. Voisiko poliitikon tehtävä olla yhtälailla – vaikkei samalla tavoin – kutsumuskin kuin nunnan? En tunne kirjan tekemisen taustoja, mutta kirjeet eivät vaikuta spontaanisti syntyneiltä, niissä on tilatun maku. Keskustelu sivuaa eilisen, nykyhetken ja huomisen, ruumiillisuuden ja henkisyyden, synnin, rakkauden, vanhemmuuden ja työn merkitystä ihmisen elämässä. Kirjeenvaihto kyllä syvenee ja aukenee edetessään, vaikka monien aihepiirien kohdalla mielipiteet jäävät etäälle toisistaan. Toisaalta aika vähän näyttäisi tapahtuvan sellaista vuorovaikutusta, joka saisi jomman kumman tarkistamaan mielipiteitään tai asennoitumaan uudelleen. Kristoduli korostaa valitsemansa elämänmuodon vapautta, kun Suvi-Anne näkee sen monella tavalla kapeana ja vahvasti säänneltynä. Jos nunna on hengellisyyttään äärimmäisyyksiin asti toteuttava, lienee poliitikko puolestaan ideansa yhteiskunnan parhaasta pragmaattisesti äärimmilleen vienyt ihminen. Nunnan mustiin verhottu olemus, josta vain iättömät kasvot ja voimakkaat kädet jäävät paljaiksi, puhuttelee kuin naisen asu ääri-islamilaisissa maissa. Poliitikonkin on pukeuduttava kampausta ja meikkiä myöten asuunsa joka aamu, Suvi-Annen tapauksessa ulkoinen hahmo on yhtä paljon muista erottuva kuin Kristodulinkin. Onko kumpikin siis toisaalta oman vapautensa vanki? – Mielenkiintoinen, pohdintoja herättävä kirja!
Katarina Eskola, toim.; Kahden – Martti Haavion ja Elsa Enäjärven päiväkirjat ja kirjeet 1920-1927; WSOY 1999
Seitsemän ja puolisataa sivua kyseistä kulttuuridokumenttia tuntui olevan liikaa niiden sisällölliseen antiin nähden. Toisen puolen aineistoa olisi voinut huoletta karsia ilman, että mitään merkittävää olisi menetetty. Puolivälissä kirjaa olisin jo mieluusti luovuttanut, jos kirja ei kuuluisi pakolliseen seminaarilukemistoon. Julkaisukynnyksen ylittyminen hiukan ihmetyttää, vaikka kuinka kyseessä olisikin aikansa vaikuttajayksilöt. Kummankin persoonallisuus tietysti saadaan esiin, mutta monessa mielessä liian myöhään. On vaikea hahmottaa tästä ajasta käsin mikä tuolloin oli merkittävää. Runouden ystävälle toki P. Mustapään varhaisten runojen taustoitusta, mutta mitä muuta? Ehkä suhteellisuuden taju olisi paremmin tavoitettu, jos toimittajana ei olisi ollut oma tytär. Näiden kahden suhde on yhtä jahkaamista, seitsemän vuotta tämäkin jaakob raakeliaan odotti, ennen kuin sai. Yhtä väsytystä.
Suvi Ahola; Tietokone ja silitysrauta; Tammi 2003
Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Suvi Aholan esseet ovat puheenvuoroja kirjoista ja kirjalllisuudesta. Osa niistä on kirjoitettu lehteen vuosien mittaan, osa nimenomaan tätä kirjaa varten. Ahola on julkaissut muitakin kirjoja, joita en ole lukenut, tämä sattui alehyllystä silmiini ja päätin tarttua. Kriitikkona olen Aholan oppinut tuntemaan kärjekkäänä ja melko armottomanakin. Kirjan valossa hänen persoonansa saa inhimillisiä piirteitä ja tuntuu paljon pehmeämmältä. Esseet ovat antoisia, koska näkökulma ei ole tieteellisen pikkutarkka, ei eksytä akateemiselle umpirämeelle, missä kaltaiseni tavallinen lukija väsyy kohta tarpomaan. Intohimoisia lukijoitahan on paljon, vain murto-osa heistä päätyy opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja hankkiutumaan kirjallisuutta sivuavaan ammattiin. Olen ns. tavallinen lukija ja lueskelen kirjoja a) joiden kirjoittajan tyyli ja sanottava miellyttävät b) joiden aihepiiri kuuluu kiinnostukseni kohteisiin c) jotka sattuvat osumaan kohdalle oikeaan aikaan ja d) joiden nimessä/esittelyssä jokin natsaa. – Tämän valinnan motiivi oli lähinnä a-b: parisataa sivua kelpo luettavaa luotettavalta kirjoittajalta kiinnostavasta aiheesta.
Gösta Ägren, Täällä hirmumyrskyn sokeassa silmässä; WSOY 2006
Aavistus
Aavistus on / nimetön. Jo pelkkä / oleminen on vailla / rajoja. Miten siis sanat, / jotka aina merkitsevät jotakin / voisivat rajata hiljaisuuden? / Sehän ei ole sähke / vaan sanoma. Kaikki, // mitä päivän aikana sanottiin, / on vain laulu, jonka täytyy / vaimeta niin kuin naamiaisia / ei olisi koskaan pidetty, mutta sanaton / lepää kuin muisti vailla omistajaa / nukkuvien maan yllä.
Ägrenin runot ovat filosofisia, lähes aforistisia. Kuin veden kalvolle putoavan pisaran lähettämät renkaat ne jatkavat matkaansa lukijan mielessä. Viimeisimässä kokoelmassa, jonka joulu toi ilahduttaen lukupöydälleni, runoilija menee mielenkiintoisella tavalla pitemmälle suuntaansa: hän panee runon keskustelemaan filosofin lauselman kanssa. Syntyy kahden lähekkäin putovan pisaran lähettämien renkaiden ristikudos, uudenlaista vaikuttavuutta. Wittgenstein ja Heidegger lienevät 1900-luvun merkittävimpiä filosofeja. Ägren ei pelkää keskustella herrojen kanssa runojensa voimin. Tulos on nautittava. Kokoelman viimeisessä osassa on runoja otsikolla Lakikirja ilman maata. Sieltä on kirjan takakanteen poimittu helmi Arkipäivän voitto:
Seinillä on tapettinsa, / tunteilla päiväkirjansa, / ruumiilla vaatteensa. Näistä / koostuu Arkipäivä, / suoja seiniä, tunteita / ja ruumista vastaan. / Vaatteilla päätämme / keitä me emme // ole; sanoilla / kahlehdimme tunteiden / eläimet; hyvin hoidetulla / huoneella piilottelemme / kaiken, miltä puuttuu / nimi.
*
Antti Eskola, Yksinkertainen usko; Otava 2006
Yhteiskuntatieteilijänä tunnettu entinen sosiaalipsykologian professori on palannut tutkimaan omaa suhdettaan lapsuuden kodin uskonperintöön. Eskolalla on ollut pitkä vaihe, jolloin hänen maailmankatsomukseensa ei mahtunut Jumalaa eikä uskon kysymyksiä. Mikä ei ollut selitettävissä tieteen perusteella, sitä ei tarvinnut ottaa lukuun. Asioiden työstämisen tapa Eskolalla on kirjallinen, joten peräti kolmen kirjan verran on näitä uskon pohdintoja ehtinyt ilmestyä. Eihän Eskola tiedemies olisi, ellei hän tässä trilogian viimeisessä osassa vetäisi pohdiskelujensa langat yhteen eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi jumalauskon teoriaksi, jonka hän nimeää yksinkertaiseksi uskoksi.
Mistä yksinkertaisessa uskossa on kysymys?
Eskola osoittautuu haluttomaksi määrittelemään kovin tarkasti uskoaan. Se jättää lukijallekin paljon tilaa peilata omia ajatuksiaan ja käsityksiään tekstin sisältöön. Rajankäyntiä kirkon tarjoaman uskonelämän muotoihin on pitkin matkaa terveellä tavalla. Eskola ilmaisee, ettei kykene liittymään kirkon uskontunnustukseen, mutta ei halua ryhtyä sitä myöskään kumoamaan. Luulen, että monen on helppo yhtyä Eskolan väljiin ja varovaisiin ajatuksiin uskosta ja Jumalasta.
Mietteitä herättävä, kiinnostava lukukokemus.
*
Leo Tolstoi, Vuodenaikojen viisaus, mietelmiä; Rasalas Kustannus 2001
Tavakseni on viime vuosina tullut kulkea jonkun kirjailijan kanssa vuoden päivät. Tälle vuodelle valitsin Tolstoin, kun hänen lähes sata vuotta sitten kokoamansa viisaat ajatukset löytyi uutena ja tiivistettynä suomennoksena. Teos on laadittu tyyliin, jossa vuoden joka päivälle on kirjailijan oma ajatus, muutamia filosofien ajatuksia, jotka liittyvät teemaan ja lopuksi kirjailijan käytännön tasolle tuleva elämänohje. Filosofia on siitä merkillinen ja kiitollinen tiede, että sen oivallukset eivät kaikin osin vanhene, vaikka aika muuttuu ja uutta tietoa tulee. En osaa lukea viisaiksi kanonisoituja ajatuksiakaan pureskelematta, joten tulee testattua vuoden mittaan varmaan, minkä ajatuksen aika on jo hoitanut. Tammikuun sivujen aforismit ovat tuntuneet hyviltä tässä elämänvaiheessa, jossa on aikaa kuunnella ja ’märehtiä’ luetun herättämiä mietteitä.
*
Sirkka Turkka, Runot 1973-2004; Tammi 2005
Valtaisa, yli 800-sivuinen runotuotanto puristettuna yksiin kansiin, tekee kirjasta järkäleen, jota on vaikea fyysisesti käsitellä. Yksittäisiä kokoelmiakin hyllyssäni on Sirkka Turkalta useita. Hän on ollut minulle jotenkin läheinen kaikessa oudossa ja karussakin mielikuvastossaan. Hän ei kikkaile kielellä eikä hölise tyhjää, hän puristaa ajatuskuvan tiiviiksi, usein yllättäväksi ja vahvaksi. Runo välähtelee kuin valo prismassa sen mukaan, mistä kulmasta sitä katsoo. Turkan runot eivät antaudu helppoon analyysiin, miten niitä lähestyykin, ne tuntuvat pitävän sisimmän salaisuutensa. Runon tunnelma on usein äärimmäisen tiheä ja kirkas. Se jättää lukijalle täyteläisen olon. Näitä tekee mieli lukea yhä uudestaan.
*
Steve Davey, Unohtumattomat paikat, jotka jokaisen on nähtävä kerran eläessään; WSOY 2004
Valitsin tämän upean kuvateoksen kirjakaupassa siksi, että olen tajunnut kaukomatkailun jääneen nyt terveydellisesti mahdottomien matkojen kategoriaan, vaikka miten intohimoisesti haluaisin ja aikaa olisi. Silti en osaa katsella kirjaa kuin jostain osattomaksi jääneenä, pikemminkin uteliaana, millaisena kiinnostavat paikat ja kulttuurit näyttäytyvät kirjan laatijan silmin. Olisin ehkä lisännyt tässä kirjassa esiteltyihin paikkoihin Kiinan muurin ja Kielletyn kaupungin, joissa olen päässyt käymään. Tämän tyyppisiä teoksia on julkaistu useita ja niitä löytyy myös kirjastoista. Mielikuvamatkailukin voi olla antoisaa!
*
Alkusanoiksi: jäljempänä seuraavat eivät ole kirja-arvosteluja perinteisessä mielessä. Ne ovat fragmentteja omista lukukokemuksistani. Joku saattaa olla aivan eri mieltä kirjasta, toinen saada kipinän kirjan lukemiseen. Lukijan mieli olkoon vapaa.
*
Z. Topelius, Runoja; suom. O. Manninen, U. Kailas, E. Vaara, Y. Jylhä, T. Lyy; WSOY 1949 (4.painos)
Sain ?antiikkivaarikauppiaalta? löytyneen muinaisrunokirjan ystävältäni Karhumieheltä kesällä synttärien aikaan saatekirjeen kera. Kirjeessä oli kerrottu kirjan löytymisen tarina. Olin oikein otettu, että minut katsottiin oikeaksi sieluksi omistamaan tämä muinaisrunoteos, jolla on menneisyys ja joka kirjayksilönä on vain muutaman vuoden nykyistä omistajaansa nuorempi.
Lukukokemus on ollut kuin seikkailu Lapsuusmaahan. Riimirunot ajalle tyypillisine sanalyhenteineen ovat tulvillaan menneen maailman tuoksua. Pitkin matkaa mietin, mistä aiheista ja millaisella runokielellä tuolloin kirjoitettiin. Nämä huudahdukset ah ja oi, nämä värjynnät, unhoitetut kunnaat, tyrskyävät ja hyrskyävät veet, karkelot, lemmenkuiskeet, viherjöivät kummut ja purppurahohteet, harmajahapset kalvakkaat lienevät yhtä paljon aikansa suomentajarunoilijoiden kieltä kuin alkuperäistä, Topeliuksen vanhaa ruotsia. Näitä on varmaan ollut kansakoulun lukukirjassa tai Topeliuksen Lukemisia lapsille ?sarjassa. Ja mistä kertovatkaan nämä muinaisrunot? On isänmaallista ja uskonnollista runoa, on puhdasta luonnonkuvausta ja erityisesti vuodenaikarunoja, taide-elämyksiä, rakkausrunoja. Moni on päätynyt sävelletyksi ja elänyt toisen elämän lauluna.
Tässä ajassa luettuna, ehkä rinnakkain jonkin nykyrunoteoksen kanssa, vaikutus on kiehtova.
Wilfrid Stinissen, Tänään on Herran päivä; suom. Taisto Nieminen; Karas-Sana 2003
Tämä hengellinen aarreaitta on tyyppiä ?teksti vuoden jokaiseksi päiväksi?. Se on siis kulkenut mukanani koko vuoden matkan. Jos jonakin päivänä on luku jäänyt väliin, seuraavana on voinut lukea kaksi. Teksti on tuoreen tuntuista, kirkasta, selkeää ja sisältää omaperäisiä näkökulmia tuttuihin hengellisen elämän ydinkysymyksiin ja arkipäivän kristittynä elämiseen. Kirkon työntekijällä on usein rasitteena se, että on niin kyllästetty tavanomaisella hengellisellä sanastolla ja kielikuvilla, että sanomaa ei enää löydy hengellisestä yleispuurosta. Olen huomannut, että on hyödyllistä lukea hyvin suomennettua toisen kielialueen tai hengellisen perinteen piiristä tulevaa tekstiä. ?Parin piirunkin? verran eri kulmasta katselu avaa tutuksi käyneen asian uutena. Stinissenin tekstit ovat mielestäni erinomaisia: vähän hengellistä lukenut löytää tuoretta kosketuspintaa ja paljonkin lukeneen hengenelämä syventyy.
Maria Alstedt, Enkelit aina lähellämme; WSOY 1997 (5. painos)
Joulupaketista kuoriutunut tervehdys Nuoruusystävältä, taidekuvin ja enkelirunoin puhutteleva. Minulle kävi niin, että ensin katselin tarkimmin upeat kuvat, jolloin teksti jotenkin kutistui. Toisella kerralla luin ensin runot ja niiden ajatus aukeni paremmin. Mitä sanotaankaan: ?kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa?. Niinkin voi näköjään käydä, että kuvan voimakas puhe häivyttää vierellä olevan tekstin. – Joka tapauksessa hieno lahjakirja, kirja, johon voi aina palata löytämään.
Soturi meissä / pukeutuu haarniskaan / ja katsoo maailmaa / silmikon takaa / turvassa haavoittavilta / tunteilta / suojassa kolhuilta, / iskuilta, / kipeiltä pistoksilta.
Ritari meissä / ratsunsa kannustaa / ja peitsi ojossa / rynnistää / vaaroja vastaan / valmiina puolustamaan / arvojaan / taistelemaan ja / voittamaan.
Vaan enkelimme ääni / lävistää haarniskan / ja sydämeemme tunkeutuvat / lempeyden, rauhan, myötätunnon / herkät nuolet / ja peitsi kädestämme / putoaa.
*
Helena Anhava, Ei kenenkään maa, Otava 2000
Runoilijana olen Anhavaan tutustunut jo 1970-luvulla ja ihastunut hänen niukkaan, kirpeänsorttiseen ilmaisuunsa. Otava on julkaissut uutena kokoelmana hänen aforisminsa, aforistisimmat runonsa sekä myöhäisempiä, ennen julkaisemattomia merkintöjä.
On mielenkiintoista, että aforismikokoelmia yleisimmin julkaisevat miehet. Miesten ajatelmat ovat usein jotenkin lohkaremaisen jykeviä tai purevan humoristisia. Nainen aforistikkona (kuten ehkä muutenkin) saa tehdä lujemmin töitä ollakseen uskottava. Tämä nainen on tekstiensä terävyydellä murtautunut miehiseen linnakkeeseen. Ajatelmat ottavat kantaa sotaan ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin ketään pelkäämättä. Riemukasta! *
”Sohvarouvat! Ylös siitä ja ulos Yhteiskunnalliseen Työhön!”
*
”Tasa-arvo? Naisten kesken?”
*
”Voimakkaan vastavoima – joustokykyinen.”
* * *
Vivi-Ann Sjögren: Meksikon päiväkirja, Schildts, 2001; Kasvokkain, Muistiinpanoja Beninistä, Schildts, 2003
Olen joskus aiemmin muistaakseni maininnut Vivi-Annin kirjat lempilukemistooni kuuluviksi. Tämä 1939 syntynyt nainen on matkannut eri puolilla maailmaa ja kirjoittanut matkoiltaan kirjoja. Hänellä on taito sukeltaa aikaan ja paikkaan pintaa syvemmälle, saada esiin tuoksuja ja makuja, värejä, tapakulttuuria, kielen sointia, aitoja paikallisia ihmisiä – ja vielä taito kuvata kokemansa niin, että lukija pääsee mukaan tavalla, joka harvoin on mahdollista. En ole koskaan aikaisemmin käynyt Meksikossa, mutta tämän kirjan luettuani on kuin olisin ollut matkalla Vivi-Annin kanssa. Mitä hän sanookaan matkakumppanista:
”Matkalla kumppani on kuin suojaava teltta, johon voi vetäytyä milloin tahansa, kuin näkymättömäksi tekevä viitta. – – Matkakaumppanin seurassa kaikista tapahtumista tulee ohimeneviä seikkailuja vieraalla maalla. Ne voi kuitata nauramalla tai kikattamalla, ne voi puhua rikki ja koota ne uudelleen vähän toisella tavalla, liittää toiseen arkipäivään jossain kaukana poissa. ”
Meksiko-kirjan lopussa on kirjailijalle ominaiseen hauskaan tapaan kuvailtuja meksikolaisia ruokia, joita hän oppi siellä valmistamaan. En ehkä ryhdy kokkaamaan näitä, mutta voihan ruuista nauttia lukemallakin! ”Meksikolainen keittiö on huumaa. Se on huumaavan aistillista, vilvoittavaa, polttavaa, keveää, yksinkertaista. Siihen kuuluu hienostuneita yhdistelmiä, kärsivällisyyttä, tahdikkuutta – ja maissia. Aina maissia.”
*
Pidin kovasti Vivi-Annin Afrikka-kirjasta, jossa pääosaan, tärkeydessään lähes ihmisten rinnalle nousevat kirjailijan asumassa talossa ja sen ympäristössä majailevat liskot. Miten hellästi ja persoonallisesti kirjailija liskotuttavuudet ottaa, juttelee ja laulaa niille, tarkkailee niiden sosiaalista elämää ja tekee havaintoja liskomaisesta elämäntavasta.
Tämä kaikista Sjögrenin kiehtovista matkakirjoista päästää eniten läpi kirjailijan erityistä persoonallisuutta, joka tuntuu olevan kaikkialla kotonaan. Kirjailija ei matkaile tavanomaisena turistina, hän sukeltaa pelottomasti maistamaan kulttuurin kaikkia makuja, elämään ihmisten joukossa, opettelemaan kieltä. Hän asennoituu mutkattomasti elämän erilaisuuteen, tulee vähällä toimeen eikä vaadi erityiskohtelua. Siksi, juuri siksi hän saa ihan omanlaisiaan näkökulmia ja yhtä hyvin kokemusperäistä kuin intuitiivista tietoa maasta. Beninissä paikalliset ihmiset alkoivat kutsua häntä nimellä Maman Africa – se kertoo hänestä paljon.
|
|
