Suvi-Anne Siimes, Nunna Kristoduli; Taivas alkaa maasta; Minerva 2006
Ostin kirjan Valamosta ja siellä ollessa luinkin. Kyseessä on julkaistu kirjeenvaihto kahden naisen välillä, jotka ovat niin eri maailmoista, ettei heitä ensi katsannolta oleta minkään yhdistävän. Vähitellen selviää, että ortodoksinen usko sen tekee. Sitten tulee ajatelleeksi julkisuutta, molemmat ovat omien piiriensä ulkopuolellakin tunnettuja. Voisiko poliitikon tehtävä olla yhtälailla – vaikkei samalla tavoin – kutsumuskin kuin nunnan? En tunne kirjan tekemisen taustoja, mutta kirjeet eivät vaikuta spontaanisti syntyneiltä, niissä on tilatun maku. Keskustelu sivuaa eilisen, nykyhetken ja huomisen, ruumiillisuuden ja henkisyyden, synnin, rakkauden, vanhemmuuden ja työn merkitystä ihmisen elämässä. Kirjeenvaihto kyllä syvenee ja aukenee edetessään, vaikka monien aihepiirien kohdalla mielipiteet jäävät etäälle toisistaan. Toisaalta aika vähän näyttäisi tapahtuvan sellaista vuorovaikutusta, joka saisi jomman kumman tarkistamaan mielipiteitään tai asennoitumaan uudelleen. Kristoduli korostaa valitsemansa elämänmuodon vapautta, kun Suvi-Anne näkee sen monella tavalla kapeana ja vahvasti säänneltynä. Jos nunna on hengellisyyttään äärimmäisyyksiin asti toteuttava, lienee poliitikko puolestaan ideansa yhteiskunnan parhaasta pragmaattisesti äärimmilleen vienyt ihminen. Nunnan mustiin verhottu olemus, josta vain iättömät kasvot ja voimakkaat kädet jäävät paljaiksi, puhuttelee kuin naisen asu ääri-islamilaisissa maissa. Poliitikonkin on pukeuduttava kampausta ja meikkiä myöten asuunsa joka aamu, Suvi-Annen tapauksessa ulkoinen hahmo on yhtä paljon muista erottuva kuin Kristodulinkin. Onko kumpikin siis toisaalta oman vapautensa vanki? – Mielenkiintoinen, pohdintoja herättävä kirja!
Katarina Eskola, toim.; Kahden – Martti Haavion ja Elsa Enäjärven päiväkirjat ja kirjeet 1920-1927; WSOY 1999
Seitsemän ja puolisataa sivua kyseistä kulttuuridokumenttia tuntui olevan liikaa niiden sisällölliseen antiin nähden. Toisen puolen aineistoa olisi voinut huoletta karsia ilman, että mitään merkittävää olisi menetetty. Puolivälissä kirjaa olisin jo mieluusti luovuttanut, jos kirja ei kuuluisi pakolliseen seminaarilukemistoon. Julkaisukynnyksen ylittyminen hiukan ihmetyttää, vaikka kuinka kyseessä olisikin aikansa vaikuttajayksilöt. Kummankin persoonallisuus tietysti saadaan esiin, mutta monessa mielessä liian myöhään. On vaikea hahmottaa tästä ajasta käsin mikä tuolloin oli merkittävää. Runouden ystävälle toki P. Mustapään varhaisten runojen taustoitusta, mutta mitä muuta? Ehkä suhteellisuuden taju olisi paremmin tavoitettu, jos toimittajana ei olisi ollut oma tytär. Näiden kahden suhde on yhtä jahkaamista, seitsemän vuotta tämäkin jaakob raakeliaan odotti, ennen kuin sai. Yhtä väsytystä.
Suvi Ahola; Tietokone ja silitysrauta; Tammi 2003
Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Suvi Aholan esseet ovat puheenvuoroja kirjoista ja kirjalllisuudesta. Osa niistä on kirjoitettu lehteen vuosien mittaan, osa nimenomaan tätä kirjaa varten. Ahola on julkaissut muitakin kirjoja, joita en ole lukenut, tämä sattui alehyllystä silmiini ja päätin tarttua. Kriitikkona olen Aholan oppinut tuntemaan kärjekkäänä ja melko armottomanakin. Kirjan valossa hänen persoonansa saa inhimillisiä piirteitä ja tuntuu paljon pehmeämmältä. Esseet ovat antoisia, koska näkökulma ei ole tieteellisen pikkutarkka, ei eksytä akateemiselle umpirämeelle, missä kaltaiseni tavallinen lukija väsyy kohta tarpomaan. Intohimoisia lukijoitahan on paljon, vain murto-osa heistä päätyy opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja hankkiutumaan kirjallisuutta sivuavaan ammattiin. Olen ns. tavallinen lukija ja lueskelen kirjoja a) joiden kirjoittajan tyyli ja sanottava miellyttävät b) joiden aihepiiri kuuluu kiinnostukseni kohteisiin c) jotka sattuvat osumaan kohdalle oikeaan aikaan ja d) joiden nimessä/esittelyssä jokin natsaa. – Tämän valinnan motiivi oli lähinnä a-b: parisataa sivua kelpo luettavaa luotettavalta kirjoittajalta kiinnostavasta aiheesta.
Gösta Ägren, Täällä hirmumyrskyn sokeassa silmässä; WSOY 2006
Aavistus
Aavistus on / nimetön. Jo pelkkä / oleminen on vailla / rajoja. Miten siis sanat, / jotka aina merkitsevät jotakin / voisivat rajata hiljaisuuden? / Sehän ei ole sähke / vaan sanoma. Kaikki, // mitä päivän aikana sanottiin, / on vain laulu, jonka täytyy / vaimeta niin kuin naamiaisia / ei olisi koskaan pidetty, mutta sanaton / lepää kuin muisti vailla omistajaa / nukkuvien maan yllä.
Ägrenin runot ovat filosofisia, lähes aforistisia. Kuin veden kalvolle putoavan pisaran lähettämät renkaat ne jatkavat matkaansa lukijan mielessä. Viimeisimässä kokoelmassa, jonka joulu toi ilahduttaen lukupöydälleni, runoilija menee mielenkiintoisella tavalla pitemmälle suuntaansa: hän panee runon keskustelemaan filosofin lauselman kanssa. Syntyy kahden lähekkäin putovan pisaran lähettämien renkaiden ristikudos, uudenlaista vaikuttavuutta. Wittgenstein ja Heidegger lienevät 1900-luvun merkittävimpiä filosofeja. Ägren ei pelkää keskustella herrojen kanssa runojensa voimin. Tulos on nautittava. Kokoelman viimeisessä osassa on runoja otsikolla Lakikirja ilman maata. Sieltä on kirjan takakanteen poimittu helmi Arkipäivän voitto:
Seinillä on tapettinsa, / tunteilla päiväkirjansa, / ruumiilla vaatteensa. Näistä / koostuu Arkipäivä, / suoja seiniä, tunteita / ja ruumista vastaan. / Vaatteilla päätämme / keitä me emme // ole; sanoilla / kahlehdimme tunteiden / eläimet; hyvin hoidetulla / huoneella piilottelemme / kaiken, miltä puuttuu / nimi.
*
Antti Eskola, Yksinkertainen usko; Otava 2006
Yhteiskuntatieteilijänä tunnettu entinen sosiaalipsykologian professori on palannut tutkimaan omaa suhdettaan lapsuuden kodin uskonperintöön. Eskolalla on ollut pitkä vaihe, jolloin hänen maailmankatsomukseensa ei mahtunut Jumalaa eikä uskon kysymyksiä. Mikä ei ollut selitettävissä tieteen perusteella, sitä ei tarvinnut ottaa lukuun. Asioiden työstämisen tapa Eskolalla on kirjallinen, joten peräti kolmen kirjan verran on näitä uskon pohdintoja ehtinyt ilmestyä. Eihän Eskola tiedemies olisi, ellei hän tässä trilogian viimeisessä osassa vetäisi pohdiskelujensa langat yhteen eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi jumalauskon teoriaksi, jonka hän nimeää yksinkertaiseksi uskoksi.
Mistä yksinkertaisessa uskossa on kysymys?
Eskola osoittautuu haluttomaksi määrittelemään kovin tarkasti uskoaan. Se jättää lukijallekin paljon tilaa peilata omia ajatuksiaan ja käsityksiään tekstin sisältöön. Rajankäyntiä kirkon tarjoaman uskonelämän muotoihin on pitkin matkaa terveellä tavalla. Eskola ilmaisee, ettei kykene liittymään kirkon uskontunnustukseen, mutta ei halua ryhtyä sitä myöskään kumoamaan. Luulen, että monen on helppo yhtyä Eskolan väljiin ja varovaisiin ajatuksiin uskosta ja Jumalasta.
Mietteitä herättävä, kiinnostava lukukokemus.
*
Leo Tolstoi, Vuodenaikojen viisaus, mietelmiä; Rasalas Kustannus 2001
Tavakseni on viime vuosina tullut kulkea jonkun kirjailijan kanssa vuoden päivät. Tälle vuodelle valitsin Tolstoin, kun hänen lähes sata vuotta sitten kokoamansa viisaat ajatukset löytyi uutena ja tiivistettynä suomennoksena. Teos on laadittu tyyliin, jossa vuoden joka päivälle on kirjailijan oma ajatus, muutamia filosofien ajatuksia, jotka liittyvät teemaan ja lopuksi kirjailijan käytännön tasolle tuleva elämänohje. Filosofia on siitä merkillinen ja kiitollinen tiede, että sen oivallukset eivät kaikin osin vanhene, vaikka aika muuttuu ja uutta tietoa tulee. En osaa lukea viisaiksi kanonisoituja ajatuksiakaan pureskelematta, joten tulee testattua vuoden mittaan varmaan, minkä ajatuksen aika on jo hoitanut. Tammikuun sivujen aforismit ovat tuntuneet hyviltä tässä elämänvaiheessa, jossa on aikaa kuunnella ja ’märehtiä’ luetun herättämiä mietteitä.
*
Sirkka Turkka, Runot 1973-2004; Tammi 2005
Valtaisa, yli 800-sivuinen runotuotanto puristettuna yksiin kansiin, tekee kirjasta järkäleen, jota on vaikea fyysisesti käsitellä. Yksittäisiä kokoelmiakin hyllyssäni on Sirkka Turkalta useita. Hän on ollut minulle jotenkin läheinen kaikessa oudossa ja karussakin mielikuvastossaan. Hän ei kikkaile kielellä eikä hölise tyhjää, hän puristaa ajatuskuvan tiiviiksi, usein yllättäväksi ja vahvaksi. Runo välähtelee kuin valo prismassa sen mukaan, mistä kulmasta sitä katsoo. Turkan runot eivät antaudu helppoon analyysiin, miten niitä lähestyykin, ne tuntuvat pitävän sisimmän salaisuutensa. Runon tunnelma on usein äärimmäisen tiheä ja kirkas. Se jättää lukijalle täyteläisen olon. Näitä tekee mieli lukea yhä uudestaan.
*
Steve Davey, Unohtumattomat paikat, jotka jokaisen on nähtävä kerran eläessään; WSOY 2004
Valitsin tämän upean kuvateoksen kirjakaupassa siksi, että olen tajunnut kaukomatkailun jääneen nyt terveydellisesti mahdottomien matkojen kategoriaan, vaikka miten intohimoisesti haluaisin ja aikaa olisi. Silti en osaa katsella kirjaa kuin jostain osattomaksi jääneenä, pikemminkin uteliaana, millaisena kiinnostavat paikat ja kulttuurit näyttäytyvät kirjan laatijan silmin. Olisin ehkä lisännyt tässä kirjassa esiteltyihin paikkoihin Kiinan muurin ja Kielletyn kaupungin, joissa olen päässyt käymään. Tämän tyyppisiä teoksia on julkaistu useita ja niitä löytyy myös kirjastoista. Mielikuvamatkailukin voi olla antoisaa!
*
Alkusanoiksi: jäljempänä seuraavat eivät ole kirja-arvosteluja perinteisessä mielessä. Ne ovat fragmentteja omista lukukokemuksistani. Joku saattaa olla aivan eri mieltä kirjasta, toinen saada kipinän kirjan lukemiseen. Lukijan mieli olkoon vapaa.
*
Z. Topelius, Runoja; suom. O. Manninen, U. Kailas, E. Vaara, Y. Jylhä, T. Lyy; WSOY 1949 (4.painos)
Sain ?antiikkivaarikauppiaalta? löytyneen muinaisrunokirjan ystävältäni Karhumieheltä kesällä synttärien aikaan saatekirjeen kera. Kirjeessä oli kerrottu kirjan löytymisen tarina. Olin oikein otettu, että minut katsottiin oikeaksi sieluksi omistamaan tämä muinaisrunoteos, jolla on menneisyys ja joka kirjayksilönä on vain muutaman vuoden nykyistä omistajaansa nuorempi.
Lukukokemus on ollut kuin seikkailu Lapsuusmaahan. Riimirunot ajalle tyypillisine sanalyhenteineen ovat tulvillaan menneen maailman tuoksua. Pitkin matkaa mietin, mistä aiheista ja millaisella runokielellä tuolloin kirjoitettiin. Nämä huudahdukset ah ja oi, nämä värjynnät, unhoitetut kunnaat, tyrskyävät ja hyrskyävät veet, karkelot, lemmenkuiskeet, viherjöivät kummut ja purppurahohteet, harmajahapset kalvakkaat lienevät yhtä paljon aikansa suomentajarunoilijoiden kieltä kuin alkuperäistä, Topeliuksen vanhaa ruotsia. Näitä on varmaan ollut kansakoulun lukukirjassa tai Topeliuksen Lukemisia lapsille ?sarjassa. Ja mistä kertovatkaan nämä muinaisrunot? On isänmaallista ja uskonnollista runoa, on puhdasta luonnonkuvausta ja erityisesti vuodenaikarunoja, taide-elämyksiä, rakkausrunoja. Moni on päätynyt sävelletyksi ja elänyt toisen elämän lauluna.
Tässä ajassa luettuna, ehkä rinnakkain jonkin nykyrunoteoksen kanssa, vaikutus on kiehtova.
Wilfrid Stinissen, Tänään on Herran päivä; suom. Taisto Nieminen; Karas-Sana 2003
Tämä hengellinen aarreaitta on tyyppiä ?teksti vuoden jokaiseksi päiväksi?. Se on siis kulkenut mukanani koko vuoden matkan. Jos jonakin päivänä on luku jäänyt väliin, seuraavana on voinut lukea kaksi. Teksti on tuoreen tuntuista, kirkasta, selkeää ja sisältää omaperäisiä näkökulmia tuttuihin hengellisen elämän ydinkysymyksiin ja arkipäivän kristittynä elämiseen. Kirkon työntekijällä on usein rasitteena se, että on niin kyllästetty tavanomaisella hengellisellä sanastolla ja kielikuvilla, että sanomaa ei enää löydy hengellisestä yleispuurosta. Olen huomannut, että on hyödyllistä lukea hyvin suomennettua toisen kielialueen tai hengellisen perinteen piiristä tulevaa tekstiä. ?Parin piirunkin? verran eri kulmasta katselu avaa tutuksi käyneen asian uutena. Stinissenin tekstit ovat mielestäni erinomaisia: vähän hengellistä lukenut löytää tuoretta kosketuspintaa ja paljonkin lukeneen hengenelämä syventyy.
Maria Alstedt, Enkelit aina lähellämme; WSOY 1997 (5. painos)
Joulupaketista kuoriutunut tervehdys Nuoruusystävältä, taidekuvin ja enkelirunoin puhutteleva. Minulle kävi niin, että ensin katselin tarkimmin upeat kuvat, jolloin teksti jotenkin kutistui. Toisella kerralla luin ensin runot ja niiden ajatus aukeni paremmin. Mitä sanotaankaan: ?kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa?. Niinkin voi näköjään käydä, että kuvan voimakas puhe häivyttää vierellä olevan tekstin. – Joka tapauksessa hieno lahjakirja, kirja, johon voi aina palata löytämään.
Soturi meissä / pukeutuu haarniskaan / ja katsoo maailmaa / silmikon takaa / turvassa haavoittavilta / tunteilta / suojassa kolhuilta, / iskuilta, / kipeiltä pistoksilta.
Ritari meissä / ratsunsa kannustaa / ja peitsi ojossa / rynnistää / vaaroja vastaan / valmiina puolustamaan / arvojaan / taistelemaan ja / voittamaan.
Vaan enkelimme ääni / lävistää haarniskan / ja sydämeemme tunkeutuvat / lempeyden, rauhan, myötätunnon / herkät nuolet / ja peitsi kädestämme / putoaa.
*
Helena Anhava, Ei kenenkään maa, Otava 2000
Runoilijana olen Anhavaan tutustunut jo 1970-luvulla ja ihastunut hänen niukkaan, kirpeänsorttiseen ilmaisuunsa. Otava on julkaissut uutena kokoelmana hänen aforisminsa, aforistisimmat runonsa sekä myöhäisempiä, ennen julkaisemattomia merkintöjä.
On mielenkiintoista, että aforismikokoelmia yleisimmin julkaisevat miehet. Miesten ajatelmat ovat usein jotenkin lohkaremaisen jykeviä tai purevan humoristisia. Nainen aforistikkona (kuten ehkä muutenkin) saa tehdä lujemmin töitä ollakseen uskottava. Tämä nainen on tekstiensä terävyydellä murtautunut miehiseen linnakkeeseen. Ajatelmat ottavat kantaa sotaan ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin ketään pelkäämättä. Riemukasta! *
”Sohvarouvat! Ylös siitä ja ulos Yhteiskunnalliseen Työhön!”
*
”Tasa-arvo? Naisten kesken?”
*
”Voimakkaan vastavoima – joustokykyinen.”
* * *
Vivi-Ann Sjögren: Meksikon päiväkirja, Schildts, 2001; Kasvokkain, Muistiinpanoja Beninistä, Schildts, 2003
Olen joskus aiemmin muistaakseni maininnut Vivi-Annin kirjat lempilukemistooni kuuluviksi. Tämä 1939 syntynyt nainen on matkannut eri puolilla maailmaa ja kirjoittanut matkoiltaan kirjoja. Hänellä on taito sukeltaa aikaan ja paikkaan pintaa syvemmälle, saada esiin tuoksuja ja makuja, värejä, tapakulttuuria, kielen sointia, aitoja paikallisia ihmisiä – ja vielä taito kuvata kokemansa niin, että lukija pääsee mukaan tavalla, joka harvoin on mahdollista. En ole koskaan aikaisemmin käynyt Meksikossa, mutta tämän kirjan luettuani on kuin olisin ollut matkalla Vivi-Annin kanssa. Mitä hän sanookaan matkakumppanista:
”Matkalla kumppani on kuin suojaava teltta, johon voi vetäytyä milloin tahansa, kuin näkymättömäksi tekevä viitta. – – Matkakaumppanin seurassa kaikista tapahtumista tulee ohimeneviä seikkailuja vieraalla maalla. Ne voi kuitata nauramalla tai kikattamalla, ne voi puhua rikki ja koota ne uudelleen vähän toisella tavalla, liittää toiseen arkipäivään jossain kaukana poissa. ”
Meksiko-kirjan lopussa on kirjailijalle ominaiseen hauskaan tapaan kuvailtuja meksikolaisia ruokia, joita hän oppi siellä valmistamaan. En ehkä ryhdy kokkaamaan näitä, mutta voihan ruuista nauttia lukemallakin! ”Meksikolainen keittiö on huumaa. Se on huumaavan aistillista, vilvoittavaa, polttavaa, keveää, yksinkertaista. Siihen kuuluu hienostuneita yhdistelmiä, kärsivällisyyttä, tahdikkuutta – ja maissia. Aina maissia.”
*
Pidin kovasti Vivi-Annin Afrikka-kirjasta, jossa pääosaan, tärkeydessään lähes ihmisten rinnalle nousevat kirjailijan asumassa talossa ja sen ympäristössä majailevat liskot. Miten hellästi ja persoonallisesti kirjailija liskotuttavuudet ottaa, juttelee ja laulaa niille, tarkkailee niiden sosiaalista elämää ja tekee havaintoja liskomaisesta elämäntavasta.
Tämä kaikista Sjögrenin kiehtovista matkakirjoista päästää eniten läpi kirjailijan erityistä persoonallisuutta, joka tuntuu olevan kaikkialla kotonaan. Kirjailija ei matkaile tavanomaisena turistina, hän sukeltaa pelottomasti maistamaan kulttuurin kaikkia makuja, elämään ihmisten joukossa, opettelemaan kieltä. Hän asennoituu mutkattomasti elämän erilaisuuteen, tulee vähällä toimeen eikä vaadi erityiskohtelua. Siksi, juuri siksi hän saa ihan omanlaisiaan näkökulmia ja yhtä hyvin kokemusperäistä kuin intuitiivista tietoa maasta. Beninissä paikalliset ihmiset alkoivat kutsua häntä nimellä Maman Africa – se kertoo hänestä paljon.
Arja Tiainen, Tää tojota ei lähe liikkeelle, WSOY, 2006
Tässä on pitkän linjan runoilija, jonka uusin kokoelma oli sen verran hykerryttävä, että tuli luettua yksin tein kannesta kanteen. Hauska oivallus oli laittaa kirjan kansikuvaksi Miina Äkkijyrkän Peltilehmä, Anita Kokkilan kuvaama. Sopii runoihin ja kirjan nimeen loistavasti! Tiaisen humoristiset autorunot ovat arkipoesiaa, jonka Korkeaotsainen Kriitiikko helposti luonnehtii ?välityöksi?. Nämä runot kestävät kyllä usean lukukerran ja välähtelevät viihtyisästi kuin muovihely valonsäteen osumassa.
Maailma on teonsana, Suomalaisia runoja, toim. Anne Helttunen ja Annamari Saure, WSOY 2004
?Antologian runot kertovat suomalaisen ihmisen tunteista, ajatuksista ja maailmankuvasta.?
Runoista puheenollen hankin hyllyyni mieluiten kokoelmia, koska niissä on nähtävissä joko runoilijan tuotannon kaari pitemmältä ajalta tai ? niin kuin tässä – useamman tekijän joihinkin teemoihin liittyviä yksittäisiä runoja rinnakkain.
Antologian ensimmäisessä osassa oli mukana enimmäkseen vanhoja runontekijöitä, ?Kuolleiden runoilijoiden seura? oli siis vahvimmin edustettuna. Esipuheessa tekijät perustelevat valintojaan: ?tässä antologiassa vanha vertautuu uuteen, realistinen romanttiseen, moderni perinteiseen.? Runovalinnoissa on etsitty myös satiirille ja ironialle tilaa. Teemat eivät kaikin osin auenneet runoista käsin niin hyvin kuin toimittajat olivat ehkä ajatelleet. Muutama ennen kohtaamaton runohelmi löytyi.
Runo näytä hampaasi, Suomalaista nykyrunoutta, toim. A. Helttunen ja A. Saure, WSOY 2004
Toinen osa, uudempaa runoutta, on moni-ilmeisempi, eri tavalla haastava kuin ensimmäinen. Antologian osat kannattaa lukea peräkkäin, vertautuminen toteutuu vasta niin. Vai pitääkö oikeastaan verratakaan, runo ja runoilija ovat aikansa lapsia. Nykyrunot nostattavat ihokarvoja, kuljettavat kylmiä väreitä pitkin selkää, naurattavat. Täältä löytyvät jo kokeilevat käsittämättömyydetkin, joita nykyrunous näyttää harrastavan. Ja kaiken keskellä timantinkovaa taidetta, runoa, jonka hymy loistaa virheettömän kaunein hampain.
Martti Joenpolvi, Valitut novellit, Gummerus, 2006
Vihdoinkin! On siis olemassa löytymättömiä aarteita, kirjailija, jonka novelleja lukee lähes henkeä pidätellen. Nämä ovat hyviä! Jyrki Nummen esipuheen tälle valikoimalle luin vasta novelllien jälkeen. Siitä käy ilmi, että Joenpolvi on saanut palkintoja pitkin matkaa yhdentoista romaanin ja yhdeksän novellikokoelman kirjallisesta tuotannostaan. Joenpolvi on Nummen mukaan erityisesti novellin taitaja.
Täytyy sanoa, että ?valitut? novellit ovat kirjallisuuden lukijan gourmet-ruokaa, jonka parissa aika katoaa ja ajattelun rajat avartuvat. ?Moderni lyhytproosa on tilanteen taidetta?, toteaa Jyrki Nummi. (Helpotuksekseni huomaan, että hyvä teksti elää ja hehkuu ilman yletöntä alkoholin ja seksin kanssa piehtarointia.)
Pirjo Tuominen, Alakuloinen romanssi, Tammi 2006
Tässäpä höttöistä päiväuniluettavaa keski-ikäiselle keskivertonaiselle. (Miksen osaa kuvitella, että mies tarttuisi tämmöiseen?) ?Tuomisen romaaneissa suomalainen nainen saa kasvot, ei aina niin kauniit, mutta tutulla tavalla läheiset? arvioi Me Naiset ?lehti. Romaanin päähenkilö on varakkaan pariskunnan naisellinen osapuoli, joka on täysin alistunut narsistisen miehensä vallan alle. Lukijana minua kylmää moinen naistyyppi, vaikka toki tiedän, että kaltaisiaan on olemassa. Perheeseen tiiviisti tai löyhemmin kuuluvista muista naisista yritetään luoda reippaampaa kuvaa, mutta miehen/miesten ympärillä pyörii kaikkien naisten elämä. Toisen miehen avulla yrittää päähenkilökin ratkaista elämänsä, siinä silti onnistumatta. Voi voi, alakuloista on.
Veikko Haakana, Punaisen kiven aapa, Karisto, 2006
Pieni, viehättävä kertomus vanhan miehen suhteesta hirveen, metsään, suohon ja elämään. Kirjoittaja on varmasti elänyt kuten kirjoittaa, näin aidolta ja konstailemattomalta tuntuu vain omakohtaisesti koettu. Luontoihmisen havainnot saavat kaltaisensa sielun värähtelemään. Tarinassa on karua, miehistä mystiikkaa ja samalla kaikki on niin totta ja arkitavallista. Tarinan loppu olisi voinut olla toisenlainenkin, mutta tällaisena saa ajattelemaan koko juttua kirjailijaelämän allegoriana. Hyvä lukukokemus!
Maapuupäiv, Heli Laaksonen, Jan Rahman, Sammakko 2005 (2.painos)
On hauska oivallus sijoittaa lounais-Suomen murteella kirjoitetut ja Viron võrunkieliset runot ja käännökset rinnakkain. Niissä on jotain samansointuista kuten kirjoittajien runoilijanlaadussakin. Kirjan takakansi kertoo ensimmäisen painoksen (v. 2000) tulleen loppuunmyydyksi viikossa. Tähän toiseen painokseen on lisätty runo kummaltakin sekä tietoa kyseisistä murteista.
Heli Laaksonen on persoona sinänsä. Jos kaikki Suomen runoilijat kirjoittaisivat omalla murteellaan, vaikutelma olisi luonnoton ja kääntyisi itseään vastaan. Kuriositeettina muutama toimii hyvin, Laaksosen tapauksessa myös yhdistettynä kirjailijan persoonaan, johon lounaismurre kuuluu oleellisena osana. Pidin molempien runoistakin, niissä on jotenkin hilpeästi vino näkökulma sinänsä arkisiin ilmiöihin.
Kasvoton morsian, Raita Outinen, Art House, 2003
Kun kannessa lukee ylätunnisteena tarinalle?Elämäni Ray Charlesin kanssa? , pakkohan tuo oli ottaa luettavaksi. Paljastuskirjallisuutta tämä on, heppoisesti kirjoitettua rankkaa tarinaa suuren maailman musiikkibisneskuvioista. Yhden ?kasvottoman? naisen elämän tarina on kuitenkin omalla tavallaan mukaansatempaava. Kirjaa ei kannata lukea moraliteettina – vaikka se sitäkin omalla tavallaan on – ennemminkin autenttisena kuvauksena elämästä tähteyden kulisseissa. Tarina saa kysymään mitä rakkaus oikeastaan on. Ja sehän on ns. hyvä kysymys.
*Hannu Vuorio; Aviorikosromaani
Uusi kirjailija minulle, rikosromaanien sarjaa julkaissut aiemmin. Mietin, pyrkiiköhän kirjan nimi viittaamaan jotenkin kirjailijan aiempaan lajityyppiin, rikosromaaneihin. Ainakaan sisältö eikä tapahtumien kulku ihmeempi rikos taida olla, arveluita ja aikeita enimmäkseen. Muutaman kymmenen sivua luettuani alkoi jo kummastuttaa ja lopulta häiritäkin päähenkilön loputon oluen latkiminen ja viinan ryypiskely, jonka kuvaamiseen käytettiin mielestäni ihmeen paljon energiaa. (Liekö tuo toisaalta ollut syy siihen, ettei aviorikoksesta tullut sen valmiimpaa.) No, ehkä se pyrki olemaan autenttinen tietynlaisen miehisen kulttuurin kuvaus. Eipä juuri kiinnostavaa. Lainasin kirjan itse asiassa tuttujen eteläkarjalaisten maisemien takia, joihin tapahtumat osittain sijoittuivat. Tunnistihan ne.
*Pirjo Hassinen; Kuninkaanpuisto, Otava 2004
Tämä kirja se taisi olla oikein palkintoehdokkaana. Hassisen kieli on runsasta, rehevää, paikoin suorastaan rääviä. Ihmisen kehon toiminnot, eritteet, erilaiset hajut ja niiden kuvailu sekä sukupuolielimet, varsinkin miehiset, ovat kirjoittajan herkeämättömän kiinnostuksen kohteena. Tämäkö on arvostettua nykyepiikkaa? Tarina on revitty riekaleiksi, jotka pyörivät kuin kirjopyykki koneessa suuntaan ja toiseen. Mikä näitä tarinariekaleita yhdistää paitsi kyseinen puisto, selviää vasta kirjan lopussa.
Hesarin kriitikon mukaan ?sukupuolen, seksuaalisuuden, vallan ja aistillisuuden kuvaajana Hassinen on merkittävimpiä nykykirjailijoitamme?. Suomen Kuvalehti esitteli kirjailijan taannoin oikein viikon Hän ?palstallaan. Siinähän sitten selvisi, että kirjailija onkin aloittanut minkälie regina-lehden ?eroottisten? tarinoiden parissa. Tuskin tarvinnen tutustua uuteen Hassisen teokseen, kun haastattelun perusteella hän haluaa ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen lajissaan.
Tunnen olevani viime vuosisadalta (niin kuin tietysti olenkin), koska käsitykseni aistillisuudesta ja erotiikasta ei ole ihan tätä. Hienovaraisemmin ja tyylitellymmin kirjoitettu antaa kaltaiselleni lukijalle enemmän.
*Kristin Hannah; Paluu Kesäsaarelle, Tammi, 2002
Ensi vaikutelma: amerikkalaista naistenkirjahömppää. Jo kannessa on naisen profiili, kukkia ja kultaisia kirjainkiemuroita. Juoni etenee ennalta arvattavasti, henkilöt kuvataan ulkonäöstä ja vaatetuksesta lähtien miellyttäviksi ja hyvin toimeentulevien luokkaan kuuluviksi. Tarinan pääsisältö on äiti-tytärsuhteen vatvominen ja siinä sivussa tyttären nuoruudenrakkauden uudelleen lämmitys. ?Ihmissuhdemössöä?, sanoisi Ystäväni Sosiaalineuvos tuhahtaen. (Kirja tosin löytyi hänen hyllystään.)
Mihin minä nyt tämän helppotarinan tarvitsin? Kirja oli sujuvaa luettavaa ja viime metreillä aidsiin kuolevan ystävän vuoteen äärellä puristui pisara jo kyynisemmänkin lukijan silmännurkkaan. Tulin verranneeksi amerikkalaisen elämänmenon naiskuvaa suomalaisen nykyproosan ?kuningattaren? (Pirjo Hassinen) tekstin naisiin ja miehiin. Ymmärsin äkkiä, miksi tarvitsin tuon jälkeen tällaisen kirjan, jossa asiat tapahtuvat hiukan ruusunpunaisessa valaistuksessa ja päättyvät onnellisesti.
*Suvi Ahola, Satu Koskimies (toim.); Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt, Tammi, 2005
Oli hauskaa lukea suomalaisten naisten tutunoloisia kuvauksia Lucy M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjojen merkityksestä heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Monien ajatuksiin tarinoiden tarjoamista samaistumisen ja haaveilujen kohteista voi täysin yhtyä. Montgomeryn kirjojen kieli on kiehtovan rikasta, aikansa tyyliin kaunista ja varhaisnuoren tytön romanttista mielenlaatua ruokkivaa. Annan sekä Emilian kehityskertomukset ovat tarjonneet naiseksi kasvun tukea ja unelmien aineksia useamman sukupolven tytöille.
Lukijoiden tekstit on valikoitu kirjallisesti ansiokkaammasta päästä, mukana on mm. Pirkko Saision upea analyysi Anna-kirjojen vaikutuksesta hänen lapsuuteensa ja Leena Lehtolaisen pohdinta kirjoittamisen merkityksestä Annan ja Emilian maailmassa. Moni tuntemattomampikin kertoo Montgomeryn tarinoiden olleen oman kirjoittamisensa intohimon lähteenä ja siivittäjänä.
Vaikka autenttiset lukijakuvaukset ovat ehkä tavalliselle lukijalle antoisampia kuin kirjallisuustieteen kaavaan puristettu asiantuntija-analyysi, niillä on myös heikkoutensa. Samat huomiot toistuvat ja yhteinen ihannointi alkaa pian tuntua kliseiseltä. Kirja olisi ehkä parantunut tiivistyksestä, sivuja on lähes neljäsataa. Onneksi värikuvasivut keventävät kokonaisuutta. Toimittaja-ammattilaiset ovat varanneet itselleenkin puheenvuoron, joissa välähtää jo kriittisempiäkin sävyjä. Aihe sinänsä on kirjan väärti ja jutut panevat miettimään omaan ilmaisuun ja ehkä elämäänkin tarttuneita vaikutteita.
Tuula-Liina Varis; Rakas
Rakas on ensimmäinen kyseisen kirjailijan tuotos, jonka konsaan olen lukenut. On aina jännittävää tutustua uuden kirjoittajan sanoihin, lauseisiin ja tapaan ajatella. Kirja-arvosteluista muodostuu odotuksia. Variksen tapauksessa odotuksia on muovannut myös toimittajuus Lukulampussa. Lopulta vasta lukukokemus kertoo kannattiko tutustuminen.
Varis kirjoittaa sujuvasti, hyvällä äidinkielellä. Tarinan ihmiset ja suhteet ovat uskottavia kaikessa karuudessaan. Kustantaja on nostanut takakansitekstissä esiin 1960-luvun taistolaisradikalismin, joka ei kirjassa mikään pääteema ole. Tarina on monitasoinen, jopa sekavuuteen asti. Kirjoittajan tyyli tuntuu karulta; päähenkilön persoonasta, kielenkäytöstä tai mistä johtuneekaan.
Ihmettelin, mikä minussa lopulta torjui tarinaa pitkin matkaa eikä tunne häipynyt lukemisen aikana. Romaanin lukija haluaa vaistomaisesti pitää lukemastaan, löytää jotain tuttua tai raikkaasti uutta joko kirjan ideasta, henkilöistä tai tapahtumaympäristöstä. En löytänyt. Kirjan henkilöt oli kuvattu jotenkin tylyllä tavalla vastenmielisiksi. Tämä lukukokemus ei juuri houkuta tutustumaan laajemmin kirjailijan tuotantoon.
Kjell Westö; Isän nimeen
Kehuskeleva kritiikki on painanut mieleen kirjailijan nimen ja sai tarttumaan paksuun opukseen. Tällä kertaa olenkin ilahtunut löydöstäni. Westö kirjoittaa irtonaisesti ja letkeästi, suomennettunakin teksti tuntuu herkulliselta. Jokin suomenruotsalaisille kirjailijoille tyypillinen keveys ja sujuvuus tässä viehättää. Teksti sisältää tosin myös pitkähköjä sukuselvityksiä, nimikavalkadista alkaa saada tarpeekseen jo puolivälissä opusta. Tiivistäminen olisi tehnyt kirjasta luettavamman. Itse tarina piti pintansa loppuun asti. ? Taidanpa lainata toisenkin Westön tuonnempana.
Marjatta Leppänen/Tuula Saarikoski; Hei, Marjatta Leppänen tässä!
Silloin tällöin luen mielelläni ihmisten muisteloita tai elämänkertoja. Tämän kirjan sivuilta nousee ?pitkän linjan? (mitä ikinä tuo tarkoittaakin!) viihdetaiteilijan oma ääni. Kiinnosti tietää, miten Leppäsestä on tullut viihdetaiteilija ja miten tuo pitkä linja tehdään. Kirjan sivuilta paljastuu elämänmyönteinen, syntymäiloinen ja mutkaton persoonallisuus, jonka tie viihteen maailmaan on ollut hyvin omaleimainen. Erityinen on ollut elämänpolkukin: monenmoista siviilityötä, pitkä avioliitto Carl Ähmanin kanssa ja lyhyt Jaakko Salon. Ensimmäinen liitto päättyi sopueroon, toinen puolison äkilliseen kuolemaan.
Oli mielenkiintoista lukea Marjatta Leppäsen ravintolashow-kauden taustoista, hänhän oli sen alan uranuurtajia Suomessa ja olemme olleet sattumoisin 1970-luvulla hänen showillassaan Adlonissa mukanakin. Kirja on tietysti sileän tuntuinen, kun kyseessä on peruspositiivisen päähenkilön itsensä sanelema teksti, mutta polunmutkat kyllä rehellisentuntuisesti kuvattu ketään asianosaisia mustamaalaamatta.
Anna Gavalda; Viiniä keittiössä
Ranskan kirjallisuuden Amelieksi kutsuttu Gavalda fokusoi sinänsä tavanomaisen erotarinan mainiosti keskusteluihin appensa kanssa. Toisen naisen perään lähtenyt aviomies loistaa poissaolollaan ja ällistynyt vaimo ja lapset jäävät taustaksi ensimmäisten shokkipäivien tapahtumissa. Vähäpuheinen appiukko onnistuu yllättäen olemaan oikeaa seuraa sillä hetkellä naiselle, jonka elämänkuvion hänen poikansa on juuri särkenyt. Keittiössä sukeutunut keskustelu ei koske poikaa tai särkynyttä liittoa vaan appiukon omaa rakkaustarinaa, jonka käänteistä avautuu miniälle ihan uusi ulottuvuus apestaan, ehkä myös elämästä ja rakkaudesta kaiken kaikkiaan.
Kirja on kooltaan pieni ja ilmavasti kirjoitettu, nopea lukea, mutta ei helppohintainen. Nautittavaa luettavaa!
KatsoimmeToisen kanssa uusien dvd-tallenteiden pinosta elokuvan Lupaus. Sotaelokuvista ei oikeastaan piittaisi tällaisena aikana, jolloin Lähi-Idässä oikea sota on juuri ravistellut pahasti maailman rauhaa. Toisaalta Suomen sotavuosiin sijoittuvien uusien elokuvien esiin nostamat näkökulmat kiinnostavat. Olihan pitkä aika, jona lottien toiminnasta ei pidetty sopivana puhua. Oliko se poliittinen kysymys, hakaristitunnuksen häpeä vai mikä.
Ilkka Vanteen ohjaama elokuva antaa ilmeisen realistisen ja kaunistelemattoman, joskin ehkä hieman yksipuolisen kuvan lottien toiminnasta. Kauhunäyiltä ei säästellä katsojaa, eihän sota säästänyt lottia eikä miehiä rintamallakaan. Sotatoimiin osallistuneiden läheiset pelkäsivät rakkaidensa puolesta ja joutuivat kestämään kuolemansurua. Pommitetun pääkaupungin ja luovutetun Karjalan asukkaat sekä lopuksi Porkkalan kodeistaan häädetty siviiliväki kärsivät.
Huomioni kiinnittyi sentimentaalisuuden niukkuuteen. Elokuva on täynnä suuria tunteita, mutta ne aaltoilevat katsojassa, niitä ei korosteta valkokankaalla. Lottien toiminta on tarinan keskipisteenä, numeroa tekemättä. Jäin miettimään lotta-aatteen perustaksi ilmaistua uskonnon, kodin ja isänmaan (tuolloin tässä järjestyksessä) puolustamisen tahtoa. Kuinka paljon julkinen Jumalaan turvautuminen auttoi kansaa ja sotilaita puolustustahdon syntymisessä ja ylläpitämisessä.
Elokuvana Lupauksella on puutteitakin. On kömmähdyksiä pienissä yksityiskohdissa, kaikkea ei ole jaksettu miettiä loppuun asti. Jotkin esiin nostetuista ihmissuhteista jäävät irrallisiksi. Katsojalle saattaa jäädä ajoittain tunne, että kuvauksessa on oikaistu, ylitetty aita matalimmasta kohdasta.
Joka tapauksessa elokuva lottien näkökulmasta sotaan oli tehtävä ja tässä se toimii hyvänä puheenvuorona rauhan puolesta.
|
|
