Riina Katajavuori; Kirjeitä Jekatenburgiin; Gummerus, 2006

Novellit ja esseet ovat olleet mieluista lukemista työvuosina, kun lähes tyystin jätin pitkän proosan lukemistostani. Tässä on kymmenen kertomusta, niminovelli viimeisenä. Kirjasta käy ilmi, että muutaman novellin varhaisempi versio on aiemmin jo julkaistu lehdissä.

Novelli on hankala laji, pitäisi osata kertoa lyhyesti, sanoa paljon ja välittää jokin viesti. Näistä en osaa oikein olla mitään mieltä. Ehkä tarinat eivät vain puhuttele minua? Jotenkin epämääräistä pettymystä tuntien mietin, että pitäisi varmaan tutustua Katajavuoren pitkään proosaan, sellaistakin näyttää olevan. Kulttuurisuvun vesana hän on sisäänkasvanut kirjalliseen ilmaisuun, mutta runoissa tuntuu ainakin toistaiseksi soinnahtavan hänen omin äänensä.

Naisen 7 elämää; toim. Sirpa Honkameri ja Ulla-Leena Alppi; WSOY 1998

Luin kirjan uudestaan nyt vuosien päästä, osittain vaalien inspiroimana mutta myös elämäntarina-mielessä. Kirjoittajiksi on haastettu kiinnostavia persoonia, ei pelkästään julkisuusarvon mukaan vaan ennen muuta sen, mitä kukin on yhteisössään merkinnyt. Niinpä mukana on kolme entistä tai nykyistä kansanedustajaa, tutkija, ympäristöaktivisti ja runoilija – poimiakseni kunkin pitkähköstä meriittilistasta jonkin määreen. Viisi heistä on myös äiti, yksi isoäitikin. Naisten vaikuttavat tarinat kertovat työ- ja tehtävätietoisuudesta, halusta vaikuttaa yhteiskunnassa arvostamiensa asioiden puolesta, mutta myös henkilökohtaisista tragedioista: lapsettomuudesta, erokriisin kipeydestä, vakavasta sairaudesta toipumisesta. Puhuttelevimpia tarinoita ovat ne, joissa on jaettu henkilökohtaisia tuntoja. Kirjan toimittajat ovat vahvimpia kirjallisessa ilmaisussaan, mutta kaikkien tarinat ovat kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa.

Kuningatar Noor, Uskomaton elämäni; suom. Leena Nivala; Otava 2003

Helposti saattaisi luulla, että kyseessä on pieneen arabikuningaskuntaan naidun amerikkalaisnaisen julkisuushakuisesta tilityksestä. Kirjan esittely kertoo, että on kyse ihan muusta. Lisa Halabylla on ollut ainutlaatuinen tilaisuus sekä perehtyä arabialaisiin juuriinsa, työskennellä Iranissa ja Jordaniassa että elää ja vaikuttaa asioihin keskellä poliittisesti kuohuvaa lähi-itää. Yliopistosivistyksen saanut nuori nainen osoittautuu rohkeaksi oman tiensä kulkijaksi ratkaisuissaan kohdattuaan leskeksi jääneen Jordanian kuningas Husseinin, joka rakastuu häneen. Lisa Halabysta tulee profeetta Muhammedista polveutuvan Husseinin vaimo, Jordanian kuningatar, jolle hänen miehensä antaa nimen Noor al-Hussein, mikä merkitsee Husseinin valoa.

Tottakai kirjassa kerrotaan romanttisesta tutustumisesta, häämatkasta hullunkurisine ja traagisine sattumuksineen ja alkuaikojen sopeutumisvaikeuksista. Antoisinta luettavaa on kuitenkin asioihin syvällisesti perehtyneen rehellisentuntuinen näkökulma lähi-idän poliittisiin levottomuuksiin, sitkeään sovinnon ja rauhan etsimiseen räjähdysalttiissa palestiinalaiskysymyksessä ja toistuviin pettymyksiin sopimusten rauetessa. Jordanian rauhantahtoinen ja sovitteleva kuningas on ottanut tehtävänsä vakavasti ja suurella sydämellä.

Kirjoittaja käsittelee taustoja ja vaikutuksia Camp Davidin sopimuksesta, kuvaa poliittista tempoilua kulloisenkin vallassaolijan mukaan, Saddamin nousua valtaan Irakissa ja Irakin hyökkäystä Kuwaitiin sekä Israelin miehitystaktiikan ruokkimaa koston kierrettä, mikä tapahtuu Yhdysvaltojen hiljaisella tuella. Tästä kaikesta on ollut länsimaisessa mediassa melko yksipuolista, jopa harhaanjohtavaa tietoa.  Lopullista totuutta ei liene kenelläkään, mutta osapuolien erilaisia näkemyksiä on terveellistä kuulla. Mielenkiintoista oli myös tutustua kirjan kautta aitoon islaminuskoon ja sen vaikutukseen hallitsijaperheen elämässä ja arabikulttuurissa laajemminkin. Kuningatar Noor turvautuu miehensä sairauden ja kuoleman aikoina islamille tunnusomaiseen kohtalonuskoon: insha’allah, niin tapahtuu kuin Jumala tahtoo.

”On opittava keräämään totuutta, nähtävä totuus myös muiden kannalta. Sillä tavoin voi muuttaa maailmaa.”

  • Kiitos hyvästä ideasta: lukea novelleja ja esseitä. En juuri uskalla lukea pitkää proosaa kun pelkään että tempaudun liikaa mukaan ja luen yötä paivää… ja siihen ei ole aikaa!

    Kommentin jätti ansku · sunnuntaina 22. huhtikuuta @ 22:09

  • Juuri siksi minäkin löysin novellit ja esseekirjallisuuden runouden lisäksi lukunälkään työvuosina, kun rajallinen vapaa-aika oli jaettava niin monen tärkeän asian kesken. Tsehovista se alkoi…

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 22. huhtikuuta @ 23:24

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.