Eric-Emmanuel Schmitt; Oscar ja Roosamamma; Like, 2005
Leukemiaan kuoleva Oscar kirjoittaa Roosamamman ehdotuksesta kirjeitä Jumalalle, johon hän ei kylläkään usko. Kymmenvuotiaan suhde sairauteen, kipuun ja kuolemaan sekä pettymys moniin aikuisiin kuvautuu viehättävään tyyliin kirjoitettujen kirjeiden rivien välissä. Koska kirja ei ole vanhemman menetyksestä käsin lapsen kuolemaa lähestyvä, se ei myöskään kylvetä lukijaa kyynelissä vaan pikemminkin saa ajattelemaan kuolemaa eleettömästi ja pelotta. Ensin tarina sai minut miettimään miksi se on kirjoitettu, sillä se ei anna vastauksia kuoleman edessä nouseviin kysymyksiin. Tarina antaa kuitenkin arvokkaita viitteitä siitä, miten lapsen kanssa voi kohdata elämättä jäävän elämän. Kuolevan pojan ja sairaalan leikkitädin välille syntyy luottamus, joka pojan ja hänen vanhempiensa väliltä puuttuu. Viisas Roosamamma onnistuu myös tutustuttamaan Oscar-pojan ja sairaalatoveritytön toisiinsa ja lähestyvän kuoleman pelkoon käpertyneet vanhemmat yhteyteen lapsensa kanssa. Se antaa toivoa.
– Oscar oli viimeisinä päivinä hyvin väsynyt ja nukkui paljon. Hän kirjoitti yöpöydälleen lapun: ”Vain Jumala saa herättää minut”.
.
Helena Anhava; Toimita talosi; Otava, 2006
Kirjan alaotsikko on Muistijälkiä. Kirjailija kertoo heti aluksi isänsä, kirjailija ja pappi Lauri Pohjanpään käyttäneen usein ilmaisua ”Toimita talosi”. Sanonta on vanhatestamentillinen, peräisin Toisen Kuningasten kirjan 20. luvusta. Siinä kerrotaan profeetta Jesajan viestistä sairaalle kuningas Hiskialle: ”Toimita talosi, sillä sinä kuolet, etkä enää parane.” Raamattu kertoo ennustuksen toteutuneen Hiskian kohdalla viidentoista vuoden kuluttua.
Helena Anhava toteaa, ettei ole sairas, mutta on täyttänyt jo 80 vuotta eikä välittäisi viidestätoista lisävuodesta. Hän käsittää ’talon toimittamisen’ aineellisena sekä henkisenä prosessina. ”Hävitä rojusi, ettei se jää jälkeenjääneiden tehtäväksi. Selvitä välisi eletyn elämän ja maailman kanssa.”
Kirja rakentuu toisaalta yksityisistä muistosirpaleista, toisaalta kirjailijan välienselvittelyistä aikansa kulttuurisiin ja poliittisiin ilmiöihin ja vaikuttajiin. Kiltin ihmisen kokemusmaailmaan kerääntynyttä kiukkuakin purskahtelee kuin laavaa tulivuoren uumenista.
Helena Anhavan aforistisista runoista olen aina pitänyt. ’Talontoimituskirja’ valottaa kiinnostavasti myös runojen taustoja ja syntyvaiheita sekä antaa yhden mahdollisen muistelukirjamallin.
Bo Carpelan; Axel; Otava 1985 (4. painos 2006)
Voisin melkein sanoa kaksi Carpelanin peräkkäistä tuoreempaa romaania myös äsken luettuani, että tämä pohjoismaisella palkinnolla arvostettu kirja nostaa jo kirjailijan nobelkategoriaan. Carpelan on huima runoilija, kirjallinen tuotanto on laaja, proosakin kimaltaa arkisen sanataiteen yläpuolella. Kirjailijalla on oma, tunnistettava äänensä. Teksti soljuu kuin keväisessä vuoripurossa, avaa aavistamattomia näköaloja. Carpelanin tapauksessa sanataide pitää lukijaa imussaan, ei niinkään romaanin juoni.
Axel on harvinainen romaani, se kertoo todellisesta henkilöstä, kirjailijan isosedästä. Aikakausi on mitä kiinnostavin, 1800 ja 1900-luvun vaihde, Suomen itsenäisyysjulistuksineen. Tarina on sekä fiktiota että faktaa, sisältää autenttisia päiväkirjamerkintöjä, kuvaa musiikillisen neron aitoa ystävyyssuhdetta kansallissäveltäjään. Analyysit Sibeliuksen musiikista ovat äärimmäisen kiinnostavia ja mikä parasta, kirjailijan kieli on musikaalista – minkä toinen runoilijasielu, Kyllikki Villa, on onnistunut välittämään myös suomennoksessa. Kirjan lukeminen oli nautittava elämys!
”Kenties taide on olemassa ennen meitä ja me olemme olemassa loihtiaksemme sen esiin pimeydestä niin kuin loihdimme esiin oman todellisen elämämme. Aito musiikki ei julista, se luodaan hiljaisuudessa, kuuntelemalla omaa ääntä, joka on kaikkien, kaikkien ääni -.”
Michael Ende; Momo; suom. Marikki Makkonen; WSOY 2004
Fantasiaromaani Momosta, pienestä tytöstä ja ’harmaista herroista’, jotka varastivat ihmisiltä aikaa, on kirjoitettu 1970-luvun alussa, julkaistu suomennettunakin ensi kerran 1977. Kiihtyvän elämänrytmin ja kiireen hillitseminen on kirjailijan viesti, joka tällä vuosituhannella tuntuu yhä ajankohtaisemmalta. Tämän päivän harmaita herroja sanotaan konsulteiksi, jotka kulkevat työpaikoilla esitelmöimässä aikavarkaista, tarkoituksena vain lisätä tehokkuutta ja tulosta.
Momo on kertomus leikin ja ilon täyteisestä elämästä, joka kiireen ja tehokkuusajattelun myötä muuttuu kovaksi ja harmaaksi. Momo antaa toivoa, sillä hän löytää Mestari Horan ja kilpikonnan avulla ilon uudelleen ja levittää sitä ympärilleen.
”Kukaan ei tuntunut huomaavan, että aikaa säästäessään joutuikin tinkimään muusta. Kukaan ei halunnut ymmärtää, että elämä oli käynyt yhä köyhemmäksi, yhä yksitoikkoisemmaksi ja kylmemmäksi. Lapset tunsivat sen kyllä, sillä heillekään ei ollut enää koskaan aikaa. Mutta aika on elämää. Ja elämän paikka on sydän. Ja mitä enemmän ihmiset säästivät aikaa, sitä vähemmän sitä jäi.”