Antti Kylliäinen, Wille Riekkinen; Uskon kintereillä Art House 2013
Kaksi teologia, pastori Antti Kylliäinen ja emerituspiispa Wille Riekkinen kävivät 2010-2012 kirjeenvaihtoa, jossa päivitetään vastauksia oleellisiin uskon kysymyksiin. Julkaistu kirjeenvaihto on kiinnostava siksi, että kumpikaan osapuoli ei ole tunnettu hyminäpappina. Heidän kysymykseasettelunsa on ytimekästä ja pohdintansa tuoretta. Liian usein uskon kintereillä kulkija kohtaa pappeja, jotka hymisevät tutuin sanoin sorvattuja vastauksia kysymyksiin, joita kukaan ei enää esitä.
Onko ihminen perimältään paha vai hyvä? Onko Jumala välttämätön? Mikä on raamatun auktoriteetti tänään? Suvaitsevaisuuden ja hyväksymisen ero? Pääsevätkö kaikki taivaaseen vai eivät? Mikä on opin ja uskon suhde?
Kirjatut ajatuksenjuoksut tuntuvat tuoreelta kristitylle, joka ei ole poteroitunut minkään herätysliikkeen tai kuppikunnan opintulkintoihin. Kylliäinen haastaa kirkkoaan reippaasti, Riekkisen teologinen oppineisuus, ennakkoluuloton ja viisas antautuminen keskusteluun on ihailtavaa. Kannattaa lukea.
Runoja
Vilja-Tuulia Huotarinen; Seitsemän enoa WSOY 2013
Joskus myöhemmin, jossain muualla
heitä tervehditään saapujina eikä lähtijöinä.
Lähtijät ovat jättäneet kaiken, saapujilla ei ole
mukanaan mitään.
V-T.H. on hyvin omaääninen nykyrunoilija, jonka ymmärrettäviä tekstejä lukee mielellään. Tämäkin osittain proosarunoiksi kehkeytynyt kertomus enoista ja miniöistä on herkulliseksi tihentynyttä rajankäyntiä menneen ja olevan välillä.
*
Aki Luostarinen; Ajan olo WSOY 2012
1950-luvulla syntynyt ei tunnu sopeutuvan helposti 2000-luvun aikaan, joka tursuaa kaikkea turhaa, repivän rumaa ja epäoikeudenmukaista. Luostarisen (Kiiltomadon mukaan) kymmenes runokokoelma on huokoista runoa, jossa ’viini pulputtaa’ ja peruna kasvaa omassa maassa. Sivussa elävän elintasopakolaisen hiljaiset mietteet eivät kovin paljon saa vastakaikua ajassaan. Minulle lukijana tämä runoilija tuntuu antavan enemmän kuin moni ajan uusi ääni.
Proosaa
Virpi Hämeen-Anttila; Suden vuosi Otava 2003; Tapetinvärinen Otava 2012
Suden vuosi on esikoisromaani, joka ponnahdutti kirjoittajansa kirjalliseen maailmaan ryminällä. Kritiikki löysi Hämeen-Anttilasta uuden ja vahvan lukuromaanin taitajan. Kirja on yliopistomaailmaan sijoittuva rakkaustarina, jonka päähenkilöt on kuvattu poikkeuksellisella intensiteetillä ja syvyydellä. Tarina tempaa lukijan mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. Hämeen-Anttila on esikoisestaan lähtien ollut parhaiten mainostettuja ja myytyjä kirjailijoita. Joskus mietin, että ns. lukuromaanikirjailijat toistavat itseään häpeilemättä kirja per vuosi niin kauan kuin kauppa käy. Mutta Suden vuosi kannattaa lukea.
Tapetinvärinen pyörittää lukijaa päähenkilön sivupersoonien hurjassa karusellissa, joka alkaa jossain vaiheessa mennä jo melkein raiteiltaan, mutta kirjailija onnistuu lopuksi jollain tavalla solmimaan langat uskottavasti yhteen. Ei tämä ole mitään helppoa ja miellyttävää luettavaa, mutta välittää väkevästi päähenkilön kehityskaaren ja mahdollisuuden eheytyä vaikeista vaiheista huolimatta. Kirjailija vihjaa omaelämäkerrallisista aineksista, mutta varottaa lukemasta teosta kirjaimellisesti faktana.
*
Per Petterson; Hevosvarkaat suom. Katriina Huttunen Otava 2009
Norjalaisen kirjailijan myöhempi teos, Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon 2009 voittanut Kirottu ajan katoava virta oli ensimmäinen kosketukseni lahjakkaan kirjoittajan vähäeleiseen ja ehjään tyyliin. Ilmeisesti palkinnon ansiosta samana vuonna suomennettiin aiemmin ilmestynyt Hevosvarkaat. Toivottavasti Petterson pääsee suomennettavien listalle jatkossakin. Hevosvarkaat on hienovireinen isän ja pojan tarina, joka peilaa hienosti pojan kehitystä mieheksi ja aikanaan isäksi omalle tyttärelleen.
*
Juha Itkonen; Huolimattomia unelmia Otava 2008
Itkosen novellit ovat laatutavaraa. Tämä teos sisältää väkevästi elämänmakuisia parisuhdetarinoita, joissa Itkosen hienovireinen ihmiskuvaus on parhaimmillaan. Kirjailijan novelleissa erityisesti miehen tunne- ja kokemusmaailma saa sävykkään kuvaajansa. – Nautittavaa luettavaa.
*
Marilynne Robinson; Gilead suom. Laura Jänisniemi, Bazar 2008
Kirja on Pulitzer-palkittu vuonna 2005 ja palkintonsa ansainnut. Hidasta, hienoa tekstiä. Romaanin minä on vanha pastori, joka kirjoittaa ajatuksiaan ja elämänsä tarinaa pienelle pojalleen joskus kuolemansa jälkeen luettavaksi. Intuitiivinen kertomus vanhan miehen elämänvalinnoista, avioliitosta nuoren naisen kanssa ja isyyden suurista tunteista. Isä liittää kirjoituksillaan poikansa sukupolvien ketjuun lämpimällä ja inhimillisellä tavalla. Kirja jättää lukijalle hyvän olon.
*
José Saramago; Luola suom. Erkki Kirjalainen Tammi 2003
Elefantin matka suom. Sanna Pernu Tammi 2011
Tässäpä viimein Nobel-palkittu kirjailija, jonka teksti ei ole lukijalle käsittämätöntä ja koukeroista ajatusvirtaa. Saramago rakentaa Luolassa taidokkaasti ja hitaalla tyylillä pienistä aineksista vaikuttavan kertomuksen, joka aukeaa tapahtuma-aikaansa ja –paikkaansa laajemmalle. Keskiössä ovat savenvalajaisän ja aikuisen tyttären keskustelut sekä koira, joka löytää kodin heidän luonaan. Hienovireinen ja tosi muutokseen sopeutumisen kuvaus, portugalilaisen mestarikertojan upea tyylinäyte.
Elefantin matka pitää taianomaisesti lukijan hyväntuulisena. Kertojamestari saa lukijan mukaansa, vaikka itse tarinassa ei tapahdu mitään kovin dramaattista. Elefantinhoitaja ja itse sympaattinen Salomo-norsu ovat tarinan keskushenkilöt. Lopussa paljastetaan miten kirjailija kiinnostui kuulemastaan elefantista niin paljon, että selvitti historialliset tosiseikat ja loihti aineksista nautittavan tarinan.
*
Tuomas Kyrö; Miniä Kirjamedia 2012
Hupaisa pikku tarina Kyrön tyyliin. Ja ilmeneehän siinä paitsi Kyrölle ominainen sukupolviristiriita myös jonkinlainen perheensisäisten roolien uudelleen asemointi.
*
Petri Tamminen; Rikosromaani Otava 2012
Tammiselta on viime vuonna julkaistu taas oivallinen pikku romaani, tällä kertaa ikään kuin rikosromaanin muodossa. Jonkinlainen rikoksen tunnusmerkistö on havaittu ja syyllistä etsitään, mutta tavallaan romaani kertoo myös ihmiselämän hauraudesta. Romahtamisille etsitään syytä, sitä löytämättä, koska syyt ovat moninaiset ja syvällä itsessä. Romaanin rikoksista epäilty pakenee taitavasti etsijöitään ja kiinniottaja joutuu itsekin uhriksi.
*
Sirkka Laine; Puuttuva aika Otava 1999
Laine on kirjoittanut runsaasti käsikirjoituksia radiolle ja tv-teatterille sekä julkaissut romaaneja ja novelleja. Hänelle on tyypillistä tietynlainen huumori, joka tekee luettavasta leppoisaa. Mainio, itärajan tuntumaan sijoittuvan maalaiskylän ihmisistä kertova romaani, jossa erikoisia juonenkäänteitä riittää.
*
J.M.G Le Clézio; Harhaileva tähti suom. Annikki Suni Otava 2008
2008 Nobel-voittajan tuotanto on merkittävää taideproosaa. Harhaileva tähti on viides häneltä suomennettu teos. Olen aikaisemmin lukenut Autiomaan ja pitänyt siitä kovasti. Nobel-palkittu teos kertoo juutalaisen Estherin ja palestiinalaisen Nezma-tytön kohtalosta toisen maailmansodan aikana riipaisevalla tavalla. Le Clézion tyyli on vahvasti tunteikasta, luontokuvauksissaan suorastaan hurmioituvaa. Tämä ei ole holokaustista kauhua, perusteema on sodan aiheuttama kodittomuus.
*
Hanna Tuuri; Tuulen maa Otava 2012
Irlannin maaseudulla asuva suomalainen kirjailija kertoo eläväisellä tavalla maalaiselämästä ’vihreällä saarella’. Kirja ei ole romaani, pikemminkin omakohtainen ja siksi niin aidon rehevä kertomuskokoelma irlantilaisten, englantilaisten ja amerikkalaisten naapureiden yhteiselosta ja Irlannin yhteiskunnallisesta tilanteesta EU-kriisin aikaan. Hauskaa ja mukaansatempaavaa iltalukemista.
***
Runoja:
Eila Jyränkoski; Kokovartalosuru Artbox 2012
Pieni kirja suurista tunteista. Äidin suru pojan itsemurhan jälkeen. Terapiarunoja samaa kokeneille ja niille, jotka ymmärtävät äidin tuskaa.
Pia Perkiö; Tämä hyvä hetki Kirjapaja 2012
Erityisesti kirkollisissa piireissä tunnettu ja pidetty runoilija antaa kirjansa tulot Yhteisvastuukeräykselle. Hieno ele, ja hyvää, elämänmakuista runoa alusta loppuun. Perkiö sanoittaa pienesti ja syvästi tavallista elämää. Pidän hänen mutkattomasta ja kauniista tyylistään, jossa ei tarvita ylisanoja eikä sorruta tyhjiin, tekotaiteellisiin kiemuroihin.
Proosaa:
Petter Sairanen; Muisti on unta Helsinki kirjat 2012
Muistojen ja menetysten kirja tämä on, mutta myös kirja täynnä elämää, toivoa ja elämänuskoa. Kun isä menettää ensin puolisonsa ja sitten ainoan tyttärensä, jäljelle jää sammumaton kipu ja kaipaus. On vahva tahto enää, joka pitää elämässä kiinni. Kirja paljastaa kirjoittajansa monisyiseksi taiteilijapersoonaksi. Ehkäpä tuo mahdollisuus monin keinoin työstää menetyksiä antaa tarvittavan rohkeuden elää eteen päin. Kirjailija ei nyyhki, hän maalaa kuvia, joista osa on tyttären omaa ajatusvirtaa. – Koskettava kertomus elämää järkyttäneistä kokemuksista.
*
Alice Kuipers; Terveisin äiti suom. Katariina Kaila Otava 2008
Kirjan muodostavat lääkärinä työskentelevän yksinhuoltajaäidin ja 15-vuotiaan tyttären toisilleen jättämät viestit. Tarina on riipaisevan karu. Kirjan lukee tunnissa, puolessatoista, mutta tarina jää mieleen elämään.
*
Esko Valtaoja; Kaiken käsikirja Ursa 2012
Professori poukkoilee tieteen avarilla niityillä kuin varsa kevätlaitumella. Alkupuolella riittää poikamaista hirnahtelua ja itsetietoista hybristä, mutta kun teksti vähitellen rauhoittuu, asiallisen tiedon määrä kasvaa. Kirjalla on osuva nimi, kuten kirjailijaprofessori itse toteaa, professorit tietävät kaikesta ei mitään. Hauskaa luettavaa vaikka mitään ei jääkään mieleen. Jonkinlaiseen kaikenkattavaan maailmanselitykseen tässä ilmeisesti pyritään.
*
Katja Kettu; Surujen kerääjä WSOY 2005 Hitsaaja WSOY 2008
Surujen kerääjä on Ketun esikoinen ja siinä jo näkyy hänen syntymälahjansa, kielen taituruus. Teksti ryöppyää ja mutkittelee vuolaan kevätpuron lailla tarinaa kuljetellen. Takasivun esittelyssä luonnehditaan sukutarinaa riemukkaan groteskiksi ja rujonkauniiksi. Esikoisessaan jo Kettu vetää henkilöhahmojensa luonnehdinnan äärimmilleen, piirre, joka toistuu kaikissa teoksissa ja menee paikoitellen mielestäni suorastaan överiksi.
Hitsaaja on taitavasti punottu Estonian uppoamistragedian kanssa yhteen. Lappalainen elämänmuoto kuvautuu alkuvoimaisena, myös niin, että kerran etelään lähtenyt, joutuu elämänsä solmuunnuttua palaamaan ja toteamaan menneen menneeksi.
Pahasuisten ja –tapaisten tyttöjen tilausta on ollut kirjallisuudessa, minkä kirjailija on ymmärtänyt myyvän hyvin. Jos tai kunhan tuo revittely rauhoittuu, Ketun huikea kielellinen taituruus pääsee puhkeamaan kauniiseen kukkaan. Samat asiat voi kertoa monella tavalla.
*
Eeva Rohas; Syvä pää Otava 2012
Kirjailija ja kirjoittajaohjaaja Rohas on minulle uusi tuttavuus. Kriitikko Antti Majander oli häntä esikoisteoksen Keltaiset tyypit perusteella liittämässä Raija Siekkisen kategoriaan novellistina. Se on paljon sanottu ja houkuttelee tutustumaan novellikokoelmaankin. Kovin mystisiä sfäärejä kulkee kirjailijan aatos tässä romaanissa, jonka pitkään erillään kulkevien ihmisten kohtalot solmiutuvat yllättävästi yhteen vasta romaanin loppuratkaisussa. Kelpo luettavaa, henkilöiden tarinat pitävät otteessaan hyvin.
*
Sarri Nironen; Tähdenpeitto WSOY 2012
”Nuoren ihmisen kirja nuorista, mutta ei nuortenkirja”, määritellään Tähdenpeitto takakansiesittelyssä. Hyvin ja osuvasti sanottu. Tarina kertoo nuorista, mutta tulee samalla kertoneeksi aikuisista nuortensa vanhempina. Vanhempiakaan syyllistämätön, toteava, mutta samalla lämmin tyyli kuvata kahden nuoren ihmisen elämänkulkua abivuonna viehätti minua kovasti. Tekee mieli seurata nuoren kirjoittajan kehitystä jatkossakin, hänestä varmaan kuullaan vielä.
*
Hiljaisuutta etsimässä; toim. Tommi Sarlin Kirjapaja 2006
Eri aloilta tunnettujen ihmisten omakohtaisia kokemuksia ja näkemyksiä hiljaisuudesta. Muutama otsikointi esimerkkinä kirjan oleellisesta sisällöstä. ”Kaupunkipuiston keveä rauha”, FT Eeva Ruoff. ”Kasvoin Casablancan hälyssä”, prof. M’hammed Sabour. ”On uskallettava myös puhua”, kansanedustaja, VT Arja Alho. ”Lapsi tarvitsee turvallista joutilaisuutta”, KT Mirjam Kalland. ”Kuuntelen joen puhetta”, kirjailija Antti Tuuri. ”Ääretön, äänetön avaruus”, prof. Kari Enqvist. – Avartavaa luettavaa.
*
Paul Auster; Talvipäiväkirja suom. Erkki Jukarainen Karisto 2012
Auster elää elämänsä talvea ja heittäytyy muistoihin. Yksikön toisessa persoonassa kirjoitettu kirja antaa mielikuvan , että kirjailija puhuttelee itseään. Siinä tulee lukijakin puhutelluksi: tie kirjailijaksi on ollut kiemurainen kulkea, mutta nautittavaa lukea Austerin lahjoin kuvattuna. Ajatusvirta voidaan kirjoittaa myös niin, että se pitää mukanaan ja lukija sen ymmärtää. Auster ei sääli läheisiään kuten ei itseäänkään, ehkä juuri siksi teksti koskettaa toisen kulttuurin kasvattiakin.
*
Terttu Lensu; Mummo vastaan muu maailma Paasilinna 2011
Hauskin lukemani kirja pitkään aikaan! Pissismummo riemastui tämän äärellä ääneen nauramaan: tässäpä mainio hengenheimotar! Eläkkeelle jäänyt radiotoimittaja, viiden lapsenlapsen isoäitikin, kiteyttää osuvasti nykymummoutta ja muovaa kokemuksiaan ja muistojaan letkeiksi pakinoiksi. Tämä kirja pitää vähintään kaikkien mummoikäisten lukea ja sen myötä opetella – ellei vielä osaa – nauramaan itselleen.
*
Satu Grönroos; Lumen syli Atena 2012
Vaasalaisen toimittajan esikoisromaani ilahduttaa. Erityisesti päähenkilön, eloisan Helmi-tyttösen silmin nähtynä perheen arjen kuvaus tuntuu aidolta. Positiivinen vire säilyy loppuun asti, vaikka tapahtuu surullisiakin asioita. Oivallisena tiivistyksenä takakannen ote tekstistä: ”Olohuoneen pöydällä lepäsivät jaetut kortit, selkäpuoli ylöspäin. Katsoin omat korttini. Niissä ei ollut yhtään kokonaista perhettä. Vain äitejä ja lapsia. Ja Musta-Pekka.”
*
Peter H øeg; Rajatapaukset suom. Pirkko Talvio-Jaatinen Tammi 1994
Lumen tajun kirjoittajalta suomennettiin seuraavaksi tämä raju osittain omaelämäkerrallinen tarina tanskalaisen erityisopetuksen ja kasvatuksen maailmasta. On suorastaan ihme, että tällaisen mankelin läpi käynyt lapsi pysyy jollakin tavalla koossa ja kasvaa aikuiseksi, joka pystyy selviämään normaalin yhteiskunnan vaatimuksista. Kirjailija on selviytynyt opiskelemalla, kirjoittamalla ja erilaisilla kurinalaisuutta vaativilla harrastuksilla. Kirjoittajan ote on viileä ja etäännytettynä tarina toimii hyvin. Joiltakin osin aikafilosofointi tuntuu karkaavan käsistä kirjoittajalta ja ymmärryksestä lukijalta. Pidin silti kirjasta.
***
Sirpa Kähkönen; Hietakehto Otava 2012
Sota-ajan kuopiolaista elämää kuvaavan romaanisarjan kuudes osa kuvaa yhtä kesää lääkäriperheen huvilalla. Tapahtumia ei ole paljon, nekin enimmältään lasten ja naisten näkökulmasta kuvattu. Kähkönen tavoittaa hyvin ajan ilmapiirin, lasten sotaleikit, naisten selviytymisen eetoksen ja yhteisön miehen puutteen. Lukijaa alkaisi jo kiinnostaa, mitä näille ihmisille tapahtuu sodan jälkeen. Ehkä kirjailijan ei kannattaisi pitkittää sodan ajan kuvausta niin, että kaikki tulee sanottua moneen kertaan.
*
Pirjo Hassinen ; Popula Otava 2012
Finlandia-palkintoehdokkaaksi nimeäminen sai tarttumaan tähän kirjaan, vaikka joku Hassisen aiemmista nostatti vastenmielisyyttä kirjailijan tyyliä ja ajatusmaailmaa kohtaan sen verran, että jäi pitkäksi aikaa ainoaksi. Hassinen on ollut julkisuudessa ahkeraan aina uuden kirjan ilmestyessä. Popula yllätti kuitenkin positiivisesti poliittisella ajankohtaisuudellaan. Hassisen viehtymys sukupuoliasioiden räävittömään revittelyyn ei ole kirjan parhaita puolia, mutta kieli on onneksi verevää muutenkin, ja romaani taiten rakennettu.
*
Joanna Trollope; Espanjalainen rakastaja , suom. Irmeli Ruuska; WSOY 1993, 1995
Olen käynyt Andalusiassa eikä se matka unohdu. Niinpä tartuin tähän kirjaan toiveikkaasti. Tarina liikkuu kyllä Andalusiassakin, mutta eniten kuitenkin Englannissa, josta kirjan päähenkilö, Frances, on kotoisin. Oikeastaan enemmän kuin Francesista, tarina kertoo hänen kaksoissisarensa Lizzien perheestä ja muiden suvun jäsenten suhtautumisesta Francesin yllättäen ilmaantuneeseen ’espanjalaiseen rakastajaan’. Kirjailijan kerrotaan olevan suosittu kotimaassaan (Englannissa) ja Espanjalainen rakastaja nousi ilmestyessään ’laatuviihteen bestselleriksi’. Suomennoskin on yltänyt jo toiseen painokseen. Ilmeisesti en kuitenkaan niin kovasti kaipaa viihdytystä, koska lukeminen vähän takkuili. Jotain oleellista kirja onnistuu kuitenkin andalusialaisesta elämänlaadusta välittämään.
*
Riikka Pulkkinen; Vieras Otava 2012
Ensiksi ällistyin raamatunlauseiden määrästä tekstissä. Olin epäluuloinen: mihin Pulkkinen pyrkii. Sitten: vihdoinkin joku taitava kirjailija uskaltautuu aihepiiriin, jota nykykirjallisuudessa on kartettu. Eikä Pulkkinen yhtään saarnaa, vaikka päähenkilö on pappi ja nainen, jonka isäkin on pappi. Vierauden teema on keskeinen. Kirja on eräänlainen kaleidoskooppi, jossa päähenkilön persoonallisuus hajoaa moneksi kuvaksi. Anorektisen ja uskonkiihkoisen nuoruusvaiheen jälkeisessä kapinassa päähenkilön raamattukeskeinen maailmankuva murtuu. Kirjan ihmiset ovat irti juuriltaan, vieraina vieraassa maailmassa. Pulkkinen käyttää hajoilevia lauseita ja irrallisina tanssivia sanoja tehokkaasti kuvaamaan päähenkilön persoonallisuuden hajoamisprosessia. Anorektisen ihmiskuvan äärimmäisyyteen pyrkivän persoonallisuuden teema toistuu uskonelämässä, tanssina ja seksuaalisena hillittömyytenä. Enpä ole ennen löytänyt näin vahvaa ja aitoa anoreksiaan sairastumisen kuvausta. Kirja pitäisi ehdottomasti liittää lääkärien ja hoitajien oppikirjaluetteloon. Äärimmäisen vaikeista teemoista Pulkkinen on onnistunut kutomaan vaikuttavan romaanin, joka ei kuitenkaan jätä lukijaa epätoivoon. Kirja on vuoden tapaus.
*
Maarit Verronen; Vanhat kuviot Tammi 2012
Verrosen novellit on ryhmitelty aihelmien mukaan kolmeen osaan: Piiloutujat, Vastustajat, Lähtijät. Tarinat kertovat kukin omaa todellisuuttaan hahmottavien henkilöiden liikkeitä. Verrosen persoonallinen näkökulma arkisiin tapahtumiin on jotenkin hiukan vino, mikä tekee novellien maailmasta kiinnostavan. Kuvio voi olla vanha, mutta tuoreesti nähty.
*
Sauli Uhlgren; Kesäpoika, lyhytproosaa Muruja-kustannus 2012
Novelleja nämäkin, kertomuksia elävästä elämästä viime vuosisadan maaseudulta. Sujuvaa kerrontaa, kiinnostavia tarinoita ja monessa se yllättävä loppuratkaisu tai käänne, joka tekee jutusta novellin. Kirjailija asuu ja vaikuttaa Savossa, Siilinjärvellä. Hän on julkaissut toistakymmentä teosta: romaaneja, rikosromaaneja, runoja, novelleja.
*
Rikas runo Sanoja köyhyydestä, toim. Juha Mikkonen ja Aija Typpö Avain 2009
Pienen kirjasen runot on koottu köyhyyttä käsitelleen kirjoituskilpailun parhaimmistosta. Esipuheessaan Claes Andersson sanoo: ”Näissä runoissa tämän päivän köyhyys Suomessa saa äänensä, kasvonsa ja ilmaisunsa. – – Tilastot kertovat, että noin joka kymmenes talous maassamme joutuu tulemaan toimeen tuloilla, jotka alittavat EU:n köyhyysmääritelmän: tulot alle 60 prosenttia väestön keskituloista.” – Luin tätä jouluviikolla,samaan aikaan, kun pääministeri ja arkkipiispa ottivat kantaa leipäjonoihin A-studiossa. Ajattelin, että kyllä minäkin luulin köyhyydestä jotain tietäväni. Mutta tieto on usein hedelmätön, jos kokemus puuttuu.
”Köyhyys-haiku Lähikaupassa / katsot jugurtin hintaa / jää ostamatta.” Nimetön
*
Jari Järvelä; Nuorikko ja muita novelleja WSOY 1996
Tämän kirjan otin mukaan joulureissulle. Järvelän tarinat ovat sopivan kirpeitä ja absurdeja oudossa ympäristössäkin luettavaksi. Kirjailijalla on vahvasti maskuliininen oma ääni ja tyyli, jopa niin, että ajatuksenjuoksuaan on aluksi paikoin vaikea seurata. Ilman muuta Järvelä on novellistien kärkeä kotimaisessa kirjallisuudessa ja herätti kiinnostukseni.
***
Niistä novelleista… Simpukan haasteeseen
Viimeksi olen riemastunut Hesarin uutisoimista Twitter-novellikilpailun voittoteksteistä, parhain näistä Riku Korhosen käsialaa. Lainaan kaksi mininovellia sellaisenaan. Ne ovat niin tyhjentäviä, muutamaan lauseeseen puristettuja yhteenvetoja elämästä.
”Ujo hymy pyykkitelineellä. Mies viikkasi lakanat naisen koriin. Tuli kolme lasta, kasvoi ja lähti. Kahden taas. Viime lakanan oikoi lääkäri. ” (Riku Korhonen)
”Auto tuli oikealta. Auto tuli vasemmalta. Isä ei kai nähnyt, isä taivaan eikä maan.” (Juha Itkonen)
*Olen aiemmin kertonut Lukunurkkauksessa pitäväni Raija Siekkistä suomenkielisten novellien mestarina. Olen edelleen samaa mieltä. Jos haluat tietää millainen on hyvä novelli, lue Siekkistä. Hänen novellinsa tuovat mieleen akvarellimaalauksen. Niissä on niin paljon hiljaisia värejä, kieli on sävykästä ja novellit kuvaavat ihmisten sisällä virtaavia tunteita enemmän kuin tapahtumia.
*Leena Krohn on kirjoittanut vahvoja tarinoita, joissa fantasia elää. Leena Rantasen Kirjeitä jonnekin sisältää eri ihmisille kirjoitettuja kirjeitä. Tavallaan ne ovat novelleja, vaikka niissä ei ole tarinaa, kirjeen saaja ja kirjoittajan suhde häneen on se tarina. Nämä kiehtovat minua.
*Juha Itkonen ja Maarit Verronen ovat nykyproosan kirjoittajista niitä, joilla on myös erinomaisia novelleja. Yksittäisiä novelleja on vaikea asettaa paremmuusjärjestykseen. Kirjoittajien kärki hahmottuu helpommin.
*Veikko Huovinen ja Petri Tamminen ovat kirjoittaneet humoristisia tarinoita, joiden parissa viihdyn.
Novelli on lyhyt tai pitkä kertomus, joka luo yhden maailman ihmisineen, kertoo yhden tarinan siitä maailmasta. Novelli alkaa keskeltä, venyttää tai kiteyttää aikaa, keskittää. Novellin voi päättää loivasti, sulkemalla tarinan tai se voi päättyä nopeaan ja yllättävään käänteeseen, kuten Kotiinpaluu. Kirjoittajalle novelli on vaativa laji ja vaatii myös herkkäliikkeistä, nopeisiin sukelluksiin pystyvää lukijaa.
Toim. Johanna Hurtig ja Mari Leppänen; Maijan tarina Kirjapaja 2012
Kirjassa ’Maijana’ esiintyvä nainen kertoo anonyymisti oman tarinansa ja sitä kommentoivat psykoterapeutti Eero Salin, luterilaisesta etiikasta väitöskirjaa tekevä teologi Heikki Nenonen, sosiaalityön professori Merja Laitinen ja lastensuojelutyön tutkija Johanna Hurtig. Kysymys on lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. ’Maija’ kuuluu vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiriin ja on eri tavoin turhaan koettanut saada sekä lapsuuden perheensä että uskonyhteisönsä apua ja tukea kokemalleen.
Maijan tarina on kauhistuttavan ankaraa luettavaa. Kokemukset ovat vakavasti traumatisoineet kertojan sekä fyysisesti että psyykkisesti. Tarina nostaa näkyviin seksuaalisen hyväksikäytön uhrin vaikeuden saada yhteisössään tukea ja erityisesti uskonlahkon kyvyttömyyden käsitellä piirissään ilmenevää pedofiliaa.
Kirja sai Vuoden 2012 Kristillinen kirja -palkinnon.
*
Jukka Pakkanen; 50-luvun sanakirja Like 2012
Nostalgisia pikku juttuja kyseiseltä vuosikymmeneltä. Näitä oikeastaan parhaiten ymmärrät, jos olet syntynyt ’suuriin ikäluokkiin’. Kirja on mainio pitkän proosan välipalaksi.
*
Jenni Haukio; Paitasi on pujahtanut ylleni (1999) ; Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata (2003) Savukeidas 2.painos 2012
Jenni Haukion esikoiskokoelma Paitasi on pujahtanut ylleni voitti Runo-Kaarina 1999 -palkinnon ilmestymisvuonnaan. Runot tuntuvat minusta jotenkin pikkusieviltä. Toiseen kokoelmaan Haukion oma ääni tuntui vahvistuneen ja runoissa alkaa olla sisältöä. Rakkausteeman ympärillä ne silti edelleen paljon pyörivät. Lukiessa minua häiritsi median luoma mielikuva kirjoittajan posliininukkemaisesta olemuksesta kulkemassa isänsä ikäisen presidenttipuolison vanavedessä. Julkisuus voi olla rasite kirjailijalle tälläkin tavalla, ajattelen, ja muistan samantapaisia fiiliksiä Katariina Souria lukiessa.
*
Veikko Huovinen; Luonnonkierto Siltala 2012
Professorin arvonimellä kunnioitettu kirjailija kuoli vuonna 2009. Luonnonkierto on postuumi teos, pöytälaatikoista löytyneitä novelleja ja pakinoita vuosilta 1950-2001. Huovinen oli eräänlainen Kainuun sinisten vaarojen Konsta Pylkkänen, miehisiä ajatuskulkuja ja selkosten vääräleukaista huumoria viljelevä kirjailija. Ajankohtaisia kommentoivat jutut tuntuvat jo vanhentuneilta, mutta humoristinen katsanto ihmiselon omituisuuksiin riemastuttaa yhä.
*
Tiina Raevaara Hukkajoki Teos 2012
Kolmeen jaksoon jaettu tarina ihmisistä, joiden suhteet ja suhteiden seuraukset paljastuvat vähitellen. Kustantaja luonnehtii teosta mysteeritarinaksi. Mysteeriä on mielestäni vähän liikaakin; näkyjä nähdään ja ääniä kuullaan. Tapahtumat vyöryvät näennäisen kiihkeästi, usein öiseen aikaan. Metsä, joki siltoineen ja koira ovat pääosassa, mutta tapahtuminen ei kaikin osin saa selkeitä perusteita. Trilleriksi asti tästä tarinasta ei oikein ole ja romaaniksi käänteitä on liiankin kanssa. Henkilöt painiskelevat väkevien tunteiden kuohuissa ja niiden kuvaamisessa kirjailija on parhaimmillaan.
*
Karin Ehnrooth Vinoon varttunut tyttö suom. Riie Heikkilä Gummerus 2011
Kansallisen sotahistoriamme ikonin ja tanskalaiskreivittären tytär kirjoitti terapiakirjan lapsuudestaan ja nuoruutensa vaikeista vuosista. Pitkään mietin, miksi tämmöinen julkaistaan. Sivuilla on paljon katkeruutta, ristiriitaisia tunteita vanhempia kohtaan. Itsensä kaltoin kohdelluksi kokenut tytär kieputtaa tunnevyyhtiään. Kertomukset toistuvat ja alkavat pian tuntua kovin intiimeiltä. Ehkä kuitenkin parempi näin kuin skandaalilehdistön revittävänä? – Kysymykseen, miksi tämä julkaistiin, en löytänyt vastausta.
**
Eeva Tikka; Tulen jano, Novelleja 1995 ; Kahdesti kastettu, Novelleja 1997; Gummerus
Kun lukupinossa sattuu olemaan vuorossa pitkää ja sitkasta proosaa, huomaan herkästi haeskelevani kirjaston hyllyiltä rinnalle novelleja. Eeva Tikan tuotantoa olen aiemminkin lukenut ja siitä pitänyt, nämä ennen lukemattomat novellikokoelmat otin proosan välipalaksi.
Kahdesti kastettu sisältää uskonnolliseen aihepiiriin liittyviä kertomuksia. Tikka on erinomainen novellisti, ei lankea saarnaamaan eikä pilkkaamaan. Hän kuvailee erilaisia ilmiöitä uskonelämän alueelta todentuntuisesti ja kaihtelematta.
Tulen jano on aiheiltaan edellistä kiinnostavampi, ehyt kokoelma tämäkin. Tikka on kyllä ihmismielen kuvaajana taitava. Novellit ovat syvyyssukelluksia hiljaisten, syrjässä elävien ja rikkinäisten ihmisten mielen maisemaan.
*
Claude Simon; Tuuli suom. Jukka Mannerkorpi Otava 2007 (ransk. 1957)
En ole järin ihastunut nobelpalkittuihin kirjailijoihin, se sanottakoon. Sitkeästi tämänkin Madagasgarilla syntyneen, sittemmin ranskalaistuneen uuden romaanin edustajan tyylin hienoutta yritin aluksi ymmärtää, sitten luovutin ja tyydyin vain lukemaan ja ihmettelemään. Alaotsikointi ”Yritys barokkityylisen alttaritaulun uudelleen koostamiseksi” antaa jonkin viitteen kirjailijan pyrkimyksistä. Silti: mitä voi sanoa romaanista, jonka päähenkilö hukkuu lausetulvaan. Tapahtumat aukeavat, jos jaksaa kahlata puolitoista ja kaksikin sivua pitkiä ajatusketjuja pitäen mielessään mistä lähdettiin. (Suoraan sanoen pidän ihmeenä, että suomentaja on säilyttänyt järkensä tätä kääntäessään.) Simon tuntuu pelkäävän pistettä, lauseet seuraavat toistaan loppumattomina jonoina niin että pilkut vain silmissä vilisevät. Kirjallisuustieteilijä pitäisi olla ymmärtääkseen, missä tyylin hienous ja modernius on, mutta tavalliselle lukijalle tulee kyllä epätoivoinen olo assosiaatioiden virrassa soljuessaan. Mannerkorven käännös sinänsä on todella erinomainen, suorastaan loistava, siitä pisteet. Ajelehdin kirjan loppuun asti ja mietinnän jälkeen syntyi kuin syntyikin jonkinlainen epämääräinen jälkikuva kirjailijan luomasta tunnelmamosaiikista. – En liene ainoa, jolla on vaikeuksia Simonin tajunnanvirtojen kanssa: kirjaston kirja vaikutti lähes korkkaamattomalta. (Radiosta kuulin myös arvostetun kirjallisuustieteilijän paljastavan, ettei itsekään ole jaksanut lukea kaikkia tajunnanvirtatekniikalla kirjoitettuja, kuten vaikkapa James Joycen Odysseusta.)
*
Carol Shields; Ellei suom. Hanna Tarkka Otava 2003 (2.painos) Loisto-pokkari
Tutustuin ensi kertaa v. 2003 kuolleen Carol Shieldsin, amerikkalais- kanadalaisen kirjailijan teokseen. Kirja on Shieldsin viimeinen. Lukukokemus oli miellyttävä ja jätti kiinnostuksen tekijän aiempaan tuotantoon. Kirjailijaa lienee vähätelty uran alkuvaiheissa, vaikka hänellä on vankkka yliopistotausta. Hänen tyylinsä ja aihepiirinsä on lukijaystävällisellä tavalla perhekeskeinen ja lämmin. Opuksessa nousee vahvana myös merentakaisen kirjallisen maailman mieskeskeistä kulttuuria kritisoiva trendi.
*
Siegfried Lenz; Hetken hiljaisuus Gummerus 2012
Lenzin kirjan sanotaan olevan paras vastaus sille, joka kysyy mitä rakkaus oikein on. Kirjalla on tarinansa: kirjoittajan elämänikäinen, rakastettu puoliso kuoli kesken romaanin kirjoitusprosessin ja työ keskeytyi vuosiksi. Valmiiksi saatettu tarina heijastelee herkästi kaipausta ja menetetyn rakkauden ikävää. Kirja on ladottu helposti luettavaan muotoon eikä tarinassa ole mitään liikaa. Kaunis ja koskettava tarina nuoren miehen rakkaudesta opettajaansa. – Lue tämä!
*
Yasunari Kawabata; Lumen maa suom. Yrjö Kivimies Tammi (1947, 1958)
Sitkeästi yritin jälleen lukea Nobel-palkittua (1968) kirjaa. Aihe on kovin japanilainen, pitäisi tuntea sitä kulttuuria ja historiaa enemmän ymmärtääkseen paremmin. Suomennos on tehty englannista ja saksasta, joten varmaan myös osa alkuperäisen tekstin hienouksista on latistunut. Tarinassa ei tapahdu juuri mitään, mutta maisemakuvaus on kyllä hienoa. Geishakulttuurin aukeneminen länsimaiselle lukijalle olisi vaatinut enemmän pohjustusta kuin suomentajan saatesanat kirjan lopussa.
*
Eva Gabrielsson; Stieg, minä ja Millennium suom. Tommy Granholm Minerva 2011
Stieg Larssonin Millennium-trilogian filmatisoinnin nähneelle oli kovin kiintoisaa ja taustoja valaisevaa lukea Larssonin avopuolison muistiinpanoja trilogian kirjoitusvaiheen ja Larssonin kuoleman ajalta. Kirja löytyi kyselyn ja kovan etsiskelyn jälkeen kirjaston tietokirjallisuuden osaston uutuushyllyltä lattian rajasta. Kiitän blogiystävän (mm) antamasta vinkistä, jota ilman en olisi osannut kirjaa kysellä. — Kannattaa lukea.
*
Anneli Kajanto (toim.) Isä Kertomuksia Kansanvalistusseura 2012
Vuonna 2011 Kansanvalistusseura järjesti yhdessä Oriveden opiston ja OK-opintokeskuksen kanssa Isä –aiheisten kertomusten kilpailun. Siihen tuli 624 kertomusta, joista 30 julkaistiin kirjana. Rajatun aiheen kertomuskokoelma on lukijan kannalta hiukan tylsä, siinä on paljon toistensa kaltaisia tarinoita, joiden taso on kirjava. Palkitut kertomukset erottuvat tyylillisesti edukseen, muutamat tarinat ovat suorastaan riipaisevia. On kertomuksia turvallisista ja poissa olevista, kannustavista ja mitätöivistä, ankarista ja lempeistä isähahmoista. On isä-poika- juttuja. On kuvaus siitäkin, millainen on ollut kirjoittajan itsensä kasvu isäksi. – Kiinnostava otos proosatekstiä myös harrastajakirjoittajan näkökulmasta.
*
Katja Kaukonen; Vihkivedet WSOY 2012
Katja Kaukosen Odelma herätti kiinnostuksen seuraavasta kirjasta, joka oli jo työn alla, kun esikoisteosta luin. Vihkivedet vahvistaa mielikuvaa kirjailijan tyylistä ja vastaa odotuksiin komeasti. Tässä on 13 novellia, jotka on ryhmitelty kolmeen osastoon. Aihepiiri liikkuu usein lapsuuden maisemissa, kokijana pieni poika tai tyttö. Kirjailija samoaa mystistä mielen maisemaa kertomuksissaan, joissa tapahtumat eivät ole tärkeintä vaan se miten keskushenkilö ne kokee. Teksteissä toistuva kuva on joen vedet. Tarinoita peittää kuin harmaa usva, josta vilahtaa näkyviin hahmoja. Jos Odelman maailmaan olikin aluksi vaikea päästä sisälle, novellit aukeavat helpommin, antautuvat lukijalle, joka pääsee seuraamaan omintakeisen sanataidemaailman hahmottumista. Pidin erityisesti novelleista Kirjoitan nimeni ja Sylissä kokonainen elämä. Novellien kieli on kaunista, ne luovat utuisen maailman kuin hiljaisen, surumielisen akvarellin.
*
Olli Sinivaara; Lokakuun päivä Teos 2012
Oi, miten ihanaa modernia runoa! Vihdoin joku uuden sukupolven runoilija, mies, jonka rytmikäs teksti puhuttelee kauneudellaan, kielikuviensa runsaudella ja väreillä. Sinivaara on -80-luvun lapsi, on ehtinyt jo neljänteen runoteokseensa. Hän kirjoittaa fantastisen täyteläistä runoa, joka ei vähääkään piehtaroi ankeissa kokemuksissa elämästä ja rakkaudesta (mikä on niin tyypillistä nuorille miehille) vaan huikaistuu luonnosta jäljittelemättömällä, upealla tavalla. Ihastuin myös runojen rytmiin, joka noudattaa alkulehdelle lainattujen Eeva-Liisa Mannerin ’Teoreeman’ ja Niilo Rauhalan runon mallia. Sinivaaran teksti rakastaa erityisiä värejä: syksynsyvänsininen, pilvenharsopuhkeileva harmaa, palaneenmusta, dyyninkelta, talvenvihreä, polttavanoranssi , turkoosi,aina turkoosi. — Lue ja ihastu!
Pisimpään vihreää kantaa ruoho, aina ruoho, / ruoho läpi lumen ja läpi betonin, / läpipudonneiden lehtien violetin hiekan. / Latvojen liekkirinteinen loisto, / keltaisen oranssin kulta-aallokot / valuneet maahan: nyt maa saa loistaa / syntymisen värejä syksyn väreissä, / kun ne multaa varistaen, sitä kylväen / nousevat siivilleen kohti syvää vettä ja jäätä, / kohti roudan ja lumen kirkasta turkoosia.
Joka aamu saan syntyä / kulkemaan taivaanpellon pieliä, / hengittämään sen kasvua, / kurottamaan kohti pellon sydäntä / linnun ja kallion rinnassa. Joka päivä / kun pilvien tasainen harmaa / ei ole koskaan tasainen: se halkeilee / valon luotoja, keltahehkuisia mäkiä, / joilta latvat näkyvät kokonaan / kuin jokaisen ruohon aava.
**
Linda Olsson; Kaikki hyvä sinussa suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi Gummerus 2011
Olssonin kirjat ovat odotettuja, niissä on aina jotain vahvasti puhuttelevaa, järkyttävää ja hyvin kaunista. Niin tässäkin. Tarinan punainen lanka on yksinäisyyden monet kasvot ja yksinäistymisen polun loogisuus. Samalla kirja antaa toivoa ja näyttää miten autiudesta johtaa mahdollisia polkuja ulos, toisten yhteyteen. Tämä on yhtä paljon pienen autistisen Mika-pojan kuin rannalle asumaan muuttaneen yksinäisen vierasmaalaisen naisen tarina. Heidän välilleen hitaasti syntyvä yhteys on kuin taideteos, jonka tarinan kolmas osapuoli naapurina asuva mies näkee ja näyttää. – Hyvä lukuromaani!
*
Tommy Hellsten; Ihmisenpyörä Minerva 2006
Hellsten on takavuosien tunnettu terapeutti, joka on julkaissut useita alan opuksia ja ollut ahkeraan esillä mediassakin. Ihmisenpyörä on alaotsikoitu Unia ja havahtumisia. Kyseessä ei ole romaani eikä kirjoittajalle aiemmin tyypillinen elämänopastusteos vaan eräänlainen outo valaistumiskertomus. Mystisillä, uskonnollissävytteisillä kokemuksilla vain on yleensä eniten merkitystä kokijalle itselleen. Niitä on vaikea sanoittaa uskottavasti, vaikuttamatta naiivilta tai harhaiselta. Jäin miettimään julkaisumotiivia.
*
Helena Viertola; Ajan hiekkaan piirretty polku Kustannus Oy Arkki
Yksinkertaisia, riimillisiä ja vapaamittaisia uskonnollisia runoja vuosilta 1991-2011, jotka on poimittu tekijän neljästä aiemmasta runokoelmasta.
*
Petri Tamminen; Piiloutujan maa Otava 2002
Tammisen lakoniseen huumoriin sävytetyt pikku jutut ovat herkullista matkaluettavaa. Juttujen pääosassa on suomalainen mies (jolla on vaimo). Olen tykästynyt Tammisen minimalistiseen tyyliin eikä tämäkään teos petä.
*
Tapani Kiminkinen; Maalaislääkärin päivää Tammi 2012
Juoheva ja rehevään tyyliin kirjoittava Kiminkinen kertoo lääkärin päivästä maaseudulla. Ohessa tulee kansantajuisesti tietoa tavallisista sairauksista ja niiden hoidosta. Letkeää luettavaa.
*
Helmi Kellokumpu; Havun takana WSOY 2000
Taannoin kehuin Katja Ketun Kätilöä alkuvoimaisesta kielestä, joka paikoin sortuu räävittömyyteen. Kellokumpu on myös pohjoinen kirjailija, jonka kieli on yhtä alkuvoimaista, mutta pitää tasonsa eikä alita rimaa missään kohdin millään tavalla. Tekijä on määritellyt novellinsa kertomuksiksi. Niissä läikkyy Lapin lumo, kieli on kirkasta ja teräksen lujalla tavalla ilmaisuvoimaista. Kertomusten tapahtuma-aika on ehkä 1900-luvun puoliväli; kirjoittaja on syntynyt 1925, hän tietää mistä kertoo. Havun takana on upea tarinakirja elävästä, vaikka menneestä elämästä napapiirin tuolla puolen. – Kannattaa lukea.
*
Tina Lundán; Ensimmäinen kesä WSOY 2008
Nuorena leskeytyneen kirjoittajan yhdessä miehensä kanssa aiemmin julkaisema fataalin sairauden järkyttämän nuoren perheen kohtalon kuvaus Viikkoja, kuukausia (2006) kosketti lukijoita. Ensimmäinen kesä on romaani, herkkävireinen kuvaus siitä, miten nuoren lesken elämä jatkuu lapsen kanssa miehen kuoleman jälkeen. Romaani kuvaa kauniisti menetetyn rakkauden ikävää, aikuisen naisen parisuhteen kaipausta, äidin ja lapsen surua sekä suhteita ystäväperheisiin pettymyksen ja vihan tunteineenkin. Lundánin todentuntuinen, elämänmakuinen ja paisuttelematon tyyli on miellyttävää lukea.
*
Katariina Souri; Pillerinpyörittäjä Tammi 2010
Julkisuus, jonkalainen Sourilla on menneisyydessään, ei ole omiaan antamaan kovin vakavasti otettavaa kuvaa kirjailijasta sana- tai kuvataiteen alalla. Kunnioitettavaa on, että Souri on pyrkinyt aktiivisesti eroon menneisyydestään aina nimen vaihtamista myöten. Souri on sujuva sanankäyttäjä ja tarmokas paneutuessaan aiheeseensa, mutta tarinassa on liikaa rönsyjä, se ei jaksa nousta siivilleen. Paljon sujuvaa tekstiä, mutta lukija jää miettimään mitä kirjailija oikeastaan halusi sanoa.
*
Kati Tervo; Jääkaapin henki WSOY 2011
”Kertomuksia keittiöstä, ruuasta ja elämästä” sisältää alkuun vakavanoloisia muistikuvia kirjoittajan lapsuuden ruokakulttuurista. Teksti pääsee vähitellen vauhtiin oman ruokasuhteen kuvailusta elämän eri vaiheissa. Herkullisimmillaan pakinat ovat edetessään kuvailemaan pienen perheen keittiötä, ruokaa ja elämää. Kati Tervo kirjoittaa arjen kuvausta, jonka parissa naislukija ainakin viihtyy ja nauraa iloisesti itsekseen tunnistaessaan tuttuja juttuja.
*
Raija Siekkinen; Kalliisti ostetut päivät Otava 2003
Siekkinen oli eittämättä varsinainen novellimestari suomalaisessa kirjallisuudessa. Tässäkin viimeiseksi jääneessä kokoelmassa vähäeleinen teksti hengittää vaivattomasti, tyyli on taiturillista, kuvaus täsmällistä ja tuoretta. Tarinat päättyvät usein yllättäviin näkymiin. Mestarikirjoittajan tuntee elämän satunnaisen episodin kuvaamisesta niin, että siitä kasvaa uniikkia. Useat näistä novelleista ovat järkyttävän surullisia yksinäisyyden ja vääjäämätöntä kohtaloa kohti kulkevien ihmisten kuvauksia.
*
Pentti Holappa; Miehen suudelma Lurra Editions 2012
Iäkkään runoilijan muistelmat osoittautuvat hataraksi, katkeilevaksi ja osin toistavaksi ketjuksi kohdattuja ihmisiä. Jo nuoruudessaan homoseksuaaliksi itsensä tunnistanut Holappa eli pitkään kirjailija Olli-Matti Ronimuksen kanssa, joka alkoholisoitui ja kuoli syöpään. Lukijalle hiukan hämmentävää on havaita miten ison osan muistelijan ajatusketjuista muodostavat homoeroottisen kiinnostuksen kohteet, vähemmälle jäävät kirjalliset intohimot. Kirja on myös eräänlainen homoseksuaalisuuden yhteiskunnallisen noteerauksen historia eri kulttuureissa.
**
Hyväntuulen kirjoja ei tosiaankaan ole liikaa maailmassa. (Aihetta sivuava huomautus: murhia ja kaiken maailman kamaluuksia julkaistaan hyllykilometreittäin, aina niitä myös ostetaan ja lainataan – niin kuin ei tosielämä tarjoaisi riittävästi tuota lajia.) Soisin kirjastomme perustavan hyllyn, jossa olisi vain niitä kirjoja, joista joku on saanut hyvän mielen luettuaan. Hyllyn ääreen voisi ajautua harmaana ja hämäränä räntäsadepäivänä etsimään hengenpitimeksi jotain mieltänostattavaa. Semmoinen hylly olisi hyvä olla kotonakin, jos vain tila antaisi myöten. Oikeastaan minulla onkin, Satuhylly ja Lorulaatikko.
Haavettaren haasteen innoittamana päätinkin katsoa kotikirjahyllyjämme sillä silmällä. Ja kuinkas siinä sitten kävikään? Ihan kuin monelle hengenheimolaiselle ja sielunsiskolle näyttää käyneen. Monia meistä viehättää satujen ihmemaa, jossa kaikki on mahdollista; sen keveästi pyrähtelevät ajatuskulut, mielikuvapilvet, joilla voi liitää arjesta pois ja palata. Minä nautin erityisesti ajatelma+kuva –tyyppisistä pikku kirjoista.
* Elämän tarkoitus (ja muita totuuksia) Tenavien elämänviisautta Schulzilta Otava 2001
* Uppo-Nalle runoaarre Elina Karjalainen, kuvitus Hannu Taina WSOY 2001
* Nalle Puhin hyrinät A.A. Milne, kuvitus E.H. Shepard WSOY 2003
* Hetkiä puiden siimeksessä luontokuvia, aforismeja Studio Laakso
* Mummoenergiaa Maija Paavilaisen piiroksia ja ajatelmia Kirjapaja 2006 (2.painos)
* iloitsen…kokeakseni elämän onnen Ulrich Schaffer, sarjassa Sykähdyksiä Lasten Keskus 1991
* Kävelemisen taito Henry David Thoreau Basam Books 2008
* Havukka-ahon ajattelija -ja koko Veikko Huovisen tuotanto
* Mitä onni on -ja koko Petri Tammisen tuotanto
* Takaisin Muumilaaksoon – ja koko Tove Janssonin tuotanto
Nuori Voima, 91-vuotias liitto, on palkinnut runoilija Hannu Helinin ”ansiokkaasta toiminnasta kirjallisuuden ja kulttuurin alalla”. Toivottavasti tunnustus lämmittää ja ravitsee, sillä palkintosumma, symboliset yksi euroa tuskin sitä tekee. Heliniä lukee mielellään. Runot antavat ajateltavaa, haastavat sopivasti ja maistuvat runoilta – mitä ei kaikesta runomaailmassa julkaistusta voi sanoa.
Silja Järventausta; Hyvän yön puisto Teos 2012
Aamulehden kriitikon analyysi Järventaustan runoilijan laadusta (esikoiskokoelmasta Patjalla meren yli) osuu melkein nappiin. Näin Juha Siro sanoo: ”Lauseista on riisuttu perinteinen runona olemisen tarve ja logiikka. Runot tarttuvat kaikkeen sivulliseen ja epäolennaiseen. Asioita saattaa tarkastella tuoreesti ja poikkeavasta kulmasta.” – Jos siis haluaa tarkastella.
Kesti jonkin aikaa ennen kuin pystyin päättämään, otanko tutkittavakseni Järventaustan tekstejä, joissa ei ensi katsomalta ole oikein päätä eikä häntää. Ne ovat epärunoa, mutta eivät proosaakaan. Ajatus sukeltelee sattumanvaraisesti sinne tänne, poimii sanojen maailmasta tien poskeen unohtunutta tarpeetonta tavaraa, hämmentelee unien ja alitajuisen koppaa. Teksti on haluton sanomaan mitään, kahlailee päämäärättömän tuntuisesti, tulee silti sanoneeksi, uudella logiikalla. Luin Järventaustan ja lopulta luulen tajunneeni jotain hänen tyylistään. Ei se ole mitätöntä sanasilppua, kyllä siinä välähtelee runoilijan ääni, jota vain ei ole pakotettu tuttuun muotoon.
*
Henriikka Tavi; Toivo Teos 2011
Tiedän, että Henriikka Tavi on Tulen ja Savun toimittaja ja palkittu runoilija. Tämä hänen uusin runoteoksensa oli minulle kirjava kokoelma etäisesti runoa muistuttavaa tekstiä, osittain kokeilevaa, osittain hapuilevaa ja sitten muutama teksti, jonka kelpuuttaisin runoksi. Ja kas, yksi niistä on takakannessakin. Takakannen lukeminen olisi oikeastaan melkein riittänytkin. Koko kirjan maistelu paljasti, että runomakuni taitaa olla melko nirso ja konservatiivinen – etten sanoisi rajoittunut.
*
Mari Koski; Sch –persiankielinen käännös Mohsen Emadi Poesia 2011
Sarjaan erikoisuuden tavoittelijat on ilmaantunut uusi esikoisrunoilija Mari Koski. On sanottava, että kokoelman kaunein, tasapainoisin ja ymmärrettävin osuus on persiankieleen käännetty osa ’SCH’ – muu tarvitsee ilmeisen paljon joko taustatietoa (jota minulle ei ole) tai jotain muuta ymmärrystä, jota sitäkään ei nyt oikein irronnut.
*
Olen lukenut runoja aktiivisesti koko elämäni ajan jostain neljä-, viisitoistavuotiaasta. Kotikirjastoni koostuu pääosin suomalaisten runoilijoiden teoksista. Siinä seurassa on aikanaan arvostettuja antiikin runomittojen taitajia, runokielen ja -muodon uudistajia 1900-luvun eri vuosikymmeniltä, alitajuisen ja unen logiikalla kirjoitettua sekä arkisempaa, hiottua käyttölyriikkaa. Nykyrunoa tuntuu vaivaavan jonkinlainen identiteettikriisi. Kaikkihan on jo sanottu moneen kertaan ja kukapa nykyään runoja edes lukee. Niinpä näkymisen tarve panee kokeilemaan kaikenlaista, josta usein (ei onneksi aina) jää lukijalle vain kourallinen sanasilppua ja kummia koukeroita.
*
Kai Nieminen; Istun tässä, ihmettelen Valitut runot Tammi 2012
17 oman runokokoelman mies ja ansioitunut japanilaisen runouden kääntäjä on itse valikoinut runoistaan tämän koosteen, jonka Toinen ojensi minulle syntymäpäivän aamuna. Oh, tässäpä on runonnälkäiselle gourmettia! Niemisen runot maistuvat vanhetessaan aina vain paremmalta.
*
Anja Snellman; Öisin olemme samanlaisia Siltala 2011
”Iloisesti läikkyvässä kokoelmassa nostalgia taittuu energiseen läsnäoloon ja niin kirkkaat kuin kitkerätkin muistot soivat heleinä lauluina.” Snellman on tunnetuin romaanikirjailijana, hienon, omaäänisen tyylin ja viimeistellyn muodon taitajana. Öisin olemme samanlaisia on hänen toinen runokoelmansa. Oikeastaan yllätyin, miten loistavasti hänen tekstinsä taipuu myös lyriikkaan. Rakkauden ja erojen runot välittävät kirpeitä ja haikeita havaintoja, saattavat aihepiirinsä ajan kielelle ylenpalttista tunnelmointia välttäen. – Pidin näistä!
*
Terttu Jurvakainen; Yön kukat HD 2012
Poikkitaiteellisen Jurvakaisen runoilijan ura alkoi J.H.Erkon runokilpailuvoitosta 1968. Yön kukat on kymmenes runokokoelma, yksi romaanikin teosluettelossa (Wiki) on. Jurvakainen tunnetaan kuitenkin ehkä parhaiten maalauksistaan, hän on ansioitunut taiteilija ja galleristi. Runot ovat siistiä, ehkä hieman yksiväristä keskeislyriikkaa, jossa luonto peilautuu kirjoittajan sisimpiin tuntoihin. Pidin näistä runoista, ne antavat lukijalle tilaa tulla mukaan, nähdä, kokea.
”aurinko pitää kättään unikon nupulla / herättää unesta / hitaasti avautuu pohjattoman surullinen / kauneus”
*
Lauri Otonkoski; Origami WSOY 2012
Musiikkikriitikko ja runoilija Otonkoski on julkaissut kymmenen runokokoelmaa. Tämä tuorein on niistä ensimmäinen kirjastossa käsiini osunut. Pidin runoilijan niukasta tyylistä, joka lähettää ajatukset pitkälle matkalle.
”Kirjoitan sanan rakkaus. /Tehkää sille mitä haluatte.”
*
Carlos Carralero; Saturmuksen lapset ja Amor suom. Elisa Sipilä Books on Demand GmbH 2011
Kuubalaisia runoja en olekaan aiemmin lukenut. Runoilija on poliittinen aktivisti, toisinajattelija, joka pitää Castron kommunismia tuhoisana maalleen ja kansalleen. En tiedä johtuuko suomennoksesta, kulttuurieroista vai siitä, etten ole itse innostunut poliittisesta runoudesta, että nämä runot jäävät osin etäisiksi ja käsittämättömiksi. Se minkä tavoitin, oli yleispätevää ja sellaisena kaunista. Silti tekee hyvää lukea välillä itselle outoa ja vierasta.
”…puu ojentaa juuriaan toivoa kohden. / Sateen riitti tuntee sen jo vanhentuneet luut. / Kuitenkin se tahtoo nähdä uuden alun / ennen päätymistään syksyn harmaisiin poimuihin. // Vain rakkaus voi pysäyttää uurteiden värin / sielun iholle.”
**
|
|
