Eeva Tikka; Tulen jano,  Novelleja 1995        ; Kahdesti kastettu, Novelleja 1997Gummerus

Kun lukupinossa sattuu olemaan vuorossa pitkää ja sitkasta proosaa, huomaan herkästi haeskelevani kirjaston hyllyiltä rinnalle novelleja. Eeva Tikan tuotantoa olen aiemminkin lukenut ja siitä pitänyt, nämä ennen lukemattomat novellikokoelmat otin proosan välipalaksi.

Kahdesti kastettu sisältää uskonnolliseen aihepiiriin liittyviä kertomuksia. Tikka on erinomainen novellisti, ei lankea saarnaamaan eikä pilkkaamaan. Hän kuvailee erilaisia ilmiöitä uskonelämän alueelta todentuntuisesti ja kaihtelematta.

Tulen jano on aiheiltaan edellistä kiinnostavampi, ehyt kokoelma tämäkin. Tikka on kyllä ihmismielen kuvaajana taitava. Novellit ovat syvyyssukelluksia hiljaisten, syrjässä elävien ja rikkinäisten ihmisten mielen maisemaan.

*

Claude Simon; Tuuli        suom. Jukka Mannerkorpi                     Otava 2007 (ransk. 1957)

En ole järin ihastunut nobelpalkittuihin kirjailijoihin, se sanottakoon. Sitkeästi tämänkin Madagasgarilla syntyneen, sittemmin ranskalaistuneen uuden romaanin edustajan tyylin hienoutta yritin aluksi ymmärtää, sitten luovutin ja tyydyin vain lukemaan ja ihmettelemään. Alaotsikointi ”Yritys barokkityylisen alttaritaulun uudelleen koostamiseksi” antaa jonkin viitteen kirjailijan pyrkimyksistä. Silti: mitä voi sanoa romaanista, jonka päähenkilö hukkuu lausetulvaan. Tapahtumat aukeavat, jos jaksaa kahlata puolitoista ja kaksikin sivua pitkiä ajatusketjuja pitäen mielessään mistä lähdettiin. (Suoraan sanoen pidän ihmeenä, että suomentaja on säilyttänyt järkensä tätä kääntäessään.) Simon tuntuu pelkäävän pistettä, lauseet seuraavat toistaan loppumattomina jonoina niin että pilkut vain silmissä vilisevät. Kirjallisuustieteilijä pitäisi olla ymmärtääkseen, missä tyylin hienous ja modernius on, mutta tavalliselle lukijalle tulee kyllä epätoivoinen olo assosiaatioiden virrassa soljuessaan. Mannerkorven käännös sinänsä on todella erinomainen, suorastaan loistava, siitä pisteet. Ajelehdin kirjan loppuun asti ja mietinnän jälkeen syntyi kuin syntyikin jonkinlainen epämääräinen jälkikuva kirjailijan luomasta tunnelmamosaiikista. – En liene ainoa, jolla on vaikeuksia Simonin tajunnanvirtojen kanssa: kirjaston kirja vaikutti lähes korkkaamattomalta. (Radiosta kuulin myös arvostetun kirjallisuustieteilijän paljastavan, ettei itsekään ole jaksanut lukea kaikkia tajunnanvirtatekniikalla kirjoitettuja, kuten vaikkapa James Joycen Odysseusta.)

*

Carol Shields; Ellei         suom. Hanna Tarkka        Otava 2003 (2.painos) Loisto-pokkari

Tutustuin ensi kertaa v. 2003 kuolleen Carol Shieldsin, amerikkalais- kanadalaisen kirjailijan teokseen. Kirja on Shieldsin viimeinen. Lukukokemus oli miellyttävä ja jätti kiinnostuksen tekijän aiempaan tuotantoon. Kirjailijaa lienee vähätelty uran alkuvaiheissa, vaikka hänellä on vankkka yliopistotausta. Hänen tyylinsä ja aihepiirinsä on lukijaystävällisellä tavalla perhekeskeinen ja lämmin. Opuksessa nousee vahvana myös merentakaisen kirjallisen maailman mieskeskeistä kulttuuria kritisoiva trendi.

*

Siegfried Lenz; Hetken hiljaisuus                         Gummerus 2012

Lenzin kirjan sanotaan olevan paras vastaus sille, joka kysyy mitä rakkaus oikein on. Kirjalla on tarinansa: kirjoittajan elämänikäinen, rakastettu puoliso kuoli kesken romaanin kirjoitusprosessin ja työ keskeytyi vuosiksi. Valmiiksi saatettu tarina heijastelee herkästi kaipausta ja menetetyn rakkauden ikävää. Kirja on ladottu helposti luettavaan muotoon eikä tarinassa ole mitään liikaa. Kaunis ja koskettava tarina nuoren miehen rakkaudesta opettajaansa. – Lue tämä!

*

Yasunari Kawabata; Lumen maa                              suom. Yrjö Kivimies          Tammi (1947, 1958)

Sitkeästi yritin jälleen lukea Nobel-palkittua (1968) kirjaa. Aihe on kovin japanilainen, pitäisi tuntea sitä kulttuuria ja historiaa enemmän ymmärtääkseen paremmin. Suomennos on tehty englannista ja saksasta, joten varmaan myös osa alkuperäisen tekstin hienouksista on latistunut. Tarinassa ei tapahdu juuri mitään, mutta maisemakuvaus on kyllä hienoa. Geishakulttuurin aukeneminen länsimaiselle lukijalle olisi vaatinut enemmän pohjustusta kuin suomentajan saatesanat kirjan lopussa.

*

Eva Gabrielsson; Stieg, minä ja Millennium          suom. Tommy Granholm  Minerva 2011

Stieg Larssonin Millennium-trilogian filmatisoinnin nähneelle oli kovin kiintoisaa ja taustoja valaisevaa lukea Larssonin avopuolison muistiinpanoja trilogian kirjoitusvaiheen ja Larssonin kuoleman ajalta. Kirja löytyi kyselyn ja kovan etsiskelyn jälkeen kirjaston tietokirjallisuuden osaston uutuushyllyltä lattian rajasta. Kiitän blogiystävän (mm) antamasta vinkistä, jota ilman en olisi osannut kirjaa kysellä. — Kannattaa lukea.

*

Anneli Kajanto (toim.)  Isä           Kertomuksia             Kansanvalistusseura 2012

Vuonna 2011 Kansanvalistusseura järjesti yhdessä Oriveden opiston ja OK-opintokeskuksen kanssa Isä –aiheisten kertomusten kilpailun. Siihen tuli 624 kertomusta, joista 30 julkaistiin kirjana. Rajatun aiheen kertomuskokoelma on lukijan kannalta hiukan tylsä, siinä on paljon toistensa kaltaisia tarinoita, joiden taso on kirjava. Palkitut kertomukset erottuvat tyylillisesti edukseen, muutamat tarinat ovat suorastaan riipaisevia. On kertomuksia turvallisista ja poissa olevista, kannustavista ja mitätöivistä, ankarista ja lempeistä isähahmoista. On isä-poika- juttuja. On kuvaus siitäkin, millainen on ollut kirjoittajan itsensä kasvu isäksi. – Kiinnostava otos proosatekstiä myös harrastajakirjoittajan näkökulmasta.

*

Katja Kaukonen; Vihkivedet                     WSOY 2012

Katja Kaukosen Odelma herätti kiinnostuksen seuraavasta kirjasta, joka oli jo työn alla, kun esikoisteosta luin. Vihkivedet vahvistaa mielikuvaa kirjailijan tyylistä ja vastaa odotuksiin komeasti. Tässä on 13 novellia, jotka on ryhmitelty kolmeen osastoon. Aihepiiri liikkuu usein lapsuuden maisemissa, kokijana pieni poika tai tyttö. Kirjailija samoaa mystistä mielen maisemaa kertomuksissaan, joissa tapahtumat eivät ole tärkeintä vaan se miten keskushenkilö ne kokee. Teksteissä toistuva kuva on joen vedet. Tarinoita peittää kuin harmaa usva, josta vilahtaa näkyviin hahmoja. Jos Odelman maailmaan olikin aluksi vaikea päästä sisälle, novellit aukeavat helpommin, antautuvat lukijalle, joka pääsee seuraamaan omintakeisen sanataidemaailman hahmottumista. Pidin erityisesti novelleista Kirjoitan nimeni  ja  Sylissä kokonainen elämä. Novellien kieli on kaunista, ne  luovat utuisen maailman kuin hiljaisen, surumielisen akvarellin.

*

Olli Sinivaara; Lokakuun päivä                             Teos 2012

Oi, miten ihanaa modernia runoa! Vihdoin joku uuden sukupolven runoilija, mies, jonka rytmikäs teksti puhuttelee kauneudellaan, kielikuviensa runsaudella ja väreillä. Sinivaara on -80-luvun lapsi, on ehtinyt jo neljänteen runoteokseensa. Hän kirjoittaa fantastisen täyteläistä runoa, joka ei vähääkään piehtaroi ankeissa kokemuksissa elämästä ja rakkaudesta (mikä on niin tyypillistä nuorille miehille) vaan huikaistuu luonnosta jäljittelemättömällä, upealla tavalla. Ihastuin myös runojen rytmiin, joka noudattaa alkulehdelle lainattujen Eeva-Liisa Mannerin ’Teoreeman’ ja Niilo Rauhalan runon mallia. Sinivaaran teksti rakastaa erityisiä värejä: syksynsyvänsininen, pilvenharsopuhkeileva harmaa, palaneenmusta, dyyninkelta, talvenvihreä, polttavanoranssi , turkoosi,aina turkoosi. — Lue ja ihastu!

Pisimpään vihreää kantaa ruoho, aina ruoho, / ruoho läpi lumen ja läpi betonin, / läpipudonneiden lehtien violetin hiekan. / Latvojen liekkirinteinen loisto, / keltaisen oranssin kulta-aallokot / valuneet maahan: nyt maa saa loistaa / syntymisen värejä syksyn väreissä, / kun ne multaa varistaen, sitä kylväen / nousevat siivilleen kohti syvää vettä ja jäätä, / kohti roudan ja lumen kirkasta turkoosia.

Joka aamu saan syntyä / kulkemaan taivaanpellon pieliä, / hengittämään sen kasvua, / kurottamaan kohti pellon sydäntä / linnun ja kallion rinnassa. Joka päivä / kun pilvien tasainen harmaa / ei ole koskaan tasainen: se halkeilee / valon luotoja, keltahehkuisia mäkiä, / joilta latvat näkyvät kokonaan / kuin jokaisen ruohon aava.

**

  • Mukava, että löysit tuon Gabrielssonin kirjan. Se antaa lisänäkökulmaa Stieg Larssonin elämään ja hänen kirjoihinsa. MYös nähin jälkikahinoihin…

    Kommentin jätti mm · lauantaina 3. marraskuuta @ 18:16

  • mm, niin, minullekin selvisi vasta siitä, miten periaatteellinen henkilö Larsson oli tekemisissään. Olkoonkin Gabrielssonin motiivi myös puhua omasta puolestaan, hyvä, että kirjoitti tämän.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 3. marraskuuta @ 21:38

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.