Kummipojan – jo mieheksi ehtineen – perheeseen on odoteltu näinä viikkoina syntyväksi vauvaa. Kolmivuotiaasta suvun pikku lemmikistä kehkeytyy isosisko. Isovanhemmat, veljeni ja vaimonsa ovat tohkeissaan. Vähänkös täällä kummitätikin on kuumotellut!
Uuden elämän synty on aina niin ihmeellinen tapaus. Siinä on jotain pyhää ja syvästi merkityksellistä kaiken arkisen keskellä. Elämä aukeaa kohti tulevaisuutta, sukupolvi sukupolvelta. Tuntuu hyvältä, että nuoret uskovat, toivovat ja luottavat huomiseen.
Enkelivarjelusta ja onnellista lapsuutta tänään syntyneelle! Iloista ja onnellista hässäkkää potran pojan vanhemmille, isosiskolle ja isovanhemmille! Great!!
Takanani rouvasihminen totesi toiselle: kerrankin kirkko on täynnä! En millään malttanut olla puuttumatta puheeseen: voi, kuulkaa, tämä kirkko on täynnä tuon tuostakin näinä aikoina, viimeksi adventtimessussa. Kohta tulevat Kauneimmat joululaulut, aattohartaudet ja jouluyön messu..
Joulukonserttien aika on kiivaimmillaan. Kaikkialla soi. Pyhäiltana kotikirkossamme kuultiin maankuulua mieskuorolaulua. Konsertissa esiintyi myös paikallisen musiikkiopiston lapsikuoro. Mainio kontrasti muuten: lasten heleät ja miesten jylhät äänet.
Olen aktiivivuosinani laulanut kuoroissa. Parhaimmillaan sekä laulajat että kuulijat tulevat onnellisiksi konsertista. Kuorolaisen osana on hioa koko syksy ohjelmistoa, joten kun konsertin aika viimein koittaa, luulisi, että joululaulut ovat jo puhkikuluneet, vaan ei, ne sytyttävät aina.
Tasokas mieskuoro on puhtaasti ja notkeasti soiva instrumentti, jonka tenoriäänten kirkkaus ja bassojen musikaalinen murina kutittaa viehkosti kuulijaa kylmin värein. Pahimmillaan mieskuorolaulu taas voisi olla bassojen sekavaa mylvintää, jota tenorien kireä kieunta leikkaa korvia vihloen. On kuultu sitäkin.
Miksiköhän muuten kuorojen tenorit ovat yleensä pieniä ja bassot isoja miehiä? Ehkä sille on jokin fysiologinen selitys olemassa. Puolensataa miestä frakeissa on kyllä visuaalisestikin uhkea näkymä. Jylisevää voimaa ja hyväilevää pianissimoa kuultiin, mieskuorosoundia parhaimmillaan.
Itsenäisyyspäivä. Lippu on roikkunut sateessa räntäisen tuulen riepoteltavana. Yhtä juhlaa, mikä missäkin. Tuntuu, että suomalaisten itsenäisyyden henkilöitymä on sotaveteraanivanhus ja ikoni seppele sankarihautamuistomerkillä. Eipä enää ole monta, jotka muistavat vuoden 1917 livenä. On vain kerrottu, että se oli se vuosi.
Äitini on vanhempi kuin itsenäinen Suomi. Hänen lapsuusmuistoihinsa on jäänyt isän poissaolo ja suuren perheen äidin pelko miten isän käy. Kansalaissota, itsenäisyyden vallanjakotaistelu, jossa sinisen ja valkoisen sijasta vapauden väreinä heiluteltiin punaista tai valkoista. Vapauden arvet pakottavat yhä.
Miten monta sukupolvea tarvitaan ennen kuin sota jää historiaan? Suurille ikäluokille sota on Väinö Linnan ja Edwin Laineen Tuntematon sotilas. Mietinkö ikinä setääni ja enoani, joiden nuori elämä katkesi rintamalla, vaimo ja lapset jäivät sotaorvoiksi? Minun isäni haavoittui, pääsi kotiin ja tervehtyi.
Jos voisin, kiittäisin tänään teitä isät, jotka jaksoitte taistella ja toivoa. Kiittäisin teitä äidit, jotka ette kadottaneet uskoanne ja luottamustanne. Siksi meillä on tämä päivä.
Konserttitalon aulassa tapasin tutun opettajapariskunnan. Puhe livahti Jokelan tapahtumien jälkimaininkeihin. Kyselin heiltä mitkä ovat tunnelmat heidän kouluissaan ja pelottaako. – Niin paljon on häiriintyneitä lapsia eikä ole apua tarjolla, huokasi vararehtori, itsekin äiti. – Ei tämä tapaus mikään yllätys ollut, totesi rehtori-isä, – pelätä ei auta, mutta tarkkana saa olla.
George Crumbin soolosellosonaatin dramaattiset sävelkuviot ja Beethoovenin Sonaatti pianolle ja sellolle (op. 69) soivat laatuisasti diplomiresitaaliaan esittävän sellistin ja hänen taitavan säestäjänsä yhteistyönä. Päätösnumerona oli Piazzollan Le Grand Tango. Sävelissä voi kuulla oman aikamme repivää ahdistusta, mutta myös rauhoittuvia harmonisia sointuja. Onnistunut resitaali.
Lähtiessä saatoimme vaihtaa muutaman ajatuksen tuttujen nuorten kanssa. He lähtivät siitä karonkkaansa, me ajelimme vaikutelmiamme mutustellen kaupungin halki ja moottoritietä kotiin.
Kiskon laukkua asemalta palvelutalon jäistä mäkeä ylös. Olisi sittenkin pitänyt ottaa reppu. Talojen valaistut ikkunat loistavat pimenevään iltaan. Pihoilla ei ole ketään.
Iltahoitaja kirjoittelee toimistossaan. Kyselen äidin vointia. – Hyvin hän muuten, mutta iltaisin ja öisin on levoton ja sekavampi. Uusi tulehduslääke tuntuu nyt tepsivän. Kyllä me pärjätään. – Sanon, ettei yöhoitajan tarvitse käydä, hoidan iltalääkkeet ja keitän aamulla puuron.
Äiti touhuaa kaapeissaan. Hammasharja on hukassa, ensin se, sitten hiusharja, sakset ja vaikka mikä. Vaatekaapissa on kovin vähän tavaraa. – Missä kaikki alusvaatteet ovat, ihmettelen. – Miunha pittää pakata kaik, ko mie lähen tiältä kottii koht huomen..
Vaatepakkaus on talletettu senkin perukoille. Siellä ovat hammasharjat ja hiusharjakin. Sakset löytyvät käsilaukusta, kampa raamatun välistä.
*Ilta äidin kanssa
Veli soittaa. Sanoo tulevansa aamulla käymään. – Toisitko samalla äidin ompelukoneen laatikosta harmaata tai sinistä lankaa ja neulan. Äidin mekosta on irronnut pari nappia, voisin ommella.
Äitiä väsyttää. Hän kulkee hiukan kumarassa, hakee keppiä tueksi, menee tuon tuostakin pitkäkseen. Laitan meille iltapalaa. Äiti haluaa kaakaossa pehmitettyjä korppuja. Vasen käsi vapisee enemmän, se äidin taitavampi käsi. Iho on ohut kuin silkkipaperi, suonet näkyvät sinisinä.
Yhdeksältä annan puolikkaan nukahtamislääkettä. Autan äitiä pesulle ja yöpaitaa ylle. Laitan sohvasta itselleni vuoteen. Yöpöydän laatikossa on vanha hengellisten laulujen kirja. Nämä ovat niitä, joita äiti on lapsuudessani hyräillyt töitä tehdessään. Tapailen tutuimpia lauluja nuottikirjasta, äiti laulaa kauniisti kaikki säkeistöt ulkoa. – Peittelen äidin vuoteeseen, silitän valkoista tukkaa. Äiti nukkuu rauhallisesti koko yön, melkein yhdeksän tuntia.
*Aamulla
Puuro on hautumassa. Kahvipurkki vaatii vähän etsimistä. Alalaatikon takaosassahan se sitten.
– Keittäävät miun kahvista ihellee, pittää panna piiloo, jotteivat löyvä, sanoo äiti, kun tuota ihmettelen. Kysäisen veljeltä, onko epäluuloisuusharhoja ollut enemmänkin. Käy ilmi, että on ollut jo kotona. Annan veljelle eri lähteistä kokoamaani dementiatietoa. Siinä on käytöshäiriöistäkin.
Ompelen äidin mekon nappeja. Puhutaan joulusta. Veli sanoo vievänsä äitiä kotona käymään. En tiedä oman perheeni joulusta muuta kuin että siitä tulee monien osasten palapeli. Mihin siihen sovittelisi äidinkin.
Paljon on minussa kolhujen jättämiä pelkoja, turhaa varovaisuutta. Elämän jatkuminen kutsuu voittamaan pelot, etsimään yhä uudestaan kiintopistettä jostain itsen ulkopuolelta, toisten joukosta, elämän antajalta. Etsimään luottamusta pimeässä, raivaamaan valolle olemisen tilaa.
Jokela järkytti jälleen. Tällä rataosuudella matkaava kansa sanoo paikkaa mukanokkelasti zoukkilaksi. Eilisistä karmeista tapahtumista on vitsikkyys kaukana. Ei naurattanut silloinkaan, kun siellä edelliskerran rysähti, oliko vuonna 1996. Silloin juna suistui ratasillalta alapuolella kulkevalle tielle.
Elämme ajassa ja maailmassa, jossa todellisuudesta vieraantuneet saavat itse selvitä elämästään, suunnitella sairaita tuhotekoja, jopa ilmoittaa niistä ennakkoon ilman, että kukaan reagoi. Kuten Myyrmäen pommiturmassa tapahtui, niin nytkin. On vaikea nähdä nuoren hätää ajoissa. Nettipoliisiakin tarvittaisiin näinä aikoina.
Kamaluuksista tiedottaminen toimii myös sairaan mielen katalysaattorina. Haetaan julkisuutta yhä hurjemmilla ja kauheammilla tempauksilla. Joillekin ne merkitsevät edes hetkellisesti näkyväksi tulemista, pelon lietsomisesta saatua voimantunnetta, kuviteltua ihailua hullunrohkeista teoista.
Eilisen kaltaiset tapahtumat jättävät syvän jäljen. Tekijä tuhoaa oman elämänsä ja perheensä elämän. Uhrien elämä katkeaa kauhealla tavalla ja läheisten tuska on mittaamaton. Kouluyhteisö saa trauman, jonka parantuminen vie aikaa. Tyrmistys ja myötäsuru hiljentää kaikki.
Usko ihmisyyteen on horjunut, mutta toivoa antaa se, miten yhteisö alkaa korjata syntyneitä vaurioita ja lääkitä haavoja. Heräämmekö viimein välittämään lapsistamme ja nuoristamme?
Onko Sinulle käynyt joskus niin? Jossain, missä aika eikä paikka määritä läsnäolijaa: baarissa, laivan tai lentokentän terminaalissa, kesäisessä torikahvilassa, puiston penkillä, junassa. Voit olla kuka tahansa mistä tahansa. Siihen tulee toinen kuka tahansa ja alkaa jutun, joka ei pääty ennen kuin toisen mieltä painanut asia on tullut kerrotuksi. Ette ole tavanneet koskaan ennen, ette todennäköisesti enää tapaa. Tuntematon ojentaa sinulle tarinansa ja menee.
Kirjoittavat ihmiset, otaksun, kokevat näitä. Heissä lienee jokin heikko signaali kiinnostuksesta ihmisten tarinoihin. Jolla on tarve kertoa eikä kuulijaa, ottaa viestin vaistomaisesti vastaan. Kuulijaksi saattaa valikoitua myös henkilö, jolla on luontaista empatiakykyä ja henkistä tilaa toisen tarinalle. Kuuntelun ammattilaiset viestittävät tätä tilaa usein itse tiedostamattaan. Tai elävät rooliaan vuorotta, miten vain.
Entä kun olet itse elämäntilanteessa, jossa on tarve puhua jollekin mietteistään, saada ikään kuin ilmaa umpioon, jossa ajatus kehäänsä kiertää. Kohdalle osuu sellainen, jonka ajattelet ymmärtävän, mutta tuletkin torjutuksi. Toinen vaihtaa puheenaiheen, murjaisee vitsin tai alkaa vilkuilla kelloa ja kiiruhtaa toisaalle. Minulta kysyi kerran työtoveri, muuan pappi: oletko varma, että haluat puhua tästä? Se tuntui hyvin pahalta sillä hetkellä ja sulki suuni.
Miten me pelkäämmekään lähelle tulijaa, lähelle tulemista. Kohteliaiden fraasien ja sosiaalisesti hyväksyttävän hymyn takana meillä kaikilla on jossakin – niin uskon – aito, haavoittuva minä, joka ikävöi tulla vastaanotetuksi ja hyväksytyksi.
Kanneltalossa oli tarjolla arkisena aamupäivänä upea monitaiteellinen esitys ”Minun Vienan Karjalani”, ihan ilmaiseksi. Kuusi nuorta laulajatyttöä tutkija Maari Kallbergin johdolla kertoi, lauloi, joikasi, tanssi ja soitti Vienan Karjalan sydänmaiden naisten iloja ja suruja. Kävimme projektimummeleiden kanssa pääkaupunkiretkellä kokemassa elämyksen.
Joikutekniikka on vaikuttavaa kuultavaa, joillekin vahvistettu volyymi oli liikaakin. Lauluissa kuultiin neitojen kullankaihoa ja häätunnelmia, sulhon ylistystä ja menetetyn rakkauden murhetta. Hienosti soivat yhteen nuoret äänet. Omassakin sielussa karjalaisten esiäitien juurien rihmasto resonoi. Elämys se oli, ei vähempää.
”Viimeinen juna länteen” Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä syvensi mielikuvia sotavuosista, joista omaa kokemusta ei ole ja joista vanhempien sukupolven kertomukset ovat olleet niukkoja. Näytelmä valotti hienosti ja taitavasti suhteiden ja kohtaloiden kudelmaa sodan ankeissa kulisseissa, missä vain tämä hetki oli varma.
Raija Talvion luonteva ja sodan vaiettuja puolia hienovaraisesti esiin nostava teksti on jo saanut aikaan keskustelun sodanaikaisten siirtoleirien todellisista tarkoitusperistä. Kun tapahtumat ovat ajallisesti tarpeeksi etäällä, on tullut mahdolliseksi myöntää sodan eettiset harhat ja ilmeiset virheet. Talvisotaelokuvia tehtäessä ei vielä kyetty tähän.
Taru Mäkelän taitavasti rytmittämä ohjaus on ansainnut kiitoksensa. Juha Mujeen esittämä, pohjimmiltaan syvästi humaani siirtoleirin päällikkö, kapteeni Kairanto sekä upea Wanda Dubiel Hotelli Äänislinnan johtajattarena luovat tapahtumien vyöryä kannattelevan jännitteen. Vaikuttava alku ja rytmiset kohokohdat toimivat. Hitaasti himmenevässä valossa välähtelevä kristallikruunu nousee sodan murskaamien kansallisten sekä yksityisten unelmien symboliksi.
|
|
