Ajattelen perhettäni. Kuopus ja Neito tulevat huomenna jo viettämään aattoa kotona, Esikoisen ja Nuorikon luo meitä on kutsuttu joulupäivänä. Hyvältä tuntuvaa yhteyttä ja kahdenkeskistäkin oloa.

Ajattelen äitiä, joka taas on itkuinen ja elämäänsä väsynyt. Entisessä kodissa käynti jännittää. Lähettämäni joulupaketti oli talletettu avaamattomana kaappiin. Olisi varmaan unohtunut sinne, ellen olisi kysellyt. Kortteja oli tullut. Kynttilöitä olisi, mutta niitä ei saa muistamaton palvelutalossa polttaa.

Ajattelen kummipojan perhettä. Joulunlapsen syntymäonnen jälkimakujakin on päästy maistamaan: vauva ajoittain valvottaa ja ’talossa on kaikki sekaisin’ kuin muinaisessa joululaulussa. Rennolla mielellä ovat silti.

Ajattelen torstairyhmän mummeleita. Kaikki he viettävät jouluaan yksin. Kenen lapset ovat ulkomailla, kuka ei jaksa osallistua suvun jouluhässäkkään, kenellä ei ole perhettä tai ketään muutakaan, joka muistaisi. Miten pitkään he halasivat joulujuhlasta lähtiessään, toisiaan ja meitä ohjaajia.

Ajattelen lämpimästi ystäviä matkojen päässä tai lähellä – erityisesti Sinua, joka tänään saatat äitiäsi hautaan ja Sinua, joka vietät ensimmäistä joulua leskenä. Tyhjäksi jääneelle paikalle lennähtää joulun enkeli, lohduntuoja, rauhan lähetti..

Toinen taidenäyttelykokemus viime tiistailta oli 70 vuotta täyttäneen Juhana Blomstedtin pitkän uran läpileikkaus; kokoelma vahvoja abstrakteja kuvia, joissa pääosassa ovat viiva, väri ja tasapaino. Blomstedt kuvaa maalaamista vaistonvaraiseksi, usein sattumasta liikkeelle lähteväksi prosessiksi, jossa taiteilija käy maalauksensa kanssa dialogia. Teos on valmis, kun tekijällä ei enää ole sanottavaa teokselle.

Tunnistin muutamia vanhempia teoksia vuosien varrella kerääntyneen taidekorttikokoelmani perusteella. Kulkiessani kookkaiden teosten keskellä voimakkaimmaksi vaikutelmaksi jäi intuitiivinen tasapaino ja selkeys. Värin ja viivan hiljainen yhteys väreilee. Kun ne ovat sanottavansa sanoneet, jää puhdas ja ankara kauneuden elämys.

Maailmankuulu valokuvaaja Sally Mann on ainutlaatuinen lajissaan lähinnä aihevalintojensa vuoksi. Amerikassa nousi ensin eettinen myrsky näyttelystä, johon Mann oli kuvannut omia lapsiaan. Myöhemmin Mann on ravistellut näyttelyllä, jossa ruumiiden kuvilla puhutaan kuolemasta. Taidemuseo Tennispalatsin näyttelyssä näitä kohuttuja ja vaikuttavia kuvasarjoja täydentää unenomaisen kaunis sarja maisemia Virginiasta sekä taiteilijan ajatuksista ja työstä kertovat videot.

Sally Mannin lapset Jessie, Emmet ja Virginie ovat äitinsä kameran kohteena niin luonnollisesti kuin lapset, jotka ovat siinä usein, omasta halustaan ja täysin turvallisesti. He eivät veikistele, äiti on kuvannut arkisia tilanteita, joissa tulee näkyviin lapselle ominaista itseä, mutta myös taiteilijan silmin nähtyä todellisuutta. Katsojana minua ei lasten alastomuus mitenkään kuohuttanut. Lapset oli kuvattu kauniissa kotiympäristössään, vaikutelma oli usein suorastaan paratiisinomainen.

Kuolema-sarjan hajoamistilassa olevia ruumiita tuntui ensin vaikeammalta katsoa. Mann oli saanut luvan kuvata alueella, jossa Tennesseen yliopiston tutkijat seuraavat heille testamentattujen ruumiiden luonnollista maatumisprosessia. Katsojana oli päästävä sen tietoisuuden läpi, että nämä ihmiset ovat oikeasti eläneet. Lopulta kävi samoin kuin eräässä aiemmin Ateneumissa näkemässäni kuolleiden kasvojen valokuvanäyttelyssä, kuoleman kuvat loivat syvän rauhallisen tunnelman.

Videofilmissä Sally Mannin aikuistuneet lapset kertoivat millaisena he muistavat lapsuutensa, mitä he äitinsä työstä ajattelevat ja mitä heistä aikuisina on tullut. Kiinnostavaa sekin.

– Näyttely on avoinna 6.1. asti Tennispalatsin Taidemuseossa, Helsingissä. Perjantaisin pääsee maksutta. Suosittelen.

Hämärävalaistu kirkko. Juontaja kysyy uskaltautuisimmeko olkatuntumaan, että kaikki mahtuisivat penkkeihin. Iloista rupatusta, liikettä, kahinaa. Alkulaulussa kello löi viisi, vaikka iltakuusihan se nyt. Urut soivat notkeasti.

Turhaan juontaja kertaa säveltäjät ja sanoittajat, näkyvät vihostakin. Volyymi kasvaa, vähitellen arinkin uskaltautuu liittämään äänensä yhteiseen lauluun. Vihko unohtuu syliin, laulu nousee syvältä tunnemuistin hämärästä.

Kuusi loistaa nyt valaistuna, aamun messussa vain tähti säteili latvassa. Laulut kertaavat lumijoulua, hankea, jäätä. Mielen kuvastossa se kaikki on tallella, vaikka todellisuus täällä on jo toinen. Sypressit tuoksuvat jo pohjolankin talvessa.

Rauhaa, vain rauhaa, kellot ne soi.. Muistissa läikähtää ystävä, joka rakasti tätä laulua. Hän on jo ikuisessa rauhassa. Kuoro haparoi alussa, sitten sointi kiinteytyy.  Hiljainen joululaulu soi jo kauniisti ja kuulijat kiittävät aplodein.

Lähetysseuran oivalluksesta lähti kasvamaan perinne seurakuntien jouluun. Ei tarvita puheita, luotetaan sävelten voimaan, tuttujen laulujen sanomaan ja yhdessäolon kokemukseen. Joulumieli syntyy yksinkertaisuudesta.

Kummipojan – jo mieheksi ehtineen – perheeseen on odoteltu näinä viikkoina syntyväksi vauvaa. Kolmivuotiaasta suvun pikku lemmikistä kehkeytyy isosisko. Isovanhemmat, veljeni ja vaimonsa ovat tohkeissaan. Vähänkös täällä kummitätikin on kuumotellut!

Uuden elämän synty on aina niin ihmeellinen tapaus. Siinä on jotain pyhää ja syvästi merkityksellistä kaiken arkisen keskellä. Elämä aukeaa kohti tulevaisuutta, sukupolvi sukupolvelta. Tuntuu hyvältä, että nuoret uskovat, toivovat ja luottavat huomiseen.

Enkelivarjelusta ja onnellista lapsuutta tänään syntyneelle! Iloista ja onnellista hässäkkää potran pojan vanhemmille, isosiskolle ja isovanhemmille! Great!!

Takanani rouvasihminen totesi toiselle: kerrankin kirkko on täynnä! En millään malttanut olla puuttumatta puheeseen: voi, kuulkaa, tämä kirkko on täynnä tuon tuostakin näinä aikoina, viimeksi adventtimessussa. Kohta tulevat Kauneimmat joululaulut, aattohartaudet ja jouluyön messu..

Joulukonserttien aika on kiivaimmillaan. Kaikkialla soi. Pyhäiltana kotikirkossamme kuultiin maankuulua mieskuorolaulua. Konsertissa esiintyi myös paikallisen musiikkiopiston lapsikuoro. Mainio kontrasti muuten: lasten heleät ja miesten jylhät äänet.

Olen aktiivivuosinani laulanut kuoroissa. Parhaimmillaan sekä laulajat että kuulijat tulevat onnellisiksi konsertista. Kuorolaisen osana on hioa koko syksy ohjelmistoa, joten kun konsertin aika viimein koittaa, luulisi, että joululaulut ovat jo puhkikuluneet, vaan ei, ne sytyttävät aina.

Tasokas mieskuoro on puhtaasti ja notkeasti soiva instrumentti, jonka tenoriäänten kirkkaus ja bassojen musikaalinen murina kutittaa viehkosti kuulijaa kylmin värein. Pahimmillaan mieskuorolaulu taas voisi olla bassojen sekavaa mylvintää, jota tenorien kireä kieunta leikkaa korvia vihloen. On kuultu sitäkin.

Miksiköhän muuten kuorojen tenorit ovat yleensä pieniä ja bassot isoja miehiä? Ehkä sille on jokin fysiologinen selitys olemassa. Puolensataa miestä frakeissa on kyllä visuaalisestikin uhkea näkymä. Jylisevää voimaa ja hyväilevää pianissimoa kuultiin, mieskuorosoundia parhaimmillaan.

Itsenäisyyspäivä. Lippu on roikkunut sateessa räntäisen tuulen riepoteltavana. Yhtä juhlaa, mikä missäkin. Tuntuu, että suomalaisten itsenäisyyden henkilöitymä on sotaveteraanivanhus ja ikoni seppele sankarihautamuistomerkillä. Eipä enää ole monta, jotka muistavat vuoden 1917 livenä. On vain kerrottu, että se oli se vuosi.

Äitini on vanhempi kuin itsenäinen Suomi. Hänen lapsuusmuistoihinsa on jäänyt isän poissaolo ja suuren perheen äidin pelko miten isän käy. Kansalaissota, itsenäisyyden vallanjakotaistelu, jossa sinisen ja valkoisen sijasta vapauden väreinä heiluteltiin punaista tai valkoista. Vapauden arvet pakottavat yhä.

Miten monta sukupolvea tarvitaan ennen kuin sota jää historiaan? Suurille ikäluokille sota on Väinö Linnan ja Edwin Laineen Tuntematon sotilas. Mietinkö ikinä setääni ja enoani, joiden nuori elämä katkesi rintamalla, vaimo ja lapset jäivät sotaorvoiksi? Minun isäni haavoittui, pääsi kotiin ja tervehtyi.

Jos voisin, kiittäisin tänään teitä isät, jotka jaksoitte taistella ja toivoa. Kiittäisin teitä äidit, jotka ette kadottaneet uskoanne ja luottamustanne.  Siksi meillä on tämä päivä.