Talletin Ylen Teemalta ranskalaisen näyttelijän elämäkertadokumentin ja katsoin sen myöhemmin. Haastatteluosuus oli varsin pitkä ja perinpohjainen filmikatkelmineen. Mielenkiintoisinta oli kuulla korkeaan ikään ehtineen persoonallisen näyttelijän ajatuksia elokuvataiteesta, teatterista ja naisena olemisesta. Mieleen jäi ajatuksia kohtalonsa rakastamisesta ja hetkessä läsnäolemisen taidosta.

Jeanne Moreauta on pidetty aistillisena, intohimoisena, yhtaikaa hauraana ja vahvana naisena, jolla näyttelijänä on oma jäljittelemättömän tyylinsä. Maailmanlaajuinen yleisö on oppinut tuntemaan hänet aikansa ranskalaisten elokuvien supertähtenä, kotimaassaan hänet tunnetaan myös teatteritöistään.

Dokumenttiohjelmaa seurasi elokuva Jules ja Jim, jonka olen nähnyt edelliskerran nuoruudessani ja josta en silloin ymmärtänyt mitään. Nyt näin elokuvassa kertomuksen poikkeuksellisen monisyisestä miesten välisestä ystävyydestä ja rakkaudesta samaan naiseen, joka ei kyennyt rakastamaan ketään.

Mielestäni tarinassa ei olekaan kysymys tavanomaisesta kolmiodraamasta vaan tuhoisiksi kääntyvistä riippuvuussuhteista, joita mustasukkaisuus polttaa ja häilyvä tunnekylmyys jäätää. Mustavalkoisena kuvauksena ylivalotetuin ja synkin sävyin kerrottu tarina tuntuu pitkäveteiseltä ja ottaa Jeanne Moreaun silloisesta aistillisesta karismasta irti kaiken mahdollisen.