Eilen ja tänään näin auringon. Se on siis yhä olemassa, on ollut kaikki äskeiset sumuiset päivät ja taannoiset pilviset ja sateiset. En ihmettele, että muinoin palvottiin aurinkoa jumalana. Tekisi mieli laulaa ja tanssia.

No joo. Ikkunasta näkyvän maiseman ja katsojan välissä näkyy olevan melkoisen samea lasi. Ei se harmita, herättää vain ajatuksen: kunhan pakkasasteet taas kääntyvät plussaksi, teen auringonvalolle tilaa.

Ystävyys, elämän aurinko.

Talletin Ylen Teemalta ranskalaisen näyttelijän elämäkertadokumentin ja katsoin sen myöhemmin. Haastatteluosuus oli varsin pitkä ja perinpohjainen filmikatkelmineen. Mielenkiintoisinta oli kuulla korkeaan ikään ehtineen persoonallisen näyttelijän ajatuksia elokuvataiteesta, teatterista ja naisena olemisesta. Mieleen jäi ajatuksia kohtalonsa rakastamisesta ja hetkessä läsnäolemisen taidosta.

Jeanne Moreauta on pidetty aistillisena, intohimoisena, yhtaikaa hauraana ja vahvana naisena, jolla näyttelijänä on oma jäljittelemättömän tyylinsä. Maailmanlaajuinen yleisö on oppinut tuntemaan hänet aikansa ranskalaisten elokuvien supertähtenä, kotimaassaan hänet tunnetaan myös teatteritöistään.

Dokumenttiohjelmaa seurasi elokuva Jules ja Jim, jonka olen nähnyt edelliskerran nuoruudessani ja josta en silloin ymmärtänyt mitään. Nyt näin elokuvassa kertomuksen poikkeuksellisen monisyisestä miesten välisestä ystävyydestä ja rakkaudesta samaan naiseen, joka ei kyennyt rakastamaan ketään.

Mielestäni tarinassa ei olekaan kysymys tavanomaisesta kolmiodraamasta vaan tuhoisiksi kääntyvistä riippuvuussuhteista, joita mustasukkaisuus polttaa ja häilyvä tunnekylmyys jäätää. Mustavalkoisena kuvauksena ylivalotetuin ja synkin sävyin kerrottu tarina tuntuu pitkäveteiseltä ja ottaa Jeanne Moreaun silloisesta aistillisesta karismasta irti kaiken mahdollisen.

Aamulla herään ääniin, Toinen lapioi pihatieltä lunta, tulee sitten ulkoraikkaana kertomaan, että kello on kuusi. (Olin pyytänyt herättämään ennen töihin lähtöään.) Pitäisi oikeastaan nousta aina näin aikaisin, ajattelen, on niin suloista seurata miten aamu hiljalleen valostuu ikkunan takana. Yöllisen lumisateen jäljiltä maailma on tänään niin puhdas ja kaunis.

Illalla soitti Nuoruusystävä. Tulin niin onnelliseksi tyttömäisestä pälpätyksestämme, siitä meille ominaisesta huimasta puheenjuoksutuksesta, joka voi alkaa mistä vain ja päätyä mihin vain. Siinä tuli sanoiksi myös oleelliset, minun pinnanalainen väsymykseni äidin kiukutteluista, hänen surunsa rakkaasta metsäpolusta, jonka ympäriltä oli kaadettu metsä.

Päivä lähtee matkalleen näistä mietteistä, antautuu elettäväksi.

Illalla veli soitti ja sovittiin ajaksi puolenpäivän jälkeen. Kerron äidille vasta aamulla, kun on syöty ja olen itse ollut puolen tunnin kävelyllä ulkona. Sitten äiti kysyykin yhä uudelleen ja taaskin mihin saunaan mennään, kuka tulee viemään ja jokos saunakamppeet on kerätty koriin.

Kotipihalla äiti viimein tajuaa. – Ai, tänneks myö tultii, täälähä mie oon olt ennen. Ei ole paljo mittää muutettu, mut miun kukat on hävinneet ikkunalta. Tään liinan mie oon ihe virkant sillo ko kie viel näin. Vapiseva, siro käsi silittää pöytäliinaa kodissa, joka oli hänen viime kesään asti.

Kotisauna ottaa vastaan vanhuksen lämpimin, pehmeästi hyväilevin löylyin. Tämän parempaa paikkaa ei äidin maailmassa olekaan. Vesi sihahtaa kiukaalle ja puusaunan kostea lämpö henkäilee hämärävalossa. Äiti haluaa ehdottomasti olla niin kauan, että iho pisaroi. Toivon, että sydän kestää.

Pesen äidin päästä varpaisiin ja hän huokailee mielihyvästä. Täällä hän on joskus pienenä ollessani minua pessyt, ajattelen. Se sauna on ollut samalla paikalla talon kellarissa, vain monesti uusittu niitten aikojen jälkeen. Nyt on kokonainen saunaosasto suihku- ja pukutiloineen ja tähtitaivasvaloineen.

Äiti väsyy, huojahtelee. Kynnykset ovat korkeita, rappuja on monta. Mennään hitaasti käsikynkkää, keppi äidin kolmantena jalkana. Käärin äidin vuoteeseensa lepäämään. Tuskin äiti jaksaa kotisaunaan enää tämän jälkeen. Ennen lähtöä juodaan kahvit veljen puolella. Ilta jo hämärtyy, on palattava.

Vuoden viimeisenä ja pimeimpänä perjantai-iltana Lapsuusmaalla käydessä veli kantoi eteeni sairaalasta tulleen kirjeen. Äidin tutkimustulosten mukana oleva diagnoosi oli karua luettavaa. Ei se yllättänyt, katsoimme vain hiljaa toisiimme. Näinkö siis -?

Pitkän hiljaisuuden jälkeen pohdimme miten tämä äidille kerrotaan. Sovimme, että toistaiseksi puhutaan lisätutkimuksista leikkausta varten. Lauantaina menimme yhdessä Toisen kanssa äitiä tapaamaan palvelutaloon ja kerroin näin. Äiti kysyi vain rauhallisesti: milloin.

Veli vei äidin aluesairaalaan ilmoitettuna päivänä. Valmistelevien tutkimusten jälkeen soitin osaston ylilääkärille. Kävimme perusteellisen keskustelun tilanteesta ja hoitovaihtoehdoista. Lääkäri sanoi keskustelleensa äidin kanssa. Äiti tuntuu ymmärtävän tilanteen, mutta ei haluaisi leikkausta.

Veli haki äidin kotiin. Kun soitin, äiti kertoi, että oli sairaalassa ja lääkäri selitti mikä hänellä on, mutta hän ei halunnut leikkausta. Minä kysyin ymmärtääkö hän, että sairaus on vakava ja muut hoitovaihtoehdot eivät käy. – Kyllä mie ymmärrän, mie olen valmis.

Maagista rummutusta pimeässä, sitten valo paljastaa kuuden tanssijan ryhmän, joka on jo liikkeessä. Konemainen rytmi sävelkulkuja vailla, vaihtuvien valojen leikki ja nuorten vartaloiden energinen liike näyttämöllä vangitsee katsomoon täydellisen hiljaisuuden. Tanssin hurmos tempaa mukaansa, liike lumoaa.

Etteikö ruumiin kielellä voisi kertoa tarinoita! Molemmat esitykset loihtivat väkeviä tunteita, energian palo ihan hengästytti katsoa. Äärimmilleen trimmatut nuoret kehot jo kiiltelivät hikipisaroista, mutta liike jatkui tauotta, sykki rytmissä. Toisessa esityksessä tajusin hämmästyen: silmätkin voivat tanssia!

Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmä Studio Elsan lavalla oli meille molemmille uusi kokemus. Saimme liput joululahjaksi Esikoiselta ja Nuorikolta. Lämpiössä me ja muutama ikäisemme olimme rastalettisten, muotitietoisten ja anorektisen hoikkien nuorten joukossa pikkuisen eri planeetalta, se meitä nauratti.

Tällä kertaa esitysten jälkidebattiin oli kutsuttu tanssin ammattilainen Marco Bjurström ja näyttelijäveteraani Birgitta Ulfsson. Ensimmäisen esityksen koreografi Simo Kellokumpu oli paikalla avaamassa ajatuksiaan. Yleisö kuunteli, mutta vaikea oli sanallistaa kokemusta tai rohjeta kysyä ääneen – niinpä vuorovaikutusta ei juuri syntynyt kuin paikalle pyydettyjen kesken. Olisi tehnyt mieli kysyä, miksi Simo K:n luomissa kuvioissa oli niin vähän iloa ja niin paljon ahdistunutta ja tuskaista, kouristuksenomaista liikettä. Toinen, norjalaisen naiskoreografin teos oli pehmeämpi, kuuntelevampi.

Iloisena, virkistyneenä ja energisenä uudesta kokemuksesta poistuimme Kallion tuulisille kaduille. – ”Sairaan hyviä tanssijoita”, kuten Marco B. totesi.

Ajattelen perhettäni. Kuopus ja Neito tulevat huomenna jo viettämään aattoa kotona, Esikoisen ja Nuorikon luo meitä on kutsuttu joulupäivänä. Hyvältä tuntuvaa yhteyttä ja kahdenkeskistäkin oloa.

Ajattelen äitiä, joka taas on itkuinen ja elämäänsä väsynyt. Entisessä kodissa käynti jännittää. Lähettämäni joulupaketti oli talletettu avaamattomana kaappiin. Olisi varmaan unohtunut sinne, ellen olisi kysellyt. Kortteja oli tullut. Kynttilöitä olisi, mutta niitä ei saa muistamaton palvelutalossa polttaa.

Ajattelen kummipojan perhettä. Joulunlapsen syntymäonnen jälkimakujakin on päästy maistamaan: vauva ajoittain valvottaa ja ’talossa on kaikki sekaisin’ kuin muinaisessa joululaulussa. Rennolla mielellä ovat silti.

Ajattelen torstairyhmän mummeleita. Kaikki he viettävät jouluaan yksin. Kenen lapset ovat ulkomailla, kuka ei jaksa osallistua suvun jouluhässäkkään, kenellä ei ole perhettä tai ketään muutakaan, joka muistaisi. Miten pitkään he halasivat joulujuhlasta lähtiessään, toisiaan ja meitä ohjaajia.

Ajattelen lämpimästi ystäviä matkojen päässä tai lähellä – erityisesti Sinua, joka tänään saatat äitiäsi hautaan ja Sinua, joka vietät ensimmäistä joulua leskenä. Tyhjäksi jääneelle paikalle lennähtää joulun enkeli, lohduntuoja, rauhan lähetti..

Toinen taidenäyttelykokemus viime tiistailta oli 70 vuotta täyttäneen Juhana Blomstedtin pitkän uran läpileikkaus; kokoelma vahvoja abstrakteja kuvia, joissa pääosassa ovat viiva, väri ja tasapaino. Blomstedt kuvaa maalaamista vaistonvaraiseksi, usein sattumasta liikkeelle lähteväksi prosessiksi, jossa taiteilija käy maalauksensa kanssa dialogia. Teos on valmis, kun tekijällä ei enää ole sanottavaa teokselle.

Tunnistin muutamia vanhempia teoksia vuosien varrella kerääntyneen taidekorttikokoelmani perusteella. Kulkiessani kookkaiden teosten keskellä voimakkaimmaksi vaikutelmaksi jäi intuitiivinen tasapaino ja selkeys. Värin ja viivan hiljainen yhteys väreilee. Kun ne ovat sanottavansa sanoneet, jää puhdas ja ankara kauneuden elämys.

Maailmankuulu valokuvaaja Sally Mann on ainutlaatuinen lajissaan lähinnä aihevalintojensa vuoksi. Amerikassa nousi ensin eettinen myrsky näyttelystä, johon Mann oli kuvannut omia lapsiaan. Myöhemmin Mann on ravistellut näyttelyllä, jossa ruumiiden kuvilla puhutaan kuolemasta. Taidemuseo Tennispalatsin näyttelyssä näitä kohuttuja ja vaikuttavia kuvasarjoja täydentää unenomaisen kaunis sarja maisemia Virginiasta sekä taiteilijan ajatuksista ja työstä kertovat videot.

Sally Mannin lapset Jessie, Emmet ja Virginie ovat äitinsä kameran kohteena niin luonnollisesti kuin lapset, jotka ovat siinä usein, omasta halustaan ja täysin turvallisesti. He eivät veikistele, äiti on kuvannut arkisia tilanteita, joissa tulee näkyviin lapselle ominaista itseä, mutta myös taiteilijan silmin nähtyä todellisuutta. Katsojana minua ei lasten alastomuus mitenkään kuohuttanut. Lapset oli kuvattu kauniissa kotiympäristössään, vaikutelma oli usein suorastaan paratiisinomainen.

Kuolema-sarjan hajoamistilassa olevia ruumiita tuntui ensin vaikeammalta katsoa. Mann oli saanut luvan kuvata alueella, jossa Tennesseen yliopiston tutkijat seuraavat heille testamentattujen ruumiiden luonnollista maatumisprosessia. Katsojana oli päästävä sen tietoisuuden läpi, että nämä ihmiset ovat oikeasti eläneet. Lopulta kävi samoin kuin eräässä aiemmin Ateneumissa näkemässäni kuolleiden kasvojen valokuvanäyttelyssä, kuoleman kuvat loivat syvän rauhallisen tunnelman.

Videofilmissä Sally Mannin aikuistuneet lapset kertoivat millaisena he muistavat lapsuutensa, mitä he äitinsä työstä ajattelevat ja mitä heistä aikuisina on tullut. Kiinnostavaa sekin.

– Näyttely on avoinna 6.1. asti Tennispalatsin Taidemuseossa, Helsingissä. Perjantaisin pääsee maksutta. Suosittelen.

Hämärävalaistu kirkko. Juontaja kysyy uskaltautuisimmeko olkatuntumaan, että kaikki mahtuisivat penkkeihin. Iloista rupatusta, liikettä, kahinaa. Alkulaulussa kello löi viisi, vaikka iltakuusihan se nyt. Urut soivat notkeasti.

Turhaan juontaja kertaa säveltäjät ja sanoittajat, näkyvät vihostakin. Volyymi kasvaa, vähitellen arinkin uskaltautuu liittämään äänensä yhteiseen lauluun. Vihko unohtuu syliin, laulu nousee syvältä tunnemuistin hämärästä.

Kuusi loistaa nyt valaistuna, aamun messussa vain tähti säteili latvassa. Laulut kertaavat lumijoulua, hankea, jäätä. Mielen kuvastossa se kaikki on tallella, vaikka todellisuus täällä on jo toinen. Sypressit tuoksuvat jo pohjolankin talvessa.

Rauhaa, vain rauhaa, kellot ne soi.. Muistissa läikähtää ystävä, joka rakasti tätä laulua. Hän on jo ikuisessa rauhassa. Kuoro haparoi alussa, sitten sointi kiinteytyy.  Hiljainen joululaulu soi jo kauniisti ja kuulijat kiittävät aplodein.

Lähetysseuran oivalluksesta lähti kasvamaan perinne seurakuntien jouluun. Ei tarvita puheita, luotetaan sävelten voimaan, tuttujen laulujen sanomaan ja yhdessäolon kokemukseen. Joulumieli syntyy yksinkertaisuudesta.