Viisi vuotta äidin hylkäämänä ja rikoksista tuomitun väkivaltaisen narkkari-isän hyväksikäyttämänä. Vuosia vuokratalon luukussa suljettujen säleverhojen takana elettyä elämää. Häädön jälkeen talviöitä metsätien poskessa pressun alla. Joulu tavaratalon parkkipaikalla jääkylmässä autossa. Homeisessa asuntovaunussa jätteiden ja rojun seassa. Kymmeniä poliisihälytyksiä ja tilanteen selvityspyyntöjä sosiaaliviranomaisille. Järkyttyneiden ja huolestuneiden naapureiden ja opettajien ilmoituksia, kyselyjä, avunpyyntöjä perhehuolto-osastolle. Viisi vuotta lapsen helvettiä hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa kukaan aikuinen ei lasta auta.

Tämä on mahdollista.

*Järkyttävä raportti uusitaan  TV-ykkösellä maanantaina 23:35.

Eilen ja tänään näin auringon. Se on siis yhä olemassa, on ollut kaikki äskeiset sumuiset päivät ja taannoiset pilviset ja sateiset. En ihmettele, että muinoin palvottiin aurinkoa jumalana. Tekisi mieli laulaa ja tanssia.

No joo. Ikkunasta näkyvän maiseman ja katsojan välissä näkyy olevan melkoisen samea lasi. Ei se harmita, herättää vain ajatuksen: kunhan pakkasasteet taas kääntyvät plussaksi, teen auringonvalolle tilaa.

Ystävyys, elämän aurinko.

Talletin Ylen Teemalta ranskalaisen näyttelijän elämäkertadokumentin ja katsoin sen myöhemmin. Haastatteluosuus oli varsin pitkä ja perinpohjainen filmikatkelmineen. Mielenkiintoisinta oli kuulla korkeaan ikään ehtineen persoonallisen näyttelijän ajatuksia elokuvataiteesta, teatterista ja naisena olemisesta. Mieleen jäi ajatuksia kohtalonsa rakastamisesta ja hetkessä läsnäolemisen taidosta.

Jeanne Moreauta on pidetty aistillisena, intohimoisena, yhtaikaa hauraana ja vahvana naisena, jolla näyttelijänä on oma jäljittelemättömän tyylinsä. Maailmanlaajuinen yleisö on oppinut tuntemaan hänet aikansa ranskalaisten elokuvien supertähtenä, kotimaassaan hänet tunnetaan myös teatteritöistään.

Dokumenttiohjelmaa seurasi elokuva Jules ja Jim, jonka olen nähnyt edelliskerran nuoruudessani ja josta en silloin ymmärtänyt mitään. Nyt näin elokuvassa kertomuksen poikkeuksellisen monisyisestä miesten välisestä ystävyydestä ja rakkaudesta samaan naiseen, joka ei kyennyt rakastamaan ketään.

Mielestäni tarinassa ei olekaan kysymys tavanomaisesta kolmiodraamasta vaan tuhoisiksi kääntyvistä riippuvuussuhteista, joita mustasukkaisuus polttaa ja häilyvä tunnekylmyys jäätää. Mustavalkoisena kuvauksena ylivalotetuin ja synkin sävyin kerrottu tarina tuntuu pitkäveteiseltä ja ottaa Jeanne Moreaun silloisesta aistillisesta karismasta irti kaiken mahdollisen.

Aamulla herään ääniin, Toinen lapioi pihatieltä lunta, tulee sitten ulkoraikkaana kertomaan, että kello on kuusi. (Olin pyytänyt herättämään ennen töihin lähtöään.) Pitäisi oikeastaan nousta aina näin aikaisin, ajattelen, on niin suloista seurata miten aamu hiljalleen valostuu ikkunan takana. Yöllisen lumisateen jäljiltä maailma on tänään niin puhdas ja kaunis.

Illalla soitti Nuoruusystävä. Tulin niin onnelliseksi tyttömäisestä pälpätyksestämme, siitä meille ominaisesta huimasta puheenjuoksutuksesta, joka voi alkaa mistä vain ja päätyä mihin vain. Siinä tuli sanoiksi myös oleelliset, minun pinnanalainen väsymykseni äidin kiukutteluista, hänen surunsa rakkaasta metsäpolusta, jonka ympäriltä oli kaadettu metsä.

Päivä lähtee matkalleen näistä mietteistä, antautuu elettäväksi.

Illalla veli soitti ja sovittiin ajaksi puolenpäivän jälkeen. Kerron äidille vasta aamulla, kun on syöty ja olen itse ollut puolen tunnin kävelyllä ulkona. Sitten äiti kysyykin yhä uudelleen ja taaskin mihin saunaan mennään, kuka tulee viemään ja jokos saunakamppeet on kerätty koriin.

Kotipihalla äiti viimein tajuaa. – Ai, tänneks myö tultii, täälähä mie oon olt ennen. Ei ole paljo mittää muutettu, mut miun kukat on hävinneet ikkunalta. Tään liinan mie oon ihe virkant sillo ko kie viel näin. Vapiseva, siro käsi silittää pöytäliinaa kodissa, joka oli hänen viime kesään asti.

Kotisauna ottaa vastaan vanhuksen lämpimin, pehmeästi hyväilevin löylyin. Tämän parempaa paikkaa ei äidin maailmassa olekaan. Vesi sihahtaa kiukaalle ja puusaunan kostea lämpö henkäilee hämärävalossa. Äiti haluaa ehdottomasti olla niin kauan, että iho pisaroi. Toivon, että sydän kestää.

Pesen äidin päästä varpaisiin ja hän huokailee mielihyvästä. Täällä hän on joskus pienenä ollessani minua pessyt, ajattelen. Se sauna on ollut samalla paikalla talon kellarissa, vain monesti uusittu niitten aikojen jälkeen. Nyt on kokonainen saunaosasto suihku- ja pukutiloineen ja tähtitaivasvaloineen.

Äiti väsyy, huojahtelee. Kynnykset ovat korkeita, rappuja on monta. Mennään hitaasti käsikynkkää, keppi äidin kolmantena jalkana. Käärin äidin vuoteeseensa lepäämään. Tuskin äiti jaksaa kotisaunaan enää tämän jälkeen. Ennen lähtöä juodaan kahvit veljen puolella. Ilta jo hämärtyy, on palattava.

Vuoden viimeisenä ja pimeimpänä perjantai-iltana Lapsuusmaalla käydessä veli kantoi eteeni sairaalasta tulleen kirjeen. Äidin tutkimustulosten mukana oleva diagnoosi oli karua luettavaa. Ei se yllättänyt, katsoimme vain hiljaa toisiimme. Näinkö siis -?

Pitkän hiljaisuuden jälkeen pohdimme miten tämä äidille kerrotaan. Sovimme, että toistaiseksi puhutaan lisätutkimuksista leikkausta varten. Lauantaina menimme yhdessä Toisen kanssa äitiä tapaamaan palvelutaloon ja kerroin näin. Äiti kysyi vain rauhallisesti: milloin.

Veli vei äidin aluesairaalaan ilmoitettuna päivänä. Valmistelevien tutkimusten jälkeen soitin osaston ylilääkärille. Kävimme perusteellisen keskustelun tilanteesta ja hoitovaihtoehdoista. Lääkäri sanoi keskustelleensa äidin kanssa. Äiti tuntuu ymmärtävän tilanteen, mutta ei haluaisi leikkausta.

Veli haki äidin kotiin. Kun soitin, äiti kertoi, että oli sairaalassa ja lääkäri selitti mikä hänellä on, mutta hän ei halunnut leikkausta. Minä kysyin ymmärtääkö hän, että sairaus on vakava ja muut hoitovaihtoehdot eivät käy. – Kyllä mie ymmärrän, mie olen valmis.

Maagista rummutusta pimeässä, sitten valo paljastaa kuuden tanssijan ryhmän, joka on jo liikkeessä. Konemainen rytmi sävelkulkuja vailla, vaihtuvien valojen leikki ja nuorten vartaloiden energinen liike näyttämöllä vangitsee katsomoon täydellisen hiljaisuuden. Tanssin hurmos tempaa mukaansa, liike lumoaa.

Etteikö ruumiin kielellä voisi kertoa tarinoita! Molemmat esitykset loihtivat väkeviä tunteita, energian palo ihan hengästytti katsoa. Äärimmilleen trimmatut nuoret kehot jo kiiltelivät hikipisaroista, mutta liike jatkui tauotta, sykki rytmissä. Toisessa esityksessä tajusin hämmästyen: silmätkin voivat tanssia!

Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmä Studio Elsan lavalla oli meille molemmille uusi kokemus. Saimme liput joululahjaksi Esikoiselta ja Nuorikolta. Lämpiössä me ja muutama ikäisemme olimme rastalettisten, muotitietoisten ja anorektisen hoikkien nuorten joukossa pikkuisen eri planeetalta, se meitä nauratti.

Tällä kertaa esitysten jälkidebattiin oli kutsuttu tanssin ammattilainen Marco Bjurström ja näyttelijäveteraani Birgitta Ulfsson. Ensimmäisen esityksen koreografi Simo Kellokumpu oli paikalla avaamassa ajatuksiaan. Yleisö kuunteli, mutta vaikea oli sanallistaa kokemusta tai rohjeta kysyä ääneen – niinpä vuorovaikutusta ei juuri syntynyt kuin paikalle pyydettyjen kesken. Olisi tehnyt mieli kysyä, miksi Simo K:n luomissa kuvioissa oli niin vähän iloa ja niin paljon ahdistunutta ja tuskaista, kouristuksenomaista liikettä. Toinen, norjalaisen naiskoreografin teos oli pehmeämpi, kuuntelevampi.

Iloisena, virkistyneenä ja energisenä uudesta kokemuksesta poistuimme Kallion tuulisille kaduille. – ”Sairaan hyviä tanssijoita”, kuten Marco B. totesi.