Viime viikon lopulla poikkesin hakemassa tiettyjä tarvikkeita kauppakeskuksessa. Kaivelin parhaillaan lompakkoa kassalla, kun vierestä helähti iloinen ’hei!’. – Mennäänkö ystävänpäiväkahville? – Mennään! Kohta istuttiin vastapäisessä kahvilassa leivosten ääressä teetä ja kahvia hörppien. Me emme ’vaihda kuulumisia’, me sukellamme keskusteluun. Mistä juttu kulloinkin lähtee ja mihin se päätyy, on aina yllätys, niin nytkin.

Olin pannut postiin kortin eräälle ystävälle. Kuvassa oli kaksi tyhjää kuppia kahvilan pöydässä. Ne odottivat. Kuvittelin meidät siihen, kahvin höyryämään kupeissa, hitaan nautinnon, tosia tuntoja ja hilpeitä sattumuksia elämästä. Ajatus kupli iloa. – Samana päivänä posti toi kortin tältä ystävältä. ’Elämä ilman ystäviä on kuin kaupunki ilman kahviloita’, siinä luki. Ja kääntöpuolella:’ yhteisiä kahvihetkiä odottaen…’

Ystävät yllättävät joskus ihanasti. Erityisen onnellista on osua samaan aikaan samalle taajuudelle.

Kävin konsertissa Toisen kanssa. Barokkimusiikki on niin zen, siinä ei briljeerata volyymin vaihteluilla vaan rytmin ja sävelkuvioiden. Cembalo soi vienosti helähdellen, puuhuilu livertää kuin hilpeä lintu ja basso continuo säestää syvin huokauksin ja pehmeästi laulahdellen. Niin kaunista, niin kohottavaa.

Ennakkoon arvelin, että perjantai on huono konsertti-ilta. Omakin väsymys painoi, Toisesta puhumattakaan, jolla oli työviikko takana. Ikäisemme ovat virkeimmillään päiväsaikaan, niin se vain on. Saliin olisi mahtunut enemmänkin, mutta ne, jotka olivat väsymyksensä voittaneet, palasivat kotiin virkistävän energiasateen saaneena.

Oli hauska havaita, että meitä kirjaston lukupiiriläisiä oli toisistaan tietämättä tullut paikalle kolme. Moni muukin kuulija edusti kulttuurin suurkuluttajatyyppiä: keski-ikäinen tai vanhempi nainen – jotkut sentään puolisonsa kera. Nuoret puuttuivat yleisöstä. He lienevät menneet huuhtoutumaan perjantaiväsymyksestään toisaalle.

Konsertti on eri asia kuin levyn kuuntelu tai radion musiikkiohjelma. Silloin tällöin kannattaa ravistautua irti kotiympyröistä ja mennä latautumaan.

Aamunkajo punaa huurteiset koivunlatvat. Vastavalossa lumi kimaltaa oksilla ja ilmassa leijuu kirkkaita kiteitä. Iho tuntee kylmän, punertuu mielihyvästä. Askelet soivat kireästi lumijäällä. Talvi laulaa!

Soitan Lapsuusmaalle, hoivakotiin, kuullakseni miten Äiti voi. Ihmeellistä miten läsnäolon ja tunnistamisen kerrosten hiutuessa olemattomiin voivat rutiinit pitää ihmisen elämän käynnissä: herääminen, pukeutuminen, vuoteen sijaaminen, syöminen, riisuutuminen ja nukkuminen. Aamu toisensa jälkeen valostuu ja kohta on ilta taas.

Auringonlasku punertaa hennosti taivaan metsän rajalla. Lumi sammuu jähmeän valkeaksi viitaksi. Valo suodattuu, luo maisemaan sinisen hetken. Ja sitten on ilta.

Joidenkin tammikuu on tipaton, meillä sen sijaan on vietetty kulttuuripitoista tammikuuta aplodeeraten siellä täällä oikein sydämen kyllyydestä. Tuntui hyvältä joulun ja uuden vuoden pyhien suman jälkeen lähteä ’ulos’ kotirauhasta kokemaan kulttuurisia impulsseja.

Ei ole tullut Kaapelissa ennen käytyä, vaikka niillä kulmilla on liikuttu. Esikoisen porukan ihana joululahjaylläri oli tällä kertaa liput Hurjaruuthin Talvisirkukseen. Ah ja voi että oli hauska parituntinen (oikein ’elämän-päivänä-lajia’ – Esikoiselle tiedoksi). Saimme ihastella huimaa akrobatiaa ja loistavia miimisiä lahjakkuuksia. On todellinen taito saada kehonkieli niin eläväksi, että erilaiset äännähdykset tai vieraskieliset tunnistesanat riittivät viestin ymmärtämiseen. Katsomossa oli paljon lapsia, joiden eläytymistä huikeisiin taidonnäytteisiin oli myös mainio seurata sivusilmällä.

Loppiaisvieraamme toiveissa oli Prinsessa Ruusunen, ihastuttava satubaletti. Klassisesta tanssitaiteesta viehättyi hieman yllättäen myös meistä Toinen, jota en juurikaan ole tohtinut aiemmin edes kysellä mukaan. Ilmeisesti olisi kannattanut. Baletin perusasioiden tuntemus auttaa saamaan esityksestä enemmän, mutta voi myös heittäytyä vain nauttimaan äärimmilleen viedystä estetiikasta, joka on arjesta mahdollisimman kaukana. Yleisön joukossa oli useita suloisiin prinsessapukuihin puettuja pikku tyttöjä – viime vuosien ilmiö satubalettinäytöksissä. Maaliskuun ylimääräisiin näytöksiin saa vielä lippuja.

Elokuvatarjonnasta valitsi leidikvartettimme kotimaisen Putoavia enkeleitä. Meriluodon ja Viidan tarina on rankkaa katsottavaa. Elokuvan rakennetta on arvosteltu sekavaksi, mutta minä pidin ohjaajan ratkaisusta, jossa tarinaa kehrättiin ja purettiin fiktiivisen tytärhahmon kautta. Tommi Korpela on juuri oikea mies Lauri Viidaksi, hänen powerinsa riittää. Yllättävän upeasti nuori Elina Leeve selviää vaikeasta, roolista toiseen vaihtuvassa osuudessaan. Jos on oma kriisi meneillään ei ehkä kannata raastaa itseään tällä elokuvalla, muuten voin suositella.

Kuvassa on kesä Karjalassa sodan viimeisenä vuonna. Hääpari seisoo sulhasen syntymäkodin pihanurmella auringossa, taustalla kukkiva pihlajapuu. Morsian täyspitkässä valkeassaan nojaa kevyesti vasenta olkaansa sulhasen oikeaan. Hunturyöppy valuu selkää nurmelle asti. Pienten valkeiden kukkien kimppu sylissä kaartuu kohti sulhasta. Morsian hymyilee suoraan, sotilasasuinen sulhanen katsoo morsianta hiukan ujosti onnellisen miehen ilmein. Kauluslaatat ovat kersantin, vasemmassa rintapielessä kolme ansioristiä ja kaksi urheusmitalia. Saappaat kiiltävät ja pussihousujen prässit taittuvat terävinä. Vallaton tumma kihara on karannut otsalle.

En tavannut koskaan heitä kumpaakaan. Kuvan sulhanen, Toisen eno, katosi rauhan tultua kauan sitten syysmyrskyyn kalamatkallaan, palasi omilleen seuraavana keväänä rantaan ajautuneena. Enon vaimo kuljetti kahta lasta yksin eteen päin. Nyt perheestä on enää yksi jäljellä, hänelläkään ei perillistä.

Vuodet harventavat väkeä suvussa hiljalleen. Yksi toisensa jälkeen on muuttanut nurmen alle, nimeksi hautakiveen. Sukupolvesta toiseen perheet pienenevät.

Kuljemme vuorollamme kukin samaa tietä; muutumme muistoiksi, jotka välähtelevät elävien mielessä ja kerran unohtuvat.