p3300239.JPG

Yöni on levoton. Näen outoja unia, joissa käy yllättäviä henkilöitä menneisyydestäni. (Tämän saa, kun vatvoo elämänsä käänteitä illalla viimeksi.) Heräilen, jalkaa särkee. Luen yöllä Johannes Viiniköynnöstä, jonka tekstit ovat poikkeuksellisen kaunista uskonnollista kieltä ja kuvaavat Hengestä hurmaantuneen mystikon näkyjä.

Pilvisen aamun meditaatiokävelyksi valitsen tien matkamiehen ristille. Suoraan aamiaiselta paarustan reppuineni alas mäkeä ja metsäpolun alkuun. Yöllisen lumen alta kuultavat eilisen isokenkäisen kulkijan jäljet. Jäniksen iloloikkia ja pikku otusten varpaanjälkiä risteilee tien poikki. Metsä huokailee ja humisee.

Kiikari jäi, niinpä pitää tyytyä nimeämään Isoksi Taivaanlinnuksi tuo, joka liitelee vastaan korkealla tuulta pidellen kuin haukka. Pieni Taivaanlintu taas pyrähtelee edelläni, pysähtyy oksille, piiskuttaa. Tie polveilee vuoroin tasaista, ylämäkeä ja alamäkeä. Metsään on ilmaantunut hakkuuaukeita. Tie on valoisampi nyt.

Matkamiehen risti on nimennokassa kalliolla. Järveltä puhalteleva navakka tuuli soi uljaasti havupuissa. Jäällä kauempana näkyy istuvan pilkkijä. Laavulla tarkenee istuakin tovi, kun joku on tuonut sinne styroksilevyn. Hetken levähdettyä matka jatkuu. En mieti erityisiä, hengittelen metsää, kuuntelen askelteni ääniä, tuulta.

Aurinkonäkyjä ja marianpunaista

Palattuani laitan majoituksen keittiössä teetä. Kirjastokin on auennut. Avulias kirjastonhoitaja kaivaa lisää tietoa Maria Egyptiläisestä. Englanninkielinen aineisto näyttää perustuvan pääosin legendoihin, joiden todenperäisyys tuskin on kovin tukevalla pohjalla. Romaanikin Mariasta löytyy. Tuula Saarron tyyli on kovin romanttista ja maalailevaa. Voinhan kysyä kotikirjastosta, mutta jaksaisinko lukea.

Luostarin kirjasto suljetaan kahdelta. Kun tulen ulos, huikea kirkkaus tulvii vastaani. Aurinko! Puhdas lumi sädehtii ja kirkon kuparikupoli näyttää liekehtivän. Ilahdun hillittömästi niin kuin ihminen, joka on valvonut ja niellyt aamiaiseksi sinisen särkypillerin, kävellyt itsensä väsyksiin metsässä ja vielä uppoutunut tunneiksi outoihin tarinoihin vieraalla kielellä. Mieleni tekee tanssia aurinkoisella pihalla!

Lounaalla istuudun taas vastapäätä punaviittaista Jumalanäiti Ennusmerkki-ikonia. Ikonin ja minun väliin on joka kerta nyt tullut istumaan joku punapukuinen nainen. Mistä riittääkin. Tällä on avomiehustainen musta pusero ja punainen jakku. Kultainen ortodoksiristi lepää rehevien rintojen vaossa.

Kun astun ulos trapesasta, taivas on jälleen täysin pilvessä ja lumihiutaleita leijuu ilmassa. Näkyjäkö näin auringosta? Kujan päässä Expressbussista jää luostarin pysäkille mies sinisissä farkuissa ja tulee vastaan kuusten katveessa. Siniset silmät ja harmaa, hoidettu parta. Mies tervehtii, hymyilee. Sen koommin en häntä näekään.

Luostarin kasvot

Tulen ajatelleeksi täällä kohtaamiani ihmisiä. Munkkeja mustissa kaavuissaan, kotsa päässä. (Viinitynnyrin kokoinen munkki, jota ei viimeksi näkynyt, on kaventunut havaittavasti ja palannut mutisemaan rukouksia kirkkoon.) Elämäntapatalkoolaisia, naavapartaisia, liehuvatukkaisia ja rohevasti nauravia äijiä, kauniita androgyynisiä nuorukaisia, hurskaita huivimummoja ja tyylitietoisia esteetikkoja. Niin ja tietysti meitä satunnaisia (toisuskoisia) kävijöitä.

”Autuas se, jonka aurinko sarastaa hänen sisällään. Se jättää varjoonsa kyvyn nähdä ulkonaisia. – – Mistä ja miten ulkonainen aurinko voisi näyttää sinulle Hänen kaikessa säteilevän salaisuutensa. – – Voi minua, jos Aurinkoni on varjossa ja näen vain sen, mikä on kasvojeni edessä.”

Ehtoopalvelus kestää kaksi tuntia. Istun melkein koko muun ajan paitsi suitsutukset. Efraim Syyrialaisen paastorukousta luetaan ainakin kolmesti. Siihen kuuluu useita polvistumisia. Lattia jymisee, kun miehet lankeavat alas. Ketterästi kokoavat talkoomummotkin helmansa, lennähtävät lattialle kerta toisensa perään, kutovat ristinmerkkejään tanakasti seisten. Istun huoletta, hengitän tuohusten ja pihkan tuoksua. Jalkaa särkee, mutta sielu on kotonaan.

Laskeudun kuusikujaa palveluksesta hitaasti, hengitän syvään. Kuuset humisevat hiljaa. Iltabussista näkyy jäävän nainen laukkuineen. Iltarituaalikseni on muodostunut tee, omena ja ykkösen uutiset majapaikan keittiössä. Fortumin johdon eläkkeistä ja bonuksista melutaan. Täällä se tuntuu oudon kaukaiselta ja yhdentekevältä.

Palaan Johanneksen pariin taas. Hämmentävää tekstiä ja kuitenkin niin tuttua. Ei ole autuuden tasoja, ei pyhyyden mittapuita. On vain armoa, lahjaa, yllättäviä sisäisiä näkemisen hetkiä, jotka kantavat monen kiusan, murheen ja koetuksen läpi uusiin vaiheisiin.

 

Lähtöaamuna

Taivas on pilvessä, yhä. Muistutan itseäni, että aurinko on, sillä päivä valostuu. Katse saattaa pysähtyä pilviin, mutta tietoisuus näkee auringon niiden takana.

 

Kohta seison laukkuineni kuusikujan päässä odottamassa bussia. Pilvet rakoilevat. Ja aurinko välähtää esiin.

 

 

  • ”Katse saattaa pysähtyä pilviin, mutta tietoisuus näkee auringon niiden takana.”
    Tuossa on myös syvä hengellinen viisaus.

    Kommentin jätti mm · perjantaina 3. huhtikuuta @ 20:08

  • Kiitos, että tahdoit jakaa matkasi!

    Niin, Herraa Jumalaa verrataan aurinkoon:

    Psalmi 84:11 (Biblia 1776)

    Sillä Herra Jumala on aurinko ja kilpi:
    Herra antaa armon ja kunnian:
    ei hän anna hurskailta mitään hyvää puuttua.

    Kommentin jätti herne · perjantaina 3. huhtikuuta @ 21:10

  • Ellinoora, kiitos jakamisesta. Upeita kuvia. Kuvaat kuin ammattilainen. Maalaat myös sanoilla niin, että tunnen olleeni itse paikalla.

    Kommentin jätti Anjakaarina · maanantaina 6. huhtikuuta @ 22:20

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.