Seison laiturirannassa. Hämärtyy. Aurinko on painumassa metsään, viimeiset säteet punertavat kuusten latvuksia. Poikkesin sytyttämässä tuohukseni Valamolaisen Jumalanäidin ikonille vain kertoakseni, että tulin taas. Kirkko oli tupaten täynnä väkeä. Vigilian alkurukoukset jäivät soimaan, kun pujottauduin ulos ja laskeuduin rantaan.

Olen väsynyt. En muuten erityisesti, mutta niin reilun kuuden tunnin bussimatka Helsingin Kampin uumenista Valamoon aina vaikuttaa. Työvuosina väsymys oli paljolti päänsisäistä ja kerääntynyttä, nyt se tuntuu vain päivän matkan kokoiselta ja fyysisemmältä.

Huoneeni on kansanopiston majoitusrakennuksessa tällä kertaa. Sieltä voi kulkea ikikuusten kujaa kirkkoon ja trapesaan. Pyysin pihanpuoleisen huoneen toisesta kerroksesta, kun oli mahdollisuus valita. Haluan nähdä kirkon kuparikupolin illalla viimeksi ja aamulla ensin.

Kun astuin bussista Valamon kuusikujan päässä, päivä oli häikäisevän kirkas. Nyt iltapimeällä pihalla harvat lamput loistavat kuin täysikuut, valokehä hangella, varjot ympärillä syvät. Hotellin kaikissa ikkunoissa on valot. Majataloissa trapesan takanakin on paljon väkeä, mutta tässä talossa ihanan hiljaista.

Retriittini matkaevääksi olen valinnut Johannes Viiniköynnöksen kirjekokoelman Palava ruoko. Johannes syntyi vuoden 690 tienoilla Pohjois-Irakissa ja kuului Idän apostoliseen kirkkoon. Munkki Serafim on kirjeet suomentanut syyriasta ja sanoo esipuheessaan palavaa ruokoa kauniiksi symboliksi Jumalaa kaipaavasta sielusta.

Laskeudun levolle. Sinun käsiisi, Isä, ihmisiä rakastava.