Tässä on nyt ollut kaikenlaista. Viime viikon tiistaista asti olen syönyt antibioottia, väsymystä on sekä itse syyn että lääkityksen tiiimoilta. Projektivapaaehtoishommiin lähtiessä eilen aamulla ajattelin, että olisi pitänyt pyytää lääkäriä kirjoittamaan sairauslomaa vapaaehtoistehtävistä ja harrastuksista. Sitä ajattelee, että vain tämän ja vain tuon teen, kun olen luvannut, kyllä nämä menee. Onhan nuo menneet, mutta väsymys tuntuu jälkeen päin paadenpainavalta.
Työvuosina sairausloman ensimmäinen päivä meni järjestellessä sijaisia ryhmätilanteisiin, peruutellessa tapaamisia ja palavereja. Jos oli henk.koht. perustein pyydetty johonkin työtehtävään, sen sitten vain hoiti sairaanakin. Peruskunto kesti pitkään tämmöistä. Velvollisuudentunto ei kestänyt itsensä armahtamista.
Olenko vieläkään oppinut hellittämään? Vapaaehtoisuus on vapaaehtoista ja sen pitää saada olla – tätähän itse kouluttajana painotin. Velvollisuudentunto on sitkeää sorttia.
Kirjailija Leo Tolstoi, jonka omia sekä muilta koottuja ajatuksia olen seurannut vuoden alusta, tuli jo eläessään tunnetuksi teosofishenkisistä mielipiteistään. Hän korosti rauhantahtoisuutta ja hyvyyteen pyrkimistä, arvosteli voimakkaasti omistamista yleensä ja maan omistamista eritoten, oli vakaumuksellinen eläinsuojelija ja vegetaristi.
”Olisi anteeksiantamatonta jatkaa lihan syömistä, jos se olisi välttämätöntä tai jos siihen olisi jokin syy. Mutta sellaista syytä ei ole, lihan käyttäminen ravinnoksi on vain paha tapa, jota meidän aikanamme ei voi mitenkään puolustella.” -Tolstoi
”Ellemme olisi tapojemme sokeita orjia, ei meistä yksikään voisi hyväksyä sitä, että valtava määrä eläimiä tapetaan ravinnoksemme joka päivä. Näin siitäkin huolimatta, että antelias maa tuottaa syötäväksemme mitä erilaisimpia aarteita.” -Bernard de Mandeville
Kasvisruokavalio joillakin maitotuotteilla ja kalalla täydennettynä oli työvuosina minun juttuni. Se perustui pragmaattisiin tosiasioihin: kasvisvaihtoehto oli tarjolla työpaikkaruokailussa ja lihan välttäminen poisti nivelkivut. En ole minkäänlaisten ehdottomuuksien kannalla sinänsä, kannattaa kuunnella omaa elimistöään ruuan suhteen. Nykyään, kun kasvisruoka pitäisi itselle erikseen tehdä, ruokavalio on muuttunut sekalaisemmaksi. Nivelvaivat tuntuvat aina lihaa syötyäni.
Leivonnaisten tarjonta kaupoissa on paisunut ja muuttunut. Oletteko huomanneet, että hyllyt notkuvat nykyään tahmatäytteillä ja sokerikuorrutuksilla houkuttavaa kahvileipää? Yksinkertaista vehnäpullaa saa hakea. Ei ihme, että ihmisten painoindeksit kohoavat humisten ja kakkostyyppi vaanii nurkan takana.
Ärsyynnyn ajoittain myymälässäpaistovillitykseen. Lämmintä leipää yritetään pitää myyntivalttina, mutta ei osata pakastetta paistaa. Milloin leipä on lässähtänyt, milloin sisältö puolikypsää tai kerrassaan mautonta. Rapeakuorisen patongin joskus saatuaan voi ihmetellä ääneen. Leipomon myymälä on ainoa, josta saa kunnon leipää.
Mitäpä tässä marisen. Ihminen on mitä syö ja syö siihen mitä puuttuu. Kaupan hyllyjen täytekama hyllyy meissä tyhjyytemme täytteenä.
Kaupunki oli kaunis ja rauhallinen aamupäivällä, työpaikoilleen kiiruhtaneet olivat jo vieneet tungoksen mukanaan. Kadulla sai edetä väistelemättä, tulematta tönityksi. Puistossa korjattiin lehtiä, puhallettiin ja imuroitiin, koneet pärisivät tarmokkaasti.
Kävelin tavaratalon läpi hitaasti syysmuotia silmäillen. Tavaraa oli runsaasti, samoin myyjiä, asiakkaita vain kourallinen. Myyntipöytiä ja tankoja peiteltiin pinkinpunaisella muovilla. Tajusin äkkiä, miksi oli tyhjää, odoteltiin huomenna alkavaa kolmen päivän ostoryntäystä: erikoistarjousten perässä juoksevia asiakkaita.
Seminaarissa oli tuttujakin viime keväältä: ohjaaja ja yksi osanottaja. Muut olivat iäkkäämpiä; ilmeisen intohimoisia lukijoita me kaikki. Esittäytymiskierroksen jälkeen aloitimme kylmiltään runoanalyysillä. Runo oli upea kokonaisuus ja analyysi avasi siitä uusia tasoja. Kommenteista tajusin, miten kukin kokee lukemansa eri tavoin, oman elämysmaailmansa läpi. Teksti oli Eeva-Liisa Mannerin Talvi.
Tavaratalon nurkalla oli mies polvistuneena kadulle, edessään kuppi. Asema-aukiolla nainen ojensi vaaleanpunaista ruusua. Kuljin kummankin ohi pysähtymättä. Hetken mietin miten paljon maailmassakin on pinnanalaisia tasoja, hyväksikäyttöä, kätkettyjä tarkoituksia, valheita.
Pilviä kerroksittain, harmaata alinna, valoisia ja utuisia ylempänä ja kaiken takaa pilkahteli sininen. Katselin miten viereinen raidepari kulki mukana ja maisema juoksi vastaan. Vähän ennen kotiasemaa juna sujahti sumuiseen sadepilveen. Asemalla odottelin, kunnes kuuro meni ohi. Elämä tuntui hyvältä.
Että pitää muistuttaa, jo sekin, mutta että pitää silti ennakoida ja varautua. Päiväkodin setä ja täti tutkivat pikku metsikön, ettei satu olemaan vaarallisia esineitä. Vastuu pakottaa ja realiteettien tieto. Vasta tarkistuksen jälkeen tuovat lapsiryhmän sinne retkelle. Heti syntyy iloista säpinää, kiihkeitä mielikuvitusleikkejä kuusten alla, kannokossa ja ison kiven kyljessä, juoksua puiden lomassa risteilevillä poluilla. Puistikon kyljessä huutaa teksti keltaisella pohjalla: ROSKAAMINEN KIELLETTY. Kyltin vieressä lojuu tyhjä karkkipussi.
Naapurin talo muuttui yhdessä päivässä valkoisesta keltaiseksi. Vehreiden puiden, nurmikon ja pensaiden keskellä se on nyt kuin kauniisti kypsynyt syksyinen kurpitsa. Kesällä remontoidun ikkunaseinän ansiosta talon ilme on nyt entistä tasapainoisempi ja selkeämpi. Silloin tällöin olen mukavan isännän kanssa raja-aidan yli muutaman ajatuksen vaihtanut ja taputellut portille juossutta Viksu-koiraa. Ihailen erityisesti puutarhan vanhaa omenapuuta kevätkukassa ja syksyllä herkullisenpunaisine hedelmineen. Kunhan korjaavat rakennusromppeet seinustalta, on meillä viehättävä, vuodenaikojen mukaan muuttuva taulu ikkunamme takana.
Arkinen maanantai on hyvä päivä monelle asialle. Voi panna pesukoneeseen valkoisen liinan, jolle eilen oli kauniisti katettu Kuopuksen ja Neidon kanssa nautittu herkullinen uunikala-ateria. Voi rakennella lounasannoksensa aterian tähteistä, kattaa senkin kauniisti ja muistella käytyjä keskusteluja. Voi lukea uudestaan ja tarkemmin sunnuntain lehden. Voi soittaa äidille palvelutaloon ja kuunnella millä mielellä siellä ollaan. Voi lähettää tekstiviestin ystävälle. Voi jatkaa illalla aloittamaansa mielenkiintoista kirjaa. Voi kirjata hoitotahtonsa ja post mortem-toiveensa. Voi itkeä ja nauraa niitä kirjatessaan. Voi hurmaantua siitä, että on elossa.
No niin, ensimmäinen aamu projektivapaaehtoisena on sitten takana. Kauniissa syyssäässä oli mukava pyöräillä keskustaan samaan aikaan, kun pienet taapersivat tai isommat rynnistivät kouluaan kohti. Kypärä päähän ja sekaan vain.
Vapaaehtoistyön keskukseen haettiin kotoa kaupungin vanhustyöntekijöiden ehdottamat ja projektia varten haastatellut ikäihmiset. Ensimmäisellä kertaa oli mukana neljä mummelia, kun Kalle teki tenän eikä lähtenytkään.
Kahvit juotiin aluksi, tottakai. Projektivastaavat kertoilivat mitä on odotettavissa. Meitä vapaaehtoisia oli kaksi ja keskuksen kuvaustaituri Mikko kolmantena. Monenmoista innostavaa ideaa maalailtiin tulevaisuuden taivaalle.
Kuulumisten kierros oli parasta kaikesta. Mummelit kertoivat elämästään sen verran kuin kukakin rohkeni. Oi niitä tarinoita! Kuka mistäkin päin maata alunperin syntyisin ja miten olivat tänne joutuneet, mitä elämässään tehneet ja miten nyt on.
Helpolla me vapaaehtoiset pääsimme tänään. Ensi kerralla onkin tosi kyseessä, kun porukan sanottiin tuplaantuvan ja varsinaiset projektiohjelmat alkavat pyöriä. Olkoonpa niin tai näin jatkossa, ainakin alku tuntui ihan rattoisalta.
Äiti on asunut nyt kaksi kuukautta palvelutalossa. Eläke riittää asumiseen, ruokaan ja yleishuolenpitoon. Lääkkeet annetaan ajallaan, ruokailuista ja pesuista huolehditaan ja hoitaja poikkeaa katsomassa vielä illalla ja yöllä. Osa palveluista maksaisi erikseen; veli haluaa käydä itse hoitamassa kauppa- ja apteekkiasiat, miniä huolehtii puhtaudesta.
Muuton aikaan sovimme puhelinlinjan avaamisesta äidille, joka ei ymmärrä kännykän käyttöä. Linjan avaus tilattiin äidin osoitteeseen ja laskutus veljen osoitteeseen, koska veli hoitaa äidin raha-asiat. Kuinka ollakaan, puhelinta tultiin asentamaan ensin veljen naapuriin! Sieltä asentaja ohjattiin veljen luo. Piti vääntää homma rautalangasta uusiksi.
Kului kuukausi. Tiedusteltiin, milloin linja saadaan auki oikeaan osoitteeseen. Homma oli merkitty hoidetuksi! Olisi pitänyt tehdä Soneralle uusi tilaus, kun väärinkäsitys selvisi. No, tehtiin sitten. Kului toinen kuukausi. Sitten tuli lasku, veljen osoitteeseen. Linja oli avattu kaksi viikkoa sitten, mutta tiedotus asiasta oli unohtunut.
Tällä välin olen kysellyt veljeltä sekä palvelutalon hoitajilta äidin vointia. Eilen veli soitti äidin luota ja kertoi yhteyden olevan vihdoin kunnossa. Puhuin äidinkin kanssa. Hän sanoi, että häntä pelottaa yksin oleminen, kun hän ei muista missä on ja milloin joku tulee auttamaan. Tuntui kornilta sanoa siihen, että soitan niin usein kuin voin.
Tänä aamuna jo soitin. Äiti vastasi nopeasti, oli ollut puhelimen vieressä. Hän kuulosti selkeältä ja kertoi nukkuneensa hyvin ja saaneensa aamupuuron, kahvin ja lääkkeet. Kysyin miltä olo muuten tuntuu. – Ulkon on vissiin pakkasta, ko nii viluttaa. Millos miut viijjää kottii tiältä, minnuu pelottaa yksinää. Joka päivä mie itken..
Perheen kyljessä ikänsä asunut äiti kaipaa omiensa läsnäoloa. Palvelutalo ei ole koti. Voi kun olisi pieni kodinomainen hoitopaikka muistamattomalle. Tytärtäkin viluttaa.
Mikä ilo kuulla eilen ystävän ääni puhelimesta: olen just käymässä täällä päin, nähtäiskös? Siltä istumalta sovittiin lounaskeskustelusta kaupungin keskustan ravintolassa. Olimme siellä tänään. Hyvää ateriaseuraa, erinomaista ruokaa ja elämäntuntojen jakamisen iloa samalla kertaa!
Paitsi että olemme ent. kollegoja, on meillä yhteisiä eläkeläiselämän intressejäkin: lukeminen ja kirjoittaminen muun muassa. Asuinseudullaan hän on ottanut vetääkseen kirjallisuuspiiriä innokkaille osallistujille, mikä sai minut hiukan kateellisena oivaltamaan, ettei kotikaupungissani tuommoista ryhmää taida ollakaan.
Vapaaehtoistyöhön osallistumista pohdittiin yhdessä, kun se juuri nyt minuakin mietityttää. Onko vapaaehtoisuus vapaaehtoista? Vai tuntuuko, että meitä, jotka olemme elämäntyömme toisten hyväksi tehneet, yhä odotetaan organisoimaan, kokoamaan, puuhaamaan, osallistumaan?
Totesimme, että tämän elämänvaiheen suurimpia iloja on se, että nyt voi valita asioita ihan oikeasti myös tai jopa pelkästään omien intressien ja mieltymysten pohjalta. Milloin viimeksi on ollut siihen mahdollisuus? Koskaan? On ollut niin paljon täytymistä, velvollisuuksia, vastuita, mitkä ovat raamittaneet ajan ja voimavarat.
Katselen lukemaan houkuttavien kirjojen pinoa, mietin keskeneräisiä kotipuuhia. Ajattelen ystäviä, joita haluan tavata, äitiä, joka odottaa käymään. Kalenterissa on vain kiinnostavia ja mukavia asioita, myös tilaa ja väljyyttä. Ja saa ollakin.
Seurakunnasta tuli värikäs kirje: vapaaehtoisia kaivataan toimintaan, mukana pitkä lista tehtävistä, joista voi valita mieleisensä. Jahas. Johan olen jotain luvannutkin. Toisaalla Vapaaehtoistyön keskus esittelee uutta Nostalgia-projektiaan ja rekrytoi väkeä toteuttamaan virikkeellistä vanhustoimintaa.
Nostalgia-projektin tarkoitus on käynnistää osallistujissa kolmitasoista aktivaatiota: sosiaalista, fyysistä ja psyykkistä ja siten parantaa elämän laatua. Osallistujat etsitään kaupungin vanhustenhuoltohenkilöstön avulla. Projektin talous perustuu RAY:n myöntämään tukeen ja toteuttajina ovat ammattilaiset ja vapaaehtoiset yhdessä. Näyttää hyvältä paperilla.
Tapasin projektipäällikön ja kävimme mielenkiintoisen keskustelun. Miten tuo nyt alkoikin tuntua niin tutulta. Seurakunnathan ovat iän kaiken tehneet samaa diakonia-ammattilaisten ja heidän tukemiensa ja kouluttamiensa vapaaehtoisten voimin. Työtä vanhusten hyväksi tarvitaan ja tehdään monella suunnalla. Koordinaatiota kaivattaisiin.
Olenko siis pistämässä eläkeläisenä lusikkani samaan työsoppaan, josta sen juuri nostin? Projektivapaaehtoisen olisi sitouduttava joka viikko tiettynä päivänä kolmeksi tunniksi kahden ja puolen vuoden ajan. Seurakunnan vapaaehtoiselle riittää lupaus, että on käytettävissä sen mukaan kuin olosuhteet sallivat. Mietityttää.
|
|
