Olin siirtelemässä kiviä pihassa, kun Toinen ilmaantui työpaikalta kotiosoitteeseen tavanomaiseen aikaan. Ensi töikseen tuo ilmoitti menevänsä pesemään toisen ison maton, joka lauantaina jätettiin epävarmanoloisten kuivatussäiden vuoksi odottamaan aikaa parempaa. Joi kahvit ja lähti.
Aamupäivälenkillä olin käynyt ihmettelemässä metsään noussutta uutta asuntoaluetta ja todennut, että nykytalot ovat kauniita ja tilavia, mutta kovin tiuhassa. Alueella asutaan jo, mutta ulkotyöt, tontit ja piha-alueet ovat huispausvauhtia edenneen talonpystytyksen jäljiltä kuin keväinen kynnöspelto.
On ihmisiä, jotka tekevät rivakasti kotinsa valmiiksi yksityiskohtia myöten. On toisia ihmisiä, joilla projekti jatkuu aina sen mukaan kun talous, aika ja voimat antavat myöten. Niitäkin on, joilla homma on ikuisesti levällään ja taitaa jäädäkin. Moneksi on meitä, asujaa ja tekijää.
Meillä ollaan varmaan jotain tuolta keskiväliltä nykyisessä elämänvaiheessa. Tässä kodissa on asuttu kohta kaksikymmentä vuotta. Viime kesänä tehtiin laajamittainen katto- ja ilmastointiremontti. Tänä kesänä perusparannetaan pihaa. Seuraavaksi varmaan uusitaan keittiö ja sitten ja sitten…
Puuha ei tosin maailmasta tekemällä lopu.
Yhdessä asiassa meidän huushollin ajoitus kulkee eri sarjassa kuin muiden. Nimittäin tänään oli ensimmäinen meille molemmille mahdollinen matonpesupäivä koko kesänä. Ja elokuusta on enää tipat jäljellä. Eipä ollut tungosta, kahdestaan saatiin askaroida. Mitä nyt ukkonen vähän hätyytteli. Eikä niissä kahdessa matossa paljon aikaa tuhraantunut.
Kotikaupunkimme on satsannut matonpesijöihin ihan kiitettävästi. On ammeet ja pesupöydät, vedet ja viemärit, valutusorret ja mattomankelit. Kaikki kovasti ketjuilla ja pulteilla kiinni. Sitten viime kerran paikalle oli laadittu oivallinen huuhtelutelinekin vesiletkuineen. Taukoa tarvitseville on penkit ja pöytä, roskikseen mahtuu ja hätäpöksyille on huussikin.
Ei pesu mitään, mutta kuivaus. Tuotiin matot omaan pihaan narulle ja lähdettiin kävelykadulle maleksimaan. Olen markkinaskeptikko, en näe touhussa elämän lisäarvoa. Päätin kumminkin Toisen kaveriksi lähteä, taka-ajatuksena tietysti päästä viikonlopun ruuanlaitosta vähällä. Kuusamon muikkuja päästiin maistamaan, tuoretta hunajaa ja pihlajanmarjahyytelöä löytyi kotiin tuotavaksi.
Ja ilta kuluukin rattoisasti saunan jälkeisessä nirvanassa mattojen kuivumista paimennellen.
Mutkan takaa tulee risteys, siinä seisoo auto viistosti poikittain. Jarrutusmatka riittää juuri ja juuri. Näkyy olevan harmaatukkainen herra ratissa miettimässä kääntyisikö vai ei. Torvi soi ja keskitien meditoija päättää kääntyä.
Taajama jossain sydänmailla, keltaista sulkuviivaa ihan tuplana, edessä kaksi mopopoikaa ajaa rinnakkain. Yhtäkkiä toinen pojista kääntää uun yli keltaisten, taakseen katsomatta. Tuolla tyylillä ei ehdi vanheta. Kyllä riittää enkelillä töitä.
Metsäinen taival, kiemurainen, viittäkymppiä ajetaan. Mikäs siinä taapertaa? Heinäsorsaemo vetää letkaa yli maantien, poikaset sievästi parijonossa, ei kiirettä, mihinkäs olisi. Harmitti vain, että kamera ei sattunut olemaan esillä.
Maan teillä tapahtuu.
On ihmeen hyvä kotiin tulla taas.. oikein hyräilytti ikivanhan iskelmän säettä. Laukut on taas kertaalleen purettu, pyykit pesty, kukat kasteltu ja jääkaappi täydennetty. Tänään siivottiin ja pestiin ikkunoita. Tulin olleeksi poissa kotoa viikon; Äidin kanssa kanssa siitä puolet ja loput Toisen mukana kulkusalla. Eipä ollut kovin tavanomainen lomareittimme: veljen luota lähdettyä ajettiin Enonkosken ja Lintulan luostarien kautta Valamoon yöksi. Toisen yön vietimme Anttolanhovin kartanohotellin kellarihuoneistossa. Viimeksi kävimme ihmettelemässä Verlan museoita, kalliomaalauksia ja hiidenkirnua. Hiljaista oli maailmanperintömiljöössä, parhaaseen loma-aikaan.
Toisella on loma. Hoidamme itseämme ja kotia vähän aikaa, sitten lähdemme taas. Lomafilosofia voi olla tämäkin: kun ei lataa olemiseensa odotuksia, voi osua löytöön ja elämysten metsästys tuottaa usein pettymyksiä. Näillä eväillä.
.. semmoinen laulukin on, taitaa olla kylläkin enempi jouluosastoa. Siis taasen pakkaan kassia, yhtä junaan mukaan, toista mukaan otettavaksi, kun taas tapaamme vähän myöhemmin, Toinen ja Mie. Näyttää kääntyneen sateiseksi; ihan sama, eipä tarvitse olla kastelemassa kukkia yhtämittaa. Ja ainahan aurinko paistaa, pilvien ylisillä ainakin. Nyt juuri en kanna huolta mistään, huolet ovat odottamassa siellä, minne tästä.
Lienen aikoinaan opettanut poikasilleni, kuten minuakin oli lapsuuskotonani opastettu, ettei syödessä saa askarrella muuta, kuten lukea lehtiä tai kirjaa tai katsella televisiota. Tulee helposti syötyä enemmän kuin on tarpeen. On epäkohteliastakin, jos pöydässä on muita.
Arkipäivien yksinäisillä kotilounaillani olen antanut itselleni luvan unohtaa opastuksen. Katan pöytään terveystietoisesti kootun aterian – ja kirjan. Annos takaa, ettei tule syödyksi liikaa, sen sijaan pöydässä istuminen saattaa venähtää, kun ei malta jättää kirjan lukua kesken.
Viime aikoina olen nauttinut lounaani Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen seurassa. Sitä ilmaisujen ilotulitusta, vuoropuhelun iskevyyttä, tarinain messevyyttä, tapahtumien rytmiä! Myyräily mestarikertojan muhevassa tekstissä hykerryttää. Kirjallisen sielun ruoka ei tästä parane.
Juhannuksen vietossa on taas henkiä mennyt tuonpuoleiseen. Liikenteessä, hukkumalla, tappelussa, tukehtumalla. En tiedä, mikä on tavallisen viikonvaihteen saldo näillä markkinoilla. Sairaaloissa kuollaan kaiken aikaa, mutta se lienee elämään kuuluvaa muuttovirtaa. Juhannuskuolemat päätyvät yleensä uutisiin. Ehkä tarkoitus on hätkäyttää varoitusmielessä, sikäli turhaan, että miesmuisti ei riitä seuraavaan juhannukseen asti.
Tiet tukkeutuvat, vaikka palaajia on vähemmän kuin lähtijöitä. Osa porukkaa jää juhannussijoilleen jatkamaan kesää, osa nytkähtää toiseen suuntaan lomareissuilleen. Sisäisiä kalabaliikkeja ilmenee, vaikka hyvää tarkoittavat tahot ovat tuputtaneet ennakkoon parisuhdeohjeita. Lomalla syntyy tilanteita, tilanteet ruuhkautuvat, vain pieni kipinä ja riita leimahtaa. Syttyviä riidanpoikasia tuskin kannattaa säikähtää, sammuvat itsestään, ellei osapuolten palkeet jää päälle.
Ruuhka on kesä-Suomen ehtymätön luonnonvara. Ruuhkaan pääsee mukaan, jos välttämättä haluaa viettää lomansa tunkemalla festareihin. Juhannuksesta porukat ovat liikkeellä kuin heinäsirkkaparvi. Missä lomalaisia, siellä jono. Jonossa on paras olla poukkoilematta. Autokuskia ei kyytiläisten eikä toisen kuskin kannata ryhtyä opastamaan. Tauotus on tärkeä muistaa. Varminta on varata ylimääräistä pitkää piuhaa ja tarkistaa joustovara.
Lomaviikot voisi tietysti pitää myös toukokuussa, jolloin turistirysät heräilevät talviuniltaan tai elokuussa, kun ne nuuruvat nuhjuisuudessa. Tokihan rysien ulkopuolistakin lomaelämää on, muistiko sitä kukaan.
Arvottomat yllätti. Olen katsonut sen joskus iät ja ajat sitten teatterissa. Silloiselta katsomalta on jäänyt mieleen loputtomalta tuntunut autoajelu pitkin ja poikin ankeaa suomalaista maisemaa. Se ja Matti Pellonpää.
Uudelleen katsottuna tämä miesten makuun tehty ’road movie’, osoittautui sävykkäämmäksi kuin muistinkaan. Elokuva toimii aika lailla Pellonpään varassa, mutta muissakin rooleissa on mukavasti särmää. Autolla ajellaan, tupakka röyhyää, mutta tapahtuu paljon muutakin. Jokin salakoominen sävy kutkuttaa ja melankolia puree.
En osaa sanoa miksi, mutta Matti Pellonpää vain on uskomattoman sympaattinen. Vaikka mies roolissaan liikkuu hämärillä teillä ja käyttelee asetta, katsoja on hänen puolellaan, toivoo, että mies selviää amok-ajostaan ja saa rimpuilevan naisensa. Kaurismäen veljekset osaavat arvostaa minimalistista, upeaa näyttelijäntyötä.
Katsoin elokuvan ja vaikutuin. Populaarimusiikkia Vittulajänkältä on hätkähdyttävän hyvä elokuva. Arvaan, että joku ’kaunosielu’ laillani saattoi kakistella nimeä, mutta onnekseni olen jo tähän ikään oppinut, että raflaava nimi ei välttämättä tee elokuvasta huonoa ja lupaavakin saattaa tuottaa pettymyksen. Pohjoisesta tuulee kovaa. Aikoinaan jo Maa on syntinen laulu jätti lähtemättömän jäljen ja uskon pohjoiseen luovuuteen. Ajassaan tuo elokuva oli rohkea avaus seksuaalisuuden ja uskonnon pohjoisissa muodoissa myllertävien luonnonvoimien ymmärtämiseen. Alussa mainittu tuore elokuva on samoilla linjoilla. Tarina Vittulajänkän pojista on uskottava, ehkä tosikin. Hyvä kirja ei ilman muuta siirry hyväksi elokuvaksi. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuva on kuvattu ja rytmitetty upeasti. Herkullisia otoksia on runsaasti, vaikkapa poikien rokkiesitys ällistyneen luokan edessä on kertakaikkiaan ylittämättömän riemastuttava. Moni järkyttävä kohtaus piinaa katsojaa kestokyvyn rajoille, muttei koskaan yli.
Vittulajänkän poikien tarinan väriskaala on huima eikä yllätyksiä puutu. Television tarjoamaa elokuvatuotantoa vaivaava yllätyksettömyys ja tarinain ohuus oli totisesti kaukana tästä tulisesta leiskunnasta. Alku ja loppu ovat ihanan kreisiä kuvaa; tarina tempaa heti mukaansa ja sulkee ympyrän oikeassa sävellajissa.
Herään sekavasta unesta sateiseen aamuun. Askeleeni käyvät huoneesta toiseen, keskustelevat keskenään. Keittiössä kohta kahvin tuoksua ja lehden rapinaa, muissa huoneissa hiljaista.
Rakastan sadeaamua, se rauhoittaa päivän. Pihapuuhat jäävät kunnes selkenee. Tarpeellisia on vähän, välttämättömyyksiä vielä vähemmän. Mieli aaltoilee kevyesti, vapaana.
Alkanut arkiviikko päättyy juhannukseen. Epävakaista, sanoo sääennuste tulevaisuudesta. Juhannusennusteeksi muutenkin sopiva.
|
|
