Kotona vielä asuessaan äiti ei halunnut syödä lääkärin suosittelemaa mielialalääkettä. Hän oli vakuuttunut, että isän kuoleman myötä radaltaan suistunut elämänhalu ei korjaannu millään lääkkeellä. – Mikkää pilleri ei tuo häntä takasii, tokaisi äiti aina taipumattomasti, kun asiasta yritettiin keskustella.
Palvelutaloon muuton jälkeen masennus paheni. Äiti halusi kuolla kokonaan pois elämästään. Muistin kiihtyvä katoaminen ja elämänmuutokseen sopeutumisen vaikeus teki hänen olonsa surkeaksi. – Mitä mie tälläsellä elämällä, ko miust ei oo minkää tekijäks enkä mie muista ennää mittää, hän vaikeroi. Kävijää vastassa oli sankea valitusmuuri ja jokainen keskustelu päätyi itkuun ja kuolemantoiveisiin. Äiti kiukutteli kuin lapsi. Mikään ei ollut hyvin.
Lopulta ehdotin veljelle, joka huolehtii lääkkeiden jaosta, että aloitetaan äidille määrätty mielialalääke uudestaan. Jospa surkea olo edes hiukan helpottuisi. Näin tehtiin. Kuukauden kuluttua äidin vointi oli havaittavasti kohentunut. Hän ei enää itkenyt alituiseen. Hän keskustelee järkevänoloisesti tunnelmistaan, päivän säästä, ruuasta, vaatteista ja hoitajien edesottamuksista. Kun soitan joka toinen aamu, äiti saattaa kysäistä pojistamme ja lähettää terveisiä kuin joskus ennen. Erään kerran hän jopa sanoi: Onha se hyvä ko sie ain soitat, ni suap jutella jonkun kanssa.
Siunattu pilleri, helpotti äidin oloa ja meidän aikuislasten, vaikka ei tuokaan isää takaisin.
Tapasin kaupungilla tutun koulupsykologin. Hän oli matkalla lukioon tapaamaan nuorta, joka oli pyytänyt keskustelua. Kysäisin lähialueen taannoisten murheellisten tapahtumien vaikutuksesta hänen työhönsä.
– Asia on nostanut nuorilla pintaan piilevää ahdistusta ja lapsuushaavoja, sanoi hän. – Myös opettajat, vanhemmat ja kriisiauttajat ovat reagoineet.
Totesin hänelle miettineeni rehtoreita, miten epäkiitollinen ja raskas tehtävä heillä on ja miten he joutuvat kestämään sekä koulun sisäisten että ulkoa tulevien paineiden ristiaallokossa. Tehtävä ei ole suosittu, ammattitaitokaan ei aina riitä monenlaisten pulmien keskellä, jos tilanteet kriisiytyvät. Kuka tukee heitä? – Niinpä, nyökytti hän.
– Tietenkin katastrofi houkuttaa paikalle myös auttajia, jotka haluavat näkyä siellä missä tapahtuu ja kerätä kunniaa, totesi tuttava. Hän sanoi päättäneensä olla käytettävissä omalla paikallaan. Työtä on ollut muutenkin voimien rajoille asti. Eikä loppua näy.
Puhuimme, että auttajan työssä on myös tunnistettava omat särönsä ja ne hauraat kohdat, joista järjetön kärsimys voi murtaa avuksi olemisen voimat. Myrskyn silmässä voi olla hyvä keskittyä tehtäväänsä ja jättää uutiskiehunta ja jälkipohdinnat muille.
Yst. Sosiaalineuvoksen kanssa oli sovittu aikaa sitten, että joku keskiviikko mennään tutustumaan tiedekeskukseen. Hän on miehekseen erittäinkin kaikenmoiseen knoppologiaan päin kallellaan ja minun muinaiskäynnistäni saattaa olla hyvinkin kulunut jo parikymmentä vuotta.
Tiedekeskusta on kuulemma uusittu ihan viime vuosina, joten molemmille riitti katsottavaa yllin kyllin. Siellä palloilimme innostuneina koululaisten seassa, jos ei nyt ihan huimapäiden temppuradalla korkeuksissa niin lattiatasossa kumminkin.
Hyödyllistä nähtävää ja kokeiltavaa oli runsaasti ja tiedonjyviä karttui vanhemmankin laariin. Kävin toteamassa oman ainutlaatuisuuteni parissakin kyselyssä. Mukava oli todeta myös, ettei näkömuistissa edelleenkään ole mitään häikkää, nimien muistamista kun ei testattu.
Poikkesimme nauttimaan edullisen ja maittavan lounaan Café Einsteinissa sopivasti ennen Verne-teatterin esitystä. Teatterin mukavissa tuoleissa lojuen saimme lopuksi tehdä huikean kiehtovan tutkimusmatkan syvän meren ihmeisiin. – Täyteläinen ja hauska päivä, suosittelen!
Toinen oli mielestään uutta vaatetta vailla. Olinkin jo ihmetellyt, milloin hän saa sen väistämättömän kohtauksen, joka yleensä näyttää iskevän pari kertaa vuodessa sesonkiaikaan ja tulevan kalliiksi.
Jostain syystä Toinen inhoaa alennusmyyntejä. Niistä ei kuulemma löydä mitään mieluista ja jos sattuu löytämään, ei ole sopivaa kokoa. Minä taas inhoan sesonkiaikoja, mutta läksin mukaan makutuomariksi pyydettynä.
Välttääksemme pääkaupungin keskustan hikiset lauantairuuhkat läksimme isoon kauppakeskukseen kolmoskehälle. Hulluutta! Siellä vasta ryysis olikin. Tungoksessa törmäily tunnetusti vaatii sisua ja pitkää pinnaa.
Onnistuimme saamaan avuksi myyjän sekä kenkäpuodissa että miesten vaateosastolla. Se nimittäin varmimmin tuottaa tuloksen. Sain istua ja sanoa miltä kulloinenkin asuehdokas minusta näytti. Kaupat tehtiin.
– Isänpäivälahjaksiko tulee, kysyttiin minulta kassalla. – Tavallaan; isä maksaa itse ja minun lahjani on, että suostuin mukaan.
Seminaarireissulla tänään kävin tutustumassa Designmuseon keramiikka- ja tekstiilinäyttelyyn. Hesarin esittelyä Yuki Hayaman ylivertaisesta keraamisesta taiteesta tai näyttelyarvioita en lukenut, halusin mennä kokemaan itse. Museon toisen kerroksen Kirjottu Paratiisi, upeat käsinkirjotut tekstiilit, muistuttivat joskus ammoin samassa paikassa näkemästäni Silkkitie-näyttelystä.
Japanilainen Hayama on kehitellyt posliinimaljataiteen huippuunsa. On vaikea kuvitella esineelle enää täydellisempää kauneutta ja harmoniaa. Jo maljojen hienostunut muoto hivelee silmää. Taidokkaiden maalausten värisävyt ja aiheet perustuvat Japanin ja Kiinan kulttuuriin ja sisältävät länsimaalaiselle osittain mystisiksi jääviä merkityksiä.
Minua hämmästytti erikoisesti miniatyyrikukkien sulokkuus ja värien sopusointu. Maljakkoa tai maljaa läheltä katsoen voi havaita, että yhtään täysin samanlaista kukkaa tai ornamenttia ei ole. Keramiikkataiteen vaikeus on vielä siinäkin, miten monet polttovaiheet muuttavat värejä. Voi otaksua, että matka täydelliseen taideteokseen käy lukuisien epäonnisten yritysten kautta.
Tapasin ystävän arkilounaalla. Keskustelumme sukeltautui jutustelun lomassa useaan otteeseen syvälle elämänkipuihin, syyllisyyden ja luovuuden teemoihin, uniin ja niiden merkityksiin. Kolme tuntia siinä hurahti ajan kulua huomaamatta ja ystävän piti jo välillä lennähtää kääntämään parkkikiekkoa ja siirtämään autonsa toiseen kahden tunnin ruutuun. Tapaamme harvoin, mutta se onkin sitten juhlaa.
Keskustelun päätteeksi poikettiin kaupungin käsintekijöiden tilkkutyönäyttelyyn. Herttaisen puutalogallerian seinillä oli muutamia isoja ja runsaasti pieniä tilkkutöitä, upeimmat olivat nähtävillä läheisen kirjaston näyteikkunoissa. Sovituista ja vapaista ideoista on pursunut kymmenittäin persoonallisia töitä. Tilkkuvakan pöyhimistä, ompelukoneen surinaa ja sommittelua, luovuusiloa parhaimmillaan. Eikä maksa paljon!
Tilkuista tuli mieleen, että entisestäkin voi luoda uutta.
Taapersin pihan poikki postilaatikolle erään puolenpäivän tietämissä. (Laatikot ovat roskisvajan kadunpuoleisessa seinässä.) Eipä ole tullut nähtyä tätäkään vielä aiemmin: roskiksen ovet auki, yksi laatikoista kumollaan ja naapurinrouvan takamus pilkistää keräyspaperin seasta.
– Olen tässä pahanteossa, tuumasi tuo hämillään.
– Miten pahan?
– Yhdennentoista päivän lehti pitäisi löytää, siitä yksi juttu.
– Jaa’a. Keräysauto kävi viikko sitten, mahtaako niin vanhaa lehteä enää olla..
– Joo, niin kävi, mutta jotkuthan kerää pinoja kotiinsa ennen kuin tuovat laatikkoon…
Hain postini ja toivottelin mukavia löytöjä. Meillä ollaan sitä sorttia, joilla lehdet lentää keräykseen viikon sisällä. En kehdannut kysyä, mikä juttu.
Menneenä lauantaiaamuna miehisten viisauksien kadottua eetteriin tv-ykkösen Lauantaiseurasta, hankkiuduimme lähtemään viikon ruokaostosreissulle. Naapuritalon Isäntä sattui siinä olemaan pihallaan puuhassa. Siis mies askaroi ja Viksu-koira tarkasteli tuloksia viileästi makuultaan.
Juttuhetki vahvisti sen, mikä on jo ollut muutenkin havaittavissa: naapuri on toimen ja aikaansaannosten mies. Rohkenin ilmaista suruni äskettäin kaadetun vanhan omenapuun poistumisesta maisemataulustamme. – Noo, puu oli siis ihan läpilaho, tuumi Isäntä, – meidän emäntä meinaa, että istutetaan uusi.
Jonakin keväänä tuossa kukkii taas omenapuu, päätän toivoa. Maisemastani on kadonnut liian monta puuta tänä vuonna.
Jo aanailinkin milloin taas. Se sauna on aina pantu lämpiämään ennen aikojaan ja lisätty löylyä hyväksi hiotulla tekniikalla. Kaupallinen vuosi käännähti viimeiselle kvartaalilleen, johan olikin kiire saada joulupaniikki alulle. Enää yhdeksän viikkoa.
Rakastan yllätyksiä, minussa kihelmöi, kun pääsen tekemään jotain ensimmäistä kertaa elämässäni. Luulisi, että tähän ikään kaltaiseni perusutelias ihminen on jo kokeillut melkein kaikkea, mutta ehei, läheskään. Tänään viimeksi pääsin semmoiseen puuhaan, jota en ikinä ennen ole edes kuvitellut tekeväni.
Innokas nuori ohjaaja pani projektimummelit huovuttamaan. Ensin keskusteltiin lampaista, keritsemisestä ja karstaamisesta. Niille hahtuvapalleroille, joita karstaamalla lampaanvillasta muovataan, löytyi montakin nimeä: leppeet, lepereet, röllit. Moni oli kehrännyt leppeistä villalankaa. ’Pässinpökkimien’ pistely muistettiin.
Olipa rattoisaa kieputtaa kelmupalleron päälle erivärisiä villahahtuvia, pyöritellä kämmenissään vähitellen villaista palloa väliin kuumassa saippuavedessä kostutellen. Kun villapallo oli huopaantunut tiiviiksi, saippua huuhdottiin pois raanan alla kuumalla ja kylmällä vuorotellen ja lopuksi pallo puristettiin kuivaksi.
Vanutuksen, huuhtelun, leikkelyn ja muovailun lopputulemana oli kaunis huopakukka. Kädet tuoksuivat villalle ja ruusukäsivoiteelle, jolla lopuksi lääkittiin saippuaveden rypistämiä sormenpäitä. Mummeleilla oli hauskaa ja niin oli meillä ohjaajillakin. Pieni huopakukka päätyi kotona Muumimamman hatuksi.
|
|
