Torstaimummolassa purettiin tänään viime kerralla tehtyjä ’aarrekarttoja’. Kukin oli siis liimaillut umpimähkäisesti lehdistä leikkelemiään kuvia isolle piirustusarkille. Tekovaihe viime torstaina oli sekin mielenkiintoinen, mutta tänään kukin raotteli kuvista kertoessaan eilistä, huomista ja tätä päiväänsä.
Katselin ’karttaani’, jonka tein silloin hyvin nopeasti välillä toisia autellen. Keskialueella on kolminaisuusikoni, kirjapino, ilmapallo, kaunis teekuppi ja tanssiva pari, vasemmalla meri ja majakkasaari, oikealla metsäinen vuorimaisema ja vielä kesäinen kuva juhlivasta väestä rannalla.
Jollakin mummeleista arkilla oli vain muutama pieni kuva kuin kertomassa niistä harvoista asioista, jotka elämässä enää ovat tärkeitä. Toisessa paperissa oli pelkkää unelmaa, mahdollisimman kaukaista omasta arkitodellisuudesta. Eräs arkki oli ruokakuvia täynnä ja toisen alakulmassa oli hautausmaa.
Olen tehnyt eri vaiheissani vastaavia aarrekarttoja ja tallettanut ne. Jonakin päivänä otan ne kaikki esille ja katson miten aika on elämäni kuvaa muuttanut.
YLE:n Kotikatsomoa pidetään tarjonnaltaan kohtuullisen laadukkaana foorumina television katsojalle. Eilen alkanut uusi draamasarja jätti hämmentyneen olon. Harvoin tarjolla – mitään uutta, tekee mieli jatkaa.
Asumalähiöelämän peruskliseet tarjottiin kertarysäyksellä. Koko aloitusjakson kuvaavin otos oli huonosti lämmitetty kalasoppa humalassa riehujan ryntäillä. Ei lupaa hyvää, jos on tutkittava trailereita ja roolijakoja, että pysyy selvillä, kuka on kenenkin kanssa missä suhteissa.
Ilahduttaviakin roolitöitä pilkahteli siellä täällä. Kari-Pekka Toivonen neuroottisena ortopedina näyttäisi olevan eräs keskushenkilöistä ja onnistui roolissaan uskottavasti. Sisarusparista Ellaa esittävä Anna-Leena Uotila oli ihana ilopilkku.
Täytyyhän tätä tietysti katsoa, silloin harvoin kun tarjolla on. Näyttelijäryhmä toimii kuin mikä tahansa tiimi: sen työssä on lämmittelyvaihe, kehitysvaihe ja huippu. Jos ei kolmannessakaan jaksossa kahdestatoista homma ala toimia, tuskin toimikaan.
Iäkkörouvainyhdistys Kirja & Kahvi saapasti kulttuurinnälkä kurnien Meilahden Taidemuseoon, jossa oleman piti ja olikin Vuoden Nuoren Taiteilijan näyttely. Vaalea hulmuhiuksinen taiteilija Hans-Christian Berg selosti aulan videoesittelyssä taiteellisten pyrkimystensä lähtökohtia. Näyttelyn teokset toimivat juuri nuoren taiteilijan tarkoittamalla tavalla: herättivät ihmettelyä, uteliaisuutta ja lapsenomaista leikinhalua.
Terästä, akryyliä, valot, värit, heijastukset, välke. On aina kiehtovaa yrittää sukeltaa nuoren taiteilijan mielikuvamaailmaan, siihen ideasampoon, josta kumpuaa aihe ja työstettynä lopulta valmis teos. Mitä ikinä luova ihminen ajattelikin, vastaanottaja, katsoja näkee taiteessa kokemusmaailmansa heijastukset ja reagoi usein itselleenkin yllättävästi. Yhteinen taidekokemus antaa lisäksi erilaisia impulsseja kuin yksin, hiljaa katsottu.
Näyttelyn vaikutelmat sulateltiin läheisen Villa Angelican uskomattoman runsaassa ja yksityiskohtia rönsyilevässä salissa kahvin ja teen kera. Kahvilan interiööri oli mainio kontrasti modernille taiteelle – alueen kaunis talviasuinen luonto rauhallisena taustanaan.
Olin saanut päähäni lähteä katsastamaan kaupungin toimesta luvattua ilotulitusta. Mitenkä nyt ei tuntunut riittävän omalta pihaovelta katsella sitä myllerrystä kuten tavallisesti. Toinen kyllä pariinkin kertaan ihmetteli, että olenko aivan varma. – Juu juu, pitää olla poikkeuksia, tuumasin.
Kaupungin keskustan aukio oli mustanaan nuorta väkeä. Kilinää, mölinää, pauketta, sähinää, räiskettä. Muutamakin nuorimies oli jo kajahtanut kanveesiin ja ojenteli maan tasalta kaljapulloa kaverilleen. Tunnelma oli pelottava. – Ei tää taida olla meille, totesimme.
Ajettiin siitä kauemmaksi. Hyvinpä näki sieltäkin sen kolmen minuutin ilon, mikä kaupungin toimesta asukkaille suotiin. Hetken upea säihke.
Kaksi kaverusta tapasi kadulla tammikuun toisen päivän aamuna. – No, kato äijä, mitenkä se on vuosi vaihtunut? – Kännissä.
Kävin yhdessä Toisen kanssa katsomassa kotimaisen elokuvasyksyn uutuuden joulunalusviikolla. Musta jää on saanut kehuja erityisesti päähenkilöidensä, kahden naisen vahvojen roolitöiden perusteella.
Elokuvan juonikuvio käynnistyy melko tavanomaisella rakastelukohtauksella ja parisuhteen uskottomuuden paljastumisella. Jatkossa draamaa kehitellään mustasukkaisuudesta, joka viimein kääntyy tragediaksi. Lopussa moni kysymys jää auki, kaikki tapahtunut ei tunnu ihan katu-uskottavalta eikä rikoksen puolelle kääntyviä tapahtumia selvitellä lopuksi mitenkään.
Outi Mäenpää tekee ainutkertaisen, huikean intensiivisen roolin, jonka varassa tapahtumat vyöryvät eikä kuolleita hetkiä synny. Myös Ria Kataja toisen naisen osassa on modernin nuoren naisen vahvuuden väkevä tulkki.
Aikuiskatsoja havainnoi lievästi hämmästyneenä nuoren miesvoittoisen yleisön naureskelun seksikohtauksille ja varsinkin naisten ronskille kielenkäytölle. Loppua kohti tarinan traagiset käänteet hiljensivät yleisön. Rankka, mutta ei synkkä elokuva. Kannattaa katsoa.
Eilisestä päivästä tuntui sen verran väsymystä, että nukuin ensin kahdeksan tuntia yhteen mittaan, sitten vielä ylimääräiset kaksi. Olin ollut kaupungilla, taidemuseossa. Tunsin itseni miellyttävän sivulliseksi, kun katselin kahvilassa istuen ostoskasseineen kiiruhtavia.
Millainen maailma olisi, jos elämä ei perustuisi näin itsestäänselvästi kaupankäynnille, tavaroiden tekemiselle, myymiselle ja ostamiselle? Mielikuvitus sekoaa heti kohta, en osaa edes kuvitella. Paljon on tarpeellista, vähän välttämätöntä, eniten turhaa.
Jääkaapissa odottavan piparitaikinan houkutus käy ajoittain ylivoimaiseksi, parasta ryhtyä toimeen. Kohtsillään ovat tuoksuvat piparit purkissa odottamassa joulua. Perinneresepti tuotti taas herkullisen tuloksen. Toinen tulee myöhemmin töistään ja asioiltaan, ilostuu jo tuoksusta.
Junan eteisessä seistessä katselin hyvin matalalla horisontissa kelluvaa punaista pilveä. Aamurusko! tästä tulee hyvä päivä, ajattelin. Kuka on matkalla työhönsä kuka minnekin, olkoon päivä meille kaikille onnellinen.
Illalla olin soittanut keskussairaalaan. Äiti oli kipulääkitty toimenpiteen jälkeen, tiesi kumminkin missä oli. Tänään hänet haetaan sairaalasta kotiin odottelemaan tietoja. – Älä pelkää, äiti, sanoin, asiat järjestyvät.
Rouva Dosentti otti vastaan tyylikkäässä asussa, sanoi lähtevänsä klinikalta suoraan nuoremman kollegan väitöstilaisuuteen. Kyllä tuntui hyvältä, kun hän ilahtuneena sanoi kaiken olevan silmäni suhteen niin hyvin kuin olla voi.
Minun ei tarvitse mennä enää tarkastukseen silmäklinikan tutkimusosastolle, mutta voin aina ottaa yhteyttä tarvittaessa. Kotiin palaillessa muistelin, mitä kaikkia vaiheita olin käynyt läpi. Tunsin syvää kiitollisuutta.
Hätkähdyttävä, raastava kipu jalassa heti ylösnoustessa. Rauhallisen, hyvin nukutun yön jälkeen? Mitä tämä nyt? Väärällä jalallako nousin? Seinistä pidellen, melkein kaksinkerroin selviän jotenkin liikkeelle.
Tavalliset aamutoimet muuttuvat vaikeiksi. Tekee mieli ulista. Tyypillistä, että mielessä käynyt ajatus lääkäristä sinkoaa saman tien yli laidan. ..tämä..tästä..ähh..varmaan..äähh..pian…
Kipu ei tunnu istuessa, mutta kun yritän nousta, lähteä liikkeelle, jalkaa repii ja raastaa helvetillinen lieska. Tätä se oli kesällä ja syksylläkin, muistan. Silloin oli syynä pihapuuhien kipeyttämä selkä. Mikä nyt?
Illan hämärtyessä nousen levosta kokeilemaan tuleeko joulukonserttiin lähtemisestä mitään. Kipu on poissa! Yhtä selittämättömästi kuin tulikin. Haluaisin ymmärtää mitä tapahtui.
Seuraan mielenkiinnosta Ilona Rauhalan, tuon valoisan tv-psykologin ponnisteluja maanantai-iltaisin erilaisten ihmisten pulmien kimpussa. Ensi vaikutelma oli: ärsyttävänmiellyttävä nainen ja niiin terapeuttia. Kameraan totuttuaan on osoittautunut oivaltavaksi ihmiseksi. Ohjelman insertit, joissa kävellään tai seisotaan autiossa maisemassa, eivät niin onnistuneesti ohjelmaan istu kuin itse ihminen psykologin sohvalla, mutta taustatyötä tarvitaan, eihän puolessa studiotunnissa pitkälle pääse.
Viimeksi oli vastaanotolla kohta eläkkeelle jäävä mies, joka tuntui ymmärtäneen tilanteen mahdollisuudeksi esitellä kuningasajatustaan menneen unohtamisesta. Hän taisi kokea psykologin harjoitusvastustajaksi. Strategiana oli pysyä omaksumassaan kannassa, vaikka toinen sanoisi mitä. Siinä paljastui monen eläkeiän tuntumaan ehtineen peruspulma: luutuneet käsitykset.
Ilona Rauhala pääsi tässä puutumuksessa tarpoessaan oleelliseen oivallukseen: aktiivinen menneen unohtaminen voi johtaa siihen, että tuleekin unohdetuksi itse. Maassamme on paljon liian yksinäisiä, hiljalleen dementoituvia vanhoja ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ettei jäisi vanhana yksin, pitäisi hyvissä ajoin rakentaa yhteyksiä nuorempiin, erittäinkin lapsiperheisiin. Työn väsyttämät pikku lasten vanhemmat ilahtuisivat avusta.
Ilonan tarjoama ratkaisu ei ehkä ole kaikkien eläkeikäisten juttu, mutta nykyistä useamman voisi olla, jos luontevia tilaisuuksia löytyy. Aina ei löydykään. Vapaaehtoistyön keskuksemme koulutti ja markkinoi varamummoja ja -pappoja, mutta kaupungin lapsiperheet eivät heitä tarvinneet.
Näinä aikoina huomaa suuriäänisiä julkijulistuksia, että meillä ei sitten enää telkkaria katsota. Vastustetaan uudistuksia ja digiaikaan pakottamista. Valitetaan, ettei televisio tarjoa muuta kuin ikuishömppää, murhasarjoja ja kolmannen luokan elokuvien uusintoja. Onhan noita.
On ihmisiä, joiden elämänehdot ovat siinä määrin rajalliset, että radio- ja tv-ohjelma antavat lähes ainoaa ulkopuolista sisältöä arkeen. On runsaasti viihteen ystäviä, taannoiset muistelutv-ohjelmat sen viimeistään paljastivat. Ihmisten tarpeet ja vaatimustaso eroavat monessa muussakin kuin viihteessä.
Digiaikaan siirtyminen oli väistämättömyys. Tv-kuvan tekninen parannus on ollut kiistaton. Tarkoitus oli myös houkutella uuteen katsomisen kulttuuriin. Mahdollisuudet lisääntyvät sitä mukaa kuin välineet kehittyvät, kaikki uusi ei tule samalla kellonlyömällä.
Meillä katsotaan edelleenkin televisiota. Iloitsen hyvästä kuvanlaadusta. Tekniset ongelmat poistuvat ajan mittaan, otaksun. Ehkä opin itsekin vielä valitsemaan oikean kapulan ja painelemaan oikeita nappuloita. Silmät ovat näkemistä, aivot nähdyn punnintaa varten.
|
|
