Seuraan mielenkiinnosta Ilona Rauhalan, tuon valoisan tv-psykologin ponnisteluja maanantai-iltaisin erilaisten ihmisten pulmien kimpussa. Ensi vaikutelma oli: ärsyttävänmiellyttävä nainen ja niiin terapeuttia. Kameraan totuttuaan on osoittautunut oivaltavaksi ihmiseksi. Ohjelman insertit, joissa kävellään tai seisotaan autiossa maisemassa, eivät niin onnistuneesti ohjelmaan istu kuin itse ihminen psykologin sohvalla, mutta taustatyötä tarvitaan, eihän puolessa studiotunnissa pitkälle pääse.

Viimeksi oli vastaanotolla kohta eläkkeelle jäävä mies, joka tuntui ymmärtäneen tilanteen mahdollisuudeksi esitellä kuningasajatustaan menneen unohtamisesta. Hän taisi kokea psykologin harjoitusvastustajaksi. Strategiana oli pysyä omaksumassaan kannassa, vaikka toinen sanoisi mitä. Siinä paljastui monen eläkeiän tuntumaan ehtineen peruspulma: luutuneet käsitykset.

Ilona Rauhala pääsi tässä puutumuksessa tarpoessaan oleelliseen oivallukseen: aktiivinen menneen unohtaminen voi johtaa siihen, että tuleekin unohdetuksi itse. Maassamme on paljon liian yksinäisiä, hiljalleen dementoituvia vanhoja ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ettei jäisi vanhana yksin, pitäisi hyvissä ajoin rakentaa yhteyksiä nuorempiin, erittäinkin lapsiperheisiin. Työn väsyttämät pikku lasten vanhemmat ilahtuisivat avusta.

Ilonan tarjoama ratkaisu ei ehkä ole kaikkien eläkeikäisten juttu, mutta nykyistä useamman voisi olla, jos luontevia tilaisuuksia löytyy. Aina ei löydykään. Vapaaehtoistyön keskuksemme koulutti ja markkinoi varamummoja ja -pappoja, mutta kaupungin lapsiperheet eivät heitä tarvinneet.

  • Kertoisitko enemmän tuosta tarpeettomuudesta? En kumpienkaan taholta suoralta kädeltä usko sitä. Mutta mietittehän, että toisen kotiin meno tai toisen tarvitseminen on herkkää touhua silloin, kun apua tarvitaan. On se sitten vanhan tai nuoren yksinäisyys, aikuisen tarve, elämän tarve, jakamisen tarve. Eli kesyttely ja äkäilyn sieto puolin ja toisin kai olivat osa projektia.

    Kommentin jätti anonyymi · perjantaina 7. joulukuuta @ 15:28

  • Jossainhan oli keksitty se, että vanhainkoti ja päivkoti olivat samassa yhteydessä; lapset vierailivat vanhusten luona ja toisinpäin. Molemmista oli iloa toisilleen!

    Kommentin jätti SusannaR · perjantaina 7. joulukuuta @ 16:16

  • Mainitusta asiasta en tiedä enempää kuin mitä paikallislehdessä on uutisoitu. Viimeksi kerrottiin juuri näin, että kysyntää ei ole ollut ja vapaaehtoiset turhautuvat. Ideahan on mitä parhain, käytännössä toimivuutta ehkä sitten epäillään.

    Olen kuullut myös yksittäisistä päiväkotimummoista ja -papoista, hyvältä idealta tuntuu sekin. Näissä tilanteissa on sitten henkilökunnan läsnäolokin turvana pulmatilanteiden varalta puolin ja toisin.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 7. joulukuuta @ 18:35

  • Kiva aihe puheenaiheena kuitenkin. Itse juuri sanoin miehelle, että harmi ettei tässä ihan naapurustossa asu ketään mummoa. 🙂

    Kommentin jätti SusannaR · perjantaina 7. joulukuuta @ 23:44

  • Ajattelen vielä noita ”luutuneita käsityksiä”, se voi pitää ihan paikkansakin, niin eläkkeelläolevilla kuin muillakin; pitäisi vain jotenkin astua oman itsensä ulkopuolelle ja katsoa ympärilleen; millainen maailma oikeastaan (nykyään) onkaan. Moni elää vain menneisyydessä.

    Kommentin jätti SusannaR · lauantaina 8. joulukuuta @ 00:41

  • Niinpä! Luontevien yhteyksien (kenties myös rohkeuden!)puutteessa moni hyvä ajatus jää ajatukseksi, mietin minäkin.
    Ja tosiaan, eivät luutuneet käsitykset varmaan ole eläkeikäisten yksinoikeus. Ehkä onkin enemmän kiinni asenteesta miten elämän ottaa. Jos toisenlaisen näkemyksen kohdatessaan voisi hetken miettiä mitä se antaisi sen sijaan että keskittyy puolustamaan omaansa.
    Meillä tuli perheen murrosikävuosina ilmeisesti turhan usein viljeltyä argumenttia ”kokemus on osoittanut…”, koskapa nuorimiehet lopulta alkoivat sille naureskella.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 8. joulukuuta @ 17:37

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.