Torstaimummelit ovat pitkin viime syksyä kertoneet karmeita tositarinoita siitä, millaista kohtelua he ovat saaneet terveyskeskuksessa. Valitus jatkuu aina uusin variaatioin. Olisi jo todella tarpeen saada edes yksi hyvä kokemus lieventämään synkkää näkymää.
Tässä ei puhuta siitä, miten hankalia vanhuspotilaat voivat olla ja usein ovatkin, kuten minkä ikäiset tahansa. Puhutaan siitä, miten vanhuspotilaita kohdellaan. Miksi he tulevat päivystyksestä tai lääkäriltä itku kurkussa kotiin saamatta mitään apua? – Mitäs te tänne tulette, ei teitä mikään vaivaa, menkää kotiinne siitä..
Kaupungissamme on periaatteessa hyvin järjestetty avohoito. Hoitajat ovat ystävällisiä ja kotona selviytymistä tuetaan mahdollisimman pitkään. Todellisuudessa tuki saattaa olla puolen tunnin käynti kahdessa viikossa, lääkkeet jaetaan dosettiin ja vointia kysytään. Käytännön apua mihinkään kodinhoidolliseen ei saa, jos ei eläke riitä maksuihin. – Joskus huutelen hoitajan perään, veisitkö roskapussin, kun on niin vaikea ulkona liikkua..
Turvapuhelinjärjestelmä toimii ja sitä tarjotaan mieluusti kotona asuvalle. Monisairaalla yksin asuvalla vanhuksella on vaikea yö ja hän soittaa hädissään ranneketta. Aikaa kuluu. Lopulta kaksi ronskia miestä ilmaantuu paikalle, mittaavat verenpaineen ja murisevat äkäisinä mennessään: turhaan soittelet, eihän tällä mitään hätää ole..
Jonakin torstaina otin kotihoitoon yhteyttä huonovointisen vanhuksen luvalla. – Kyllä, hänen tilanteensa on meillä tiedossa. Niin. Aivan. Lääkärin päivät ovat niin täynnä kuin olla voi. Eiköhän se pian järjesty. Jos oikein paha tilanne on, niin päivystykseen.. – En minä sinne päivystykseen lähde. Makuuttavat pari tuntia ja laittavat kotiin. Ei se mitään auta. Pitää vain kärsiä..
Pitääkö?
Blogiystävät ovat haastaneet ajattelemaan ekologisia, niinpä aikaansa odottanut henkilökohtaisen valveutuneisuustilanteen tutkailu seuraa tässä. Kiitos terveellisestä muistutuksesta Arrulle ja Liisalle!
Uutisissa kerrottiin, että hallitus kaavailee rakennusmääräysten tiukentamista energian säästötavoitteeseen pääsemiseksi. Olemme asuneet kaukolämpötalossa pian kaksikymmentä vuotta. Säätimet pattereissa pitävät huolta, että sisälämpö pysyy 20:n tietämillä. Takkaa poltetaan silloin tällöin tunnelman vuoksi, mutta samalla siinä palavat hävitettävät paperit.
Toinen meistä kulkee yhä työmatkansa junaa vaihtaen. Minä kävin kaksikymmentä vuotta töissä pyörällä kesät talvet. Nykyään meillä on erittäin vähän kuluttava auto, jota käytämme kauppa-asioilla liikkuessa ja lomamatkoilla. Onneksemme asumme radanvarsikaupungissa, julkisillakin pääsee hyvin.
Olisin henkilökohtaisesti valmis lajittelemaan roskat nykyistäkin tarkemmin, jos muustakin kuin lehtien, biojätteen, pattereiden ja lasin keräyksestä huolehdittaisiin kaupungin keräyspisteissä. Lähikeräyspisteistä on poistettu mm. maito- ja mehutölkkien laatikot, kaupunki valittaa, että ihmiset tuovat sinne sekajätettä. Ostoksilla käytämme omia tai pyydän paperikassin.
Meillä ei ole kakkos- tai kolmosasuntoja tai -autoja. Olemme viime vuosina luopuneet melko tarkkaan lentomatkoista. Rajoitus on tullut minulle alun perin terveyssyistä, mutta tätä nykyä perusteena on ekologia: lentokoneiden saastuttavat päästöt ovat huippuluokkaa ja lentely vain lisääntyy.
Väitän, että eläkeläiset ja opiskelijat kuluttavat yleisesti ottaen vähiten ja ovat tarkimpia henkilökohtaisissa ekoratkaisuissaan. Vanha mies uutisten katuhaastattelussa oli toisaalta oikeassa: viiden ja puolen miljoonan suomalaisen teot ovat ripaus kiinalaisten, intialaisten ja amerikkalaisten rinnalla. Vaikka teollisuus ja liikenne ovatkin ekologisesti tuhoisimmat, silti myös yksilön on kannettava vastuunsa.
Ekologinen ajatteluni ja toimintani perustuu tietoisuuteen ja elämäntapavalintoihin. En mieti niinkään päiväkohtaisia yksittäistekoja, enemmänkin valintoja isoissa ja usein toistuvissa asioissa.
Olin Iäkkörouvain läsnäolleen jäsenistön kera stadissa elokuvateatterin päivänäytännössä. Historiasta kiinnostunut jäsen oli varustautunut viisaasti korvatulpilla; sotaisassa elokuvassa pauketta riittikin.
En ole kovin hyvä katsomaan kamaluuksia, niinpä muutamassa pahimmassa kohdassa suljin silmät kunnes ampuminen loppui. Tukku kuraan kaatumisia ja veriroiskeita jäi näkemättä, mitä en pidä kovin suurena taiteellisena menetyksenä.
Elokuvan tarina kertoi sotavaiheen raastavimmasta puolesta – tilanteesta, joka pakotti veljekset, sisarukset, rakastavaiset, miehen ja vaimon eri puolille rajaa sekä raja-asemaa johtavan kapteenin epäinhimilliseen erottelijan tehtävään. Raja erotti juuri itsenäisyyden saaneen Suomen ja Venäjänmaan, mutta aukesi aatteellisena railona myös maanmiesten ja -naisten väliin.
Kaiken uhan ja epäilyn, tappamisen ja hävityksen keskellä elokuva onnistui myös kertomaan vahvalla tavalla rakkaudesta ja ystävyydestä, armahtavaisuudesta ja tulevaisuususkosta sekä kohtaloonsa tyytymisestä väistämättömän edessä.
Mitä nyt ajatellaankin vuoden 1918 tapahtumista, Rajalla -elokuva kertoo inhimillisyydestä tavalla, joka koskettaa syvästi tänäänkin.
Torstaimummolassa purettiin tänään viime kerralla tehtyjä ’aarrekarttoja’. Kukin oli siis liimaillut umpimähkäisesti lehdistä leikkelemiään kuvia isolle piirustusarkille. Tekovaihe viime torstaina oli sekin mielenkiintoinen, mutta tänään kukin raotteli kuvista kertoessaan eilistä, huomista ja tätä päiväänsä.
Katselin ’karttaani’, jonka tein silloin hyvin nopeasti välillä toisia autellen. Keskialueella on kolminaisuusikoni, kirjapino, ilmapallo, kaunis teekuppi ja tanssiva pari, vasemmalla meri ja majakkasaari, oikealla metsäinen vuorimaisema ja vielä kesäinen kuva juhlivasta väestä rannalla.
Jollakin mummeleista arkilla oli vain muutama pieni kuva kuin kertomassa niistä harvoista asioista, jotka elämässä enää ovat tärkeitä. Toisessa paperissa oli pelkkää unelmaa, mahdollisimman kaukaista omasta arkitodellisuudesta. Eräs arkki oli ruokakuvia täynnä ja toisen alakulmassa oli hautausmaa.
Olen tehnyt eri vaiheissani vastaavia aarrekarttoja ja tallettanut ne. Jonakin päivänä otan ne kaikki esille ja katson miten aika on elämäni kuvaa muuttanut.
YLE:n Kotikatsomoa pidetään tarjonnaltaan kohtuullisen laadukkaana foorumina television katsojalle. Eilen alkanut uusi draamasarja jätti hämmentyneen olon. Harvoin tarjolla – mitään uutta, tekee mieli jatkaa.
Asumalähiöelämän peruskliseet tarjottiin kertarysäyksellä. Koko aloitusjakson kuvaavin otos oli huonosti lämmitetty kalasoppa humalassa riehujan ryntäillä. Ei lupaa hyvää, jos on tutkittava trailereita ja roolijakoja, että pysyy selvillä, kuka on kenenkin kanssa missä suhteissa.
Ilahduttaviakin roolitöitä pilkahteli siellä täällä. Kari-Pekka Toivonen neuroottisena ortopedina näyttäisi olevan eräs keskushenkilöistä ja onnistui roolissaan uskottavasti. Sisarusparista Ellaa esittävä Anna-Leena Uotila oli ihana ilopilkku.
Täytyyhän tätä tietysti katsoa, silloin harvoin kun tarjolla on. Näyttelijäryhmä toimii kuin mikä tahansa tiimi: sen työssä on lämmittelyvaihe, kehitysvaihe ja huippu. Jos ei kolmannessakaan jaksossa kahdestatoista homma ala toimia, tuskin toimikaan.
Iäkkörouvainyhdistys Kirja & Kahvi saapasti kulttuurinnälkä kurnien Meilahden Taidemuseoon, jossa oleman piti ja olikin Vuoden Nuoren Taiteilijan näyttely. Vaalea hulmuhiuksinen taiteilija Hans-Christian Berg selosti aulan videoesittelyssä taiteellisten pyrkimystensä lähtökohtia. Näyttelyn teokset toimivat juuri nuoren taiteilijan tarkoittamalla tavalla: herättivät ihmettelyä, uteliaisuutta ja lapsenomaista leikinhalua.
Terästä, akryyliä, valot, värit, heijastukset, välke. On aina kiehtovaa yrittää sukeltaa nuoren taiteilijan mielikuvamaailmaan, siihen ideasampoon, josta kumpuaa aihe ja työstettynä lopulta valmis teos. Mitä ikinä luova ihminen ajattelikin, vastaanottaja, katsoja näkee taiteessa kokemusmaailmansa heijastukset ja reagoi usein itselleenkin yllättävästi. Yhteinen taidekokemus antaa lisäksi erilaisia impulsseja kuin yksin, hiljaa katsottu.
Näyttelyn vaikutelmat sulateltiin läheisen Villa Angelican uskomattoman runsaassa ja yksityiskohtia rönsyilevässä salissa kahvin ja teen kera. Kahvilan interiööri oli mainio kontrasti modernille taiteelle – alueen kaunis talviasuinen luonto rauhallisena taustanaan.
Olin saanut päähäni lähteä katsastamaan kaupungin toimesta luvattua ilotulitusta. Mitenkä nyt ei tuntunut riittävän omalta pihaovelta katsella sitä myllerrystä kuten tavallisesti. Toinen kyllä pariinkin kertaan ihmetteli, että olenko aivan varma. – Juu juu, pitää olla poikkeuksia, tuumasin.
Kaupungin keskustan aukio oli mustanaan nuorta väkeä. Kilinää, mölinää, pauketta, sähinää, räiskettä. Muutamakin nuorimies oli jo kajahtanut kanveesiin ja ojenteli maan tasalta kaljapulloa kaverilleen. Tunnelma oli pelottava. – Ei tää taida olla meille, totesimme.
Ajettiin siitä kauemmaksi. Hyvinpä näki sieltäkin sen kolmen minuutin ilon, mikä kaupungin toimesta asukkaille suotiin. Hetken upea säihke.
Kaksi kaverusta tapasi kadulla tammikuun toisen päivän aamuna. – No, kato äijä, mitenkä se on vuosi vaihtunut? – Kännissä.
Kävin yhdessä Toisen kanssa katsomassa kotimaisen elokuvasyksyn uutuuden joulunalusviikolla. Musta jää on saanut kehuja erityisesti päähenkilöidensä, kahden naisen vahvojen roolitöiden perusteella.
Elokuvan juonikuvio käynnistyy melko tavanomaisella rakastelukohtauksella ja parisuhteen uskottomuuden paljastumisella. Jatkossa draamaa kehitellään mustasukkaisuudesta, joka viimein kääntyy tragediaksi. Lopussa moni kysymys jää auki, kaikki tapahtunut ei tunnu ihan katu-uskottavalta eikä rikoksen puolelle kääntyviä tapahtumia selvitellä lopuksi mitenkään.
Outi Mäenpää tekee ainutkertaisen, huikean intensiivisen roolin, jonka varassa tapahtumat vyöryvät eikä kuolleita hetkiä synny. Myös Ria Kataja toisen naisen osassa on modernin nuoren naisen vahvuuden väkevä tulkki.
Aikuiskatsoja havainnoi lievästi hämmästyneenä nuoren miesvoittoisen yleisön naureskelun seksikohtauksille ja varsinkin naisten ronskille kielenkäytölle. Loppua kohti tarinan traagiset käänteet hiljensivät yleisön. Rankka, mutta ei synkkä elokuva. Kannattaa katsoa.
Eilisestä päivästä tuntui sen verran väsymystä, että nukuin ensin kahdeksan tuntia yhteen mittaan, sitten vielä ylimääräiset kaksi. Olin ollut kaupungilla, taidemuseossa. Tunsin itseni miellyttävän sivulliseksi, kun katselin kahvilassa istuen ostoskasseineen kiiruhtavia.
Millainen maailma olisi, jos elämä ei perustuisi näin itsestäänselvästi kaupankäynnille, tavaroiden tekemiselle, myymiselle ja ostamiselle? Mielikuvitus sekoaa heti kohta, en osaa edes kuvitella. Paljon on tarpeellista, vähän välttämätöntä, eniten turhaa.
Jääkaapissa odottavan piparitaikinan houkutus käy ajoittain ylivoimaiseksi, parasta ryhtyä toimeen. Kohtsillään ovat tuoksuvat piparit purkissa odottamassa joulua. Perinneresepti tuotti taas herkullisen tuloksen. Toinen tulee myöhemmin töistään ja asioiltaan, ilostuu jo tuoksusta.
Junan eteisessä seistessä katselin hyvin matalalla horisontissa kelluvaa punaista pilveä. Aamurusko! tästä tulee hyvä päivä, ajattelin. Kuka on matkalla työhönsä kuka minnekin, olkoon päivä meille kaikille onnellinen.
Illalla olin soittanut keskussairaalaan. Äiti oli kipulääkitty toimenpiteen jälkeen, tiesi kumminkin missä oli. Tänään hänet haetaan sairaalasta kotiin odottelemaan tietoja. – Älä pelkää, äiti, sanoin, asiat järjestyvät.
Rouva Dosentti otti vastaan tyylikkäässä asussa, sanoi lähtevänsä klinikalta suoraan nuoremman kollegan väitöstilaisuuteen. Kyllä tuntui hyvältä, kun hän ilahtuneena sanoi kaiken olevan silmäni suhteen niin hyvin kuin olla voi.
Minun ei tarvitse mennä enää tarkastukseen silmäklinikan tutkimusosastolle, mutta voin aina ottaa yhteyttä tarvittaessa. Kotiin palaillessa muistelin, mitä kaikkia vaiheita olin käynyt läpi. Tunsin syvää kiitollisuutta.
|
|
