Olin pannut muistiin, milloin Lastu oli kertonut olevansa kuvaamassa kotikaupunkini keskustan aukiolla. Leipomon myymälästä haettu tuore ruisleipä kainalossa suunnistin katsomaan onko siellä ketään. Olipa hyvinkin.
Kohta istuimme kahvilassa kuin hyvätkin tutut. Sukujuuristahan juttu helposti alkaa, kun itäiset ihmiset kohtaavat. On hyvä asettaa itsensä ja toinen mielessään oikealle tolalle murrekartalla, siitä se lähtee. Suomi on niin pieni maa, että tarpeeksi kun juuria selvitellään, pian huomataan, kas, ollaan melkein sukua. Tässä tapauksessa Lastun isä oli kotoisin niiltä main, mistä minäkin syntyperin olen.
Toisen kirjoituksia seuraamaan viehtyneelle kertyy ajan mittaan palasia kirjoittajan elämästä ja ajattelusta. Siitä se tuttuuden tunne tulee. Ihmisyyden perussäikeet ovat samoja, kunkin elämän kudos vain niistä hiukan erilaiseksi muotoutuu. – Kiitos Lastu, oli mukava tutustua kasvotusten.
Asemalaiturille leijaili pieniä hitaita hiutaleita. Hämärtyi jo. Siskokulta tupsahti siihen niin kuin oli sovittu ja juttu jatkui siitä mihin viimeksi. Muutama asemanväli pohjoiseen ja kohta olimme perillä.
Hyvinkään Taidemuseo oli lanseerannut naistaiteilijoiden töiden näyttelyn joulunalusajaksi. Avajaispäivänä oli ollut ihan tungokseen asti väkeä, mutta sunnuntai oli hiljaisempi. Pari miestäkin vaelteli museon avarissa tiloissa.
Kansakunnan kaapin päällä on itsestään selvästi Akseli ja Pekka, mutta osaako suomalainen suuri yleisö arvostaa 1800- ja 1900-luvun vaihteen naistaiteilijoitaan? Helenen (Schjerfbeck) omakuvat tunnetaan, mutta entä lukuisat muut muotokuvat tai maisemat? Tunnistetaanko Ellenin (Thesleff) tai Esterin (Helenius) herkkä värimaailma tai Amélien (Lundahl) ja Sigridin (Schauman) taidokas siveltimenjälki? Oletko koskaan kuullut Dorasta (Wahlroos), Ingridistä (Ruin) tai Elsasta (Seseman)?
Joulu ei oikein tunnu joululta ilman Martan (Wendelin) tonttuja ja enkeleitä, joiden levolliset hahmot seikkailevat yhä joulukorteissamme. Martta maalasi muutakin, mutta kirjojen ja lehtien kuvituksella hän taisi elantonsa saada. Ei naisen ollut tuolloin helppo päteä miesten hallitsemilla elämän alueilla. Niitä alueita on tällä vuosituhannella enää vähemmän, mutta kilpailu on yhä kova.
Näyttely toi uuden sukupolven naistaiteilijoita vanhojen mestareiden rinnalle: Kaisa (Leka), Katja (Tukiainen) ja Milla (Paloniemi) sarjakuvatyylisine eläinhahmoineen pääsivät kertomaan taiteen popularisoitumisesta.
Poistuessamme panimme tyytyväisinä vielä merkille portaikon kaiteen iloiset värit ja pehmeän kosketuspinnan.
Viikko sitten totesin yllättäen, että Kolmas Huoneeni oli kadonnut. Tuntui kuin olisin jäänyt kotioven taakse ilman avainta. Tarinat ovat tallella toisaalla, mutta blogiystävien ja satunnaisten lukijoiden ajatukset, lämpimät kädenojennukset ja Huoneessa käydyt keskustelut häipyivät saavuttamattomiin. Se suretti.
Episodi sai miettimään syvällisemminkin yhteyden merkitystä ja kaiken katoavuutta. Mitä enemmän tekniikkaa, sitä haavoittuvampaa elämä on. Elämän virrassa kaikella on myös aikansa, sen voin hyväksyä. Silti kaipasin tänne kuin kotiin.
Kokemukseni mukaan ajoittainen paastoaminen tekee elimistölle hyvää. Olo kevenee, elimistö puhdistuu, elämäntapamuutokset helpottuvat. Kirjoituspaaston vaikutuksia tässä kuulostelen. Sivuston uudet systeemit opettavat avuttomuuden sietämistä ja toimivat kärsivällisyyskouluna.
”Kun jotain tapahtuu, muista, että se voi kääntyä hyväksi”.
Taas kerran ajoimme ne sadat kilometrit, voidaksemme olla Äidin luona pari tuntia. Tihkusateinen aamu oli pimeä, kun läksimme matkaan. Tihkusateinen ja pimeä oli iltakin, kun palasimme. Jotain sumua oli sydämessäkin. Miten raskas ja pimeä voi olla marraskuussa tämä matka.
Äiti oli vuoteellaan, silmät kiinni hämärässä huoneessa. Istahdin vuoteen laidalle. Kyllä, nyt hän tunsi minut heti ja ilahtui, mutta vävynsä oli unohtanut. Jätin heidät tutustumaan keskenään ja kävin tervehtimässä hoitajia. Kuulin, että hoivaosaston porukka oli pienentynyt ja osittain vaihtunut. Pimeä syksy on korjannut satoa.
Parin viikon takaisen pahan kaatumisen jäljet oli ommeltu, mutta päähaava oli yhä osittain auki, joten sidemyssy ja pehmustettu kypärä ovat tarpeen. Veli oli nostanut käydessään joulukynttelikön esille. Pöydällä oli kimppu iloisen värisiä silkkikukkia. Enää Äiti ei jaksa huolehtia ruukkukukista, vaikka on ollut kukkaihminen.
Äiti jaksoi istua melkein tunnin nojatuolissa, johon auttelimme hänet. Kertoilin taas kaikki omat ja lastemme kuulumiset. Lauloimme muutaman adventtivirren ja joululaulun. Tällä kertaa Äiti lausui vain kahdesti virren säkeen, jota hän usein toistelee:
”Kun multa voimat vähenee, eloni ehtoo lähenee, suo, että silloin uskossa pois nukun tunnon rauhassa.”
Veli käy usein, hänen matkansa Äidin luo vie vain parikymmentä minuuttia. Lupasin, että tulemme taas, joulunpyhinä. Jos Äiti on vielä on.
Tässä on taas saanut ihmetellä kaikenlaista. Keskiviikkona olimme Senioriliikkeen virallisessa syyskokouksessa Helsingissä. Toista sataa seniori-ikäistä oli koolla päättämässä mihin suuntaan tavoitteissa edetään. Puheenjohtaja geriatrian professori Sirkka-Liisa Kivelä kertoi liikkeen pyrkimyksistä saada aikaan vanhusten hoitoa koskevan lainsäädännön parannuksia.
– Miten on mahdollista, Kivelä ihmetteli puheenvuorossaan, – ettei valiokuntakäsittelyssä olevassa ihmisoikeuksia koskevassa laissa puhuta sanaakaan vanhuksista? Lainlaatijat ajattelevat kyllä lasten, vammaisten ja seksuaalisesti poikkeavien monien muiden ryhmien muassa tarvitsevan erityisesti ihmisoikeuksiensa suojelua, niin kuin oikein onkin. Jokainen kuitenkin tietää viime aikoina esiinnostettujen tutkimustulosten valossa, että vanhustenkaan kohdalla ihmisoikeudet eivät toteudu.
Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat kertoi kaupunkisivuillaan, että vanhusten laitoshoidon alasajo on jo aloitettu ja sitä jatketaan ensi vuonna. Tuhat pitkäaikaishoitoa tarvitsevaa hoituu kaupungin päättäjien mielestä jatkossa omaisten ja hoitohenkilöstön tuella kotihoidossa, vanhainkodeissa (eikö vanhainkoti olekaan laitos?) ja pienissä ’kodinomaisissa palveluyksiköissä’.
Sinänsä hyvältä kuulostava perusajatus, jonka toteutus taitaa taas mennä latvasta puuhun kuten tapahtui psykiatristen potilaiden kohdalla. Kuvitellaan, että virastoa vaihtamalla vanhusten hoito muuttuu paremmaksi ja että jostakin putkahtaa niitä pieniä kodinomaisia hoitopaikkoja hoitajineen tällä päätöksellä. Ettei vain seurauksena olisi lisää surullisia heitteille jättämisen tunnusmerkit täyttäviä tapauksia.
Saman lehden kulttuurisivulla hehkutettiin Helsingin valintaa maailman muotoilun pääkaupungiksi. Voiko räikeämmin kertoa mikä maailmassa on minkäkin arvoista?
Matka taittaa oivallisesti kaamoksen, joka täällä eteläisessä Suomessa matelee läpi marraskuun pilvihämärin, tihkusateisin päivin. Jo lähdön valmistelu on iloista, perillä unohtuu totaalisesti se, mikä jäi taakse (no, poikkeuksena tietenkin Pikkuritari ja pari muuta tärkeää ihmistä). Koetut elämykset kannattelevat pari viikkoa ainakin. Jos hyvin ajoittaa matkan, saa marraskuun menemään näillä keinoilla siististi.
Mutta. Sitten tulee arki väistämättömästi päin naamaa. Näin kävi taas. Osaan jo varautua, kokemusta on. Maanantaina päivä ei ruvennut ollenkaan valkenemaan. Herääminen oli sitkasta ja mikään eikä sekään kiinnostanut. Ensin olin, että mitäs tämä nyt. Sitten: ahaa, siis matkan jälkeinen marrasmatala. Nostehan on haihtuvaa ja alas tullaan väistämättä, joskus ihan lähtötason alapuolelle mielialoissa mitattuna.
Jokainen hoitaa matalansa tavallaan. Minä kääriydyin sohvaan ja rupesin katsomaan elokuvia. Mitä itkettävämpi leffa, sitä tehokkaampi. Digiboxissa oli varalla muutama tarkoitukseen sopiva filmi. Niissä sain menemään kaksi päivää. Sitten alkoi tuntua siltä, että nyt riitti. Kolmantena päivänä lähdettiin Toisen kanssa kaupunkiin ja neljäntenä päivänä palasin vapaaehtoispuuhiin. Ja kas. Matalat ovat menneet sen siliän.
Sata vuotta vanha huvila on hurmaava ilmestys merenlahden poukamassa. Puiston vanhat mustarunkoiset lehtipuut loistavat keltaisina iltataivasta vasten. Taloon johtava polku kaartelee rinnettä ylös. Kohmeinen tuuli käy kasvoihin. Tilaisuuden alkuun on vielä kaksi tuntia. Huvilan ikkunat ovat pimeinä, vain eteisessä kajastaa valoa.
Lempeänoloinen mies tulee vastaan, tervehtii ja pyytää odottamaan, että käy avaamassa puomin. Soittajat pääsevät siitä ajamaan instrumentteineen lähemmäksi. Kierrämme sillä välin talon, siinä on ulokkeita ja tornikulmauksia, ikkunoissa sirosti viistottu yläkarmi. Ulkomaalaus on tyylikkäästi raidoitettu. Väritys on kuin syksyiseen puistoon soinnutettu. Merenlahden takana loistavat kaupungin valot.
Mies näyttää talon huoneet, kertoo tarinaa rakennuksen vaiheista, omistajien elämästä ja jättämistä jäljistä. Huvilan kukoistuksen aika oli 1904-44, jolloin menneiden aikojen suurin diivamme Aino Acté omisti paikan ja vietti siellä kesiään. Hänen kuolemansa jälkeen seurasivat rappion vuodet, jolloin upea rakennus oli hylättynä romuvarastona, kunnes Helsingin kaupunki yksityisten aloitteesta kunnosti paikan ja alkoi huvilan uusi elämä, ensin kaupunkilaislasten kesäsiirtolana, sitten vuodesta 1989 pienimuotoisten kulttuuritilaisuuksien ja juhlien näyttämönä. Ihastelemme lankkulattioita ja aitoja mattoja, pieteetillä maalattuja seiniä ja kattoja, uniikkeja verhoja ja kimaltevia antiikkikruunuja. Charmantisti harmaantunut keittiömestari tarjoaa kahvia ja maukkaita leivonnaisia, joita nautiskelemme yläkerran kamarissa odotellessamme kesäkauden toiseksi viimeisen konsertin alkua.
Kolme miestä soittaa mainiosti yhteen: primabalalaikka helskyy, altto- ja kontrabassobalalaikka soinnahtelevat muhevammin. Soittajat ovat Helsingin Työväenopiston balalaikkaorkesterista. Konsertin instrumentaaliosio on mukavaa kuultavaa, ainakin kerran elämässä. Laulajakin yrittää parhaansa, mutta sortuu liian vaativiin numeroihin. Äänen syvänkauniit, piafmaiset sävyt alkavat soida vasta viimeisissä lauluissa.
Yleisö lähtee lämmenneenä, jotain jokainen on saanut. Huvila hiljenee pian talveksi, mutta lempeänoloinen mies sanoo, että toiminta jatkuu entiseen tapaan tulevana kesänä. Talo tulee elämään ihmisten juhlissa ja sävelissä kuten Ainon aikaan.
Kuu lipuu esiin pilvien lomasta. Puiden rungot ja oksat piirtyvät mustina dramaattisina kuvioina kuuvalomaisemassa.
Hissuttelen keittiöön harmaassa lokakuun aamussa. Aika on paikoillaan taas, muutaman kuukauden niin. Sytytän pöydälle punertavan kynttilän, nostan sälekaihtimen. Piha on siinä; tammi, ruskeine käpertyneine lehtineen, vaahtera melkein paljain oksin, ruoho, vihreä yhä, kukat menneet. Katson hajamielisesti, unta silmissä. Aita katsoo takaisin. Jokaisen lautarivin alareunassa sadepisararivi.
Eilen illalla istuimme yhdessä katsomaan tositarinaa intialaisesta kylästä. Miten omassa rauhallisessa maailmassaan eläneet ihmiset muuttuivat ja kyläyhteisö hajosi vähitellen, kun länsimaalaiset elämäntapareissaajat löysivät ihanan rannan ikuiseen kesään. Mies, jonka kasvot olivat avoimet kuin lapsen ja katse kertoi puhtaan sielun ilosta, muuttui kylän mukana hiljalleen. Katse himmeni, kasvot sulkeutuivat surullisiksi kahdessakymmenessä vuodessa. Ihanat rannat roskaantuivat, länsimaisen musiikin melu tunki paratiisin hiljaiseen rauhaan. Lapset pääsivät kouluun, mutta tietoisuuden kasvaessa he muuttuivat varuillaan oleviksi ja katseeseen hiipi levottomuus.
Avaan oven pihaan ja hengitän syvään kynnyksellä. Viileys virtaa huoneeseen. Näitä aamuja en vaihtaisi mihinkään. Ajatuksissa käy tulossa oleva matka. Ehkä siellä toisaalla ovat täältä menneet lämpimät aurinkoaamut, mutta ei matka sen vuoksi ole suunniteltu. En tarvitse paratiisirantaa ollakseni onnellinen, mutta lähdön, näkemisen ja kokemisen kaipuu on ihmisessä ikuinen.
Maanantaina istuin katsomaan Pääministeriä, TV-ykkösen Kotikatsomon poliittista lähimenneisyyttä luotaavaa tv-elokuvaa. Odotin kiinnostavia näkökulmia tähdenlennoksi jääneeseen Anneli Jäätteenmäen pääministeriuraan. Roolitus oli sikäli onnistunut, että oli löydetty ulkoisestikin roolihahmoaan muistuttavia näyttelijöitä. Jonna Järnefeltin tulkitsema päähenkilö oli jokseenkin takakireä, jähmeä ja vaikeaselkoinen kuten esikuvansakin. Episodiksi päätynyt pääministeriys sai taustakseen puolueen hyväveliverkoston sovinistisen sisäpiirikulttuurin, joka jätti untuvikko-puheenjohtajan raivaamaan yksin tietään. Sortuminen kyseenalaisiin tiedonhankintakeinoihin ja paineensietokyvyn pettäminen nousivat draaman pääteemaksi. ? Todellisista tapahtumista osin fiktiivisesti täydennetty tarina nosti arvattavat reaktiot Keskustapuolueen sisällä. Keneen kalahti, se älähti.
Eilen illalla taas saatiin seurata BBC:n tv-elokuvaa Margaret Thatcherista, jonka erityislaatuinen karisma välittyi huikealla tavalla Lindsay Duncanin roolityössä. Kun kyse oli yhdestä maailman tunnetuimmista ex-pääministereistä, rooli oli vaativa. Käsikirjoitus ja ohjaus olivat laatutyötä. Siitä ei pääse mihinkään, että tällä alueella meikäläisten rahkeet eivät yllä BBC:n tasolle. Resurssien ja kokemuksen niukkuus näkyy ja tuntuu. Hyvä, että tartutaan töihin kuitenkin, siinä kokemus kasvaa.
Meillä ei ole tällä hetkellä kovin monta tv-käsikirjoittajaa, joka hallitsisi myös politiikan kuviot. Hyväkään kirjoittaja ei välttämättä dramatisoinnissa onnistu. Täysin vakuuttava näyttö tämä ei tekijöiltä vielä ollut. Dramatiikkaa kyllä olisi vallan piireissä riittävästi tarjolla. Nykyisen pääministerimme kompuroinneista saisi loistavaa draamaa sellaisenaan, hänessähän ilmenee jo vallan thatcheriläisiä ja berlusconimaisia piirteitä!
Iäkköleidit valitsivat lokakuun miitinginsä sytykkeeksi taidenäyttelyn Kolme sisarta. Tapasimme Narinkalla, jonne kukin saapui tahoiltaan. Siitä hakeuduttiin Seurasaareen menevään bussiin n:o 24. Päivä oli kirkas ja tuulinen. Perillä tammien, lehmusten, vaahterain ja koivujen lehdet kisailivat keskenään tuulessa ja asfaltilla. Meren läheisyydessä ison kaupungin ilma tuntui kirpeän raikkaalta.
Kolme sisarta on kolmen omaleimaisen, kulttuuristaan kasvavan, vahvan taiteilijanaisen teosten vaikuttava kooste. Ruotsalainen Lena Cronqvist sai tyttöveistoksillaan ja kuvillaan meissä aikaan tunteiden ja ajatusten ryöppyjä, joita saatoimme ääneenkin purkaa, kun ei sillä hetkellä museossa muita katsojia ollut. Useissa kuvissa lapset olivat kutistaneet vanhempansa ja sulloneet pulloihin. Maalausten tunnelma oli ahdistava, jotkut kuvat kertoivat äidin vallasta lapsen yli, toisissa asetelma oli käännetty päälaelleen. – Aikuistumisen prosessissa vanhempien merkitys kutistuu, että lapsi voi ottaa oman elämänsä haltuun, näin puhelimme. Cronqvistin pienet lapsiveistokset olivat positiivisempia, jotkut suorastaan hellyttäviä. Taiteilija on kotimaassaan arvostetun Kuninkaallisen taideakatemian jäsen.
Venäläisellä Irina Zatulovskayalla oli materiaalina kierrätystavara. Taiteilija oli luonut maanläheisin värein uusia visioita kuluneisiin kehyksiin, ruosteiseen peltiin, harmaantuneeseen puuhun. Työt olivat pitkälle jalostuneita ja kauniita. Ihailtavaa, miten taiteilijan silmin voi nähdä käyttökelvottoman esineen tai materiaalin mahdollisuudet uuteen elämään
Outi Heiskanen, oma mystikkomme, puhutteli unenomaisilla pensaskansahahmoillaan sekä pehmeillä kolmen naishahmon kasvotutkielmilla. Heiskaselta oli myös veistoksellisia töitä, joissa oli käytetty tehosteena valoa ja ääntä. Myös hän oli käyttänyt osin kierrätysmateriaalia, joka taipuu moneksi. Useissa teoksissa toistui kolmiluku.
Museon vieressä, Tamminiementien omaleimaisessa kahvilassa nautiskelimme vielä teetä ja kahvia ja lopuksi kävelimme puistometsän halki nelosen ratikkaan ja sillä keskustaan. Mieleen jäi värähtelemään puhuttelevia kuvia ihmisen luomisvoimasta ja syyshehkuisesta luonnosta.
*
Näyttely on kahden kaupungin yhteistyönä järjestämä, ollut kesäajan Tampereella ja on nyt Helsingissä Meilahden Taidemuseossa marraskuun 1. päivään. Vielä ehtii vaikuttumaan loistavien taiteilijoiden töistä.
|
|
