” Vanhuksille syötetään liian voimakkaita lääkkeitä ja monia lääkkeitä yhtä aikaa eikä tunneta niiden haitallisia yhteisvaikutuksia. Koulutus on puutteellinen, ei opeteta katsomaan kokonaistilannetta. Lääkkeet vaikuttavat vanhukseen eri tavalla kuin keski-ikäiseen. Eihän kukaan määrää samaa annosta lääkettä kolmivuotiaalle lapselle kuin aikuiselle, mutta vanhuksille annetaan. Vanhus on hauras, maksan ja munuaisten toiminta on hidastunut. Etenkin keskushermoston kautta vaikuttavat kipu- ja psyykenlääkkeet vaikuttavat vanhukseen voimakkaammin ja lääkkeen haitat korostuvat. ”
*Professori Sirkka-Liisa Kivelä Suomen Kuvalehden 38/2009 haastattelussa
Viikonloppu on ollut eräänlaista tunnevuoristorataa. Ystävätapaaminen ja Pikkuritarin mummolapäivä toivat suurta iloa. Sitten väliin pääsi livahtamaan surkufiiliksiä. Itketti, oli ikävä tärkeitä ja rakkaita, joita harvaan näkee. Tajusin äärimmäisten tunteidenkin olevan yhä olemassa, vaikka elämä on enimmälti rauhaisaa ja positiivista.
Pikkuritarilla oli mummolapäivä lauantaina. Ihmettelimme mitä kaikkea uutta yhdentoista kuukauden ikään ehtinyt vesseli olikaan ottanut haltuunsa. Ensimmäiset askeleet hän otti kuukausi sitten ja nyt viipottaa jo kaikkialla. Mummeli ja Vaari osallistuvat vuoronperään tutkimusretkiin siirtelemällä särkyviä pikku esineitä pienten sormien ulottuvilta ylemmäs ja ennakoimalla vaaran paikat. Ihastelimme Pikkuritarin omankielistä laulelua, jossa erottui puhtaita duuriterssejä. Muskarissa on käyty ja kotona laulettu.
Eilen illalla olimme konsertissa, jossa Esikoinen soitti tällä kertaa solistina. Hyvältä tuntui kuulla miten hän on kehittynyt ilmaisussaan. Opettajalla ja orkesterisoittajalla ei solistiselle puolelle jää paljon tilaa muusikkoperheessä, jossa Pikkuritarin tahdissa paljolti arkea sompaillaan. On tärkeää, ettei oma ammatillinen kehitys pysähdy.
Mielessä läikkyy ajatus elämän virtaavuudesta. Henkilökohtaisia pysäytyksiä, pyörteitä tai patoumia syntyy, aika ajoin itse kukin ohjautuu sivummalle, päätyy ehkä suvantoon, mutta iso virta ei pysähdy eikä odota. Se on merkillisellä tavalla myös lohdullinen ajatus.
Meitä on kuusi naista, iältämme 60+, toisillemme uusia tuttavuuksia. Kokosimme ryhmän teemalla ’Uutta elämää-n’. Muutaman kerran on vasta oltu koolla ja nyt jo tuntuu siltä, että mottohan voisi olla myös ’ulos omista nurkista!’. Mökkiytyminen käy niin helposti työelämästä väsyneenä eläköityvälle. Siinä on masentumisen vaara. Tiedättehän: kyllä kiinnostaisi, mutta yksin ei tule lähdettyä…
Eilen olimme kaupunkimme taidemuseossa, jonka syysnäyttely sai meidät pohtimaan yhdessä muun muassa tatuointeja ja lävistyksiä, koulusurmia ja viidettä käskyä, kehitysmaiden lasten riistoa, sävellyksen ja sovituksen osuutta musiikkikappaleessa, tietokonekuvan muuntamista maalaustaiteeksi ja uhattuna olemisen piinaa ja uhkaamisen raskautta. – Ei mikään turha reissu, totesi yksi meistä kaikkien tunnelmat tiivistäen.
Viime kerran kokoontumisessa kerroimme mitä uutta itse kullekin oli tapahtunut. Pehmoeläinten avulla haeskelimme tuntumaa pelkoihimme ja niiden kääntämiseen voimaksi. Onnellisuuden esteethän ovat pohjimmiltaan oman nahkamme sisällä eikä jossain toisessa ihmisessä tai olosuhteissa. Piilolihastemme voimia etsiskelimme Pilates-liikkeiden avulla. Ja huumori kuuluu kokousreseptiimme tärkeänä osana. Itselleen nauramisen jaloa taitoa opetellaan porukalla.
Saimme täksi syksyksi mainiot kausikorttipaikat HKO:n klassikkosarjaan. Viime torstaina kuulimme Arvo Pärtin mietiskelevän Laminenten ja Brahmsin energisen ja viihtyisän ensimmäisen sinfonian, sen, johon säveltäjä sisällytti aihelmia Beethoovenin yhdeksännen Oodista ilolle. Hyvillä mielin palasimme konsertista.
Lahdessa oli viime viikolla Sibelius-festivaali. Olimme varanneet liput lauantain konserttiin, joten viime viikosta tulikin meille oikein klassikkojuhlaa. Oli kaunista, lähdimme jo puolipäivän aikaan kotoa. Kuljeskelimme satamarantaa ja päädyimme syömään ravintola Casselin herkullisen festivaalimenun, jonka pääruuaksi valitsimme poronselykset. Että voi olla taivaallista ruokaa – eikä ihme, huomasimme, että ravintolalla on oikein ’rotissöörikilvet’ seinällään.
On tullut harvoin käytyä Lahdessa minkään vuoksi. Näillä main sitä lähtee kulttuurin perään yleensä aina pääkaupunkiin, kun se on tuossa lähinnä ylivoimaisesti monipuolisimpine tarjontoineen. Harmittaa nyt. Olimme siis ensi kertaa Lahden Sibelius-talossa, joka on kuulu sekä ainutlaatuisesta puuarkkitehtuuristaan että loistavasta akustiikastaan. Siellä tajusi kirkkaasti, miten musiikki voi soida oikeassa akustiikassa ja että orkesterin soitinryhmien osuudet voi kuulla.
Lahtelaisia voi kadehtia hyvästä syystä. Kyllä kahden päivän välein kuullussa musiikissa oli niin selkeästi havaittava ero. Finlandiatalon sumea akustiikka on ollut muusikoiden ja kuulijoiden murheena kymmenet vuodet. Talo on toki hienolla paikalla ja klassisen kaunis, mutta pahimmillaan musiikki siellä puuroutuu ja soi hyvin epätasaisesti paikasta riippuen. Ei ihme, että uutta musiikkitaloa on odotettu hartaasti ja suurin toivein.
Lahden Sibelius-konsertin päätti ylimääräisenä kuultu Finlandia. Sarasteen nopeatempoinen tulkinta oli kuin raikas vesiputous. Suomalaisen sielun Sibelius saa aina sykkimään ja kyllä Finlandian sävelet nostivat kansainvälisenkin yleisön lopuksi seisten aplodeeraamaan.
Taas on meneillään yksi hyvä yritys kohentaa tavallisten suomalaisten elämänlaatua. Eipä näitä ole koskaan liikaa. Media pitää esillä pääasiassa kamaluuksia, ikävyyksiä, onnettomuuksia ja huono-osaisuutta. On hyvä, että taas tehdään silläkin rintamalla jotain positiivista. Muutosvalmentajat saavat töitä ja ihmiset motivaatiota työskennellä itse elämänsä eteen.
Menin sitten tekemään testin. Tunnen itseni keskimäärin onnellisimmaksi koko tähän astisen elämäni aikana. Tottakai onnellisia hetkiä on ollut paljon pitkin matkaa: huippuina koulun, ammatti- ja jatko-opintojen onnistunut päätös, rakastumiset ja rakkaussuhde, lasten syntymät ja heidän elämänsä merkkihetket. Keskimääräinen onnellisuus rakentuu tällä hetkellä eniten arjen tyytyväisyystekijöistä, joita on runsaasti sekä ilonaiheista, joista kestoykkösenä on lapsenlapsi.
Testi paljasti, että vaikka lienen onnellisempi kuin ikätoverit keskimäärin ovat, kehittämisen varaa löytyy erityisesti fyysisen kunnon alueella. Liikunnallisia rajoitteita on ja tulee olemaan, sen olen jo hyväksynyt, mutta voisin vielä kohentaa yleistä hyvinvointia. Lupaan itselleni, että teen voitavani. Jos en voikaan juosta, voin kävellä, pyöräillä, uida ja tehdä lihaskuntoliikkeitä. Jos en voi liikkua vauhdilla, voin liikkua hitaammin. Ja voittaakseni lähtökitkan, voin etsiä iloa tuottavaa liikuntaa.
Ylämäkeen ei vauhti kasva toisen työntämällä. On haettava oma vauhti. Aloittaa voi raivaamalla esteet onnen polulta. Potkua ja tsemppiä voi toisiltaan saada, siksi tätä peliä nyt pelataan tv-kameroiden edessä ja nettisivuston avulla. Ollaanhan kaikki mukana?
” Suuret ikäluokat ovat aiheuttaneet työikäisvajeen. Maan johto elää taas muissa maailmoissa: koko terveysaparaatti tähtää pidentämään elinikää. Mitä hullua, kun ei osata edes muistia säilyttää. Virallisen terveyspolitiikan tulisi katsoa totuutta silmiin. Vanhuutta on lyhennettävä, ei suinkaan pidennettävä. – – – Läskit tupakoivat juoppolallimummot ansaitsevat valtionpalkinnon. Terveysjeesukset neuvokoot meitä turhakkeita elämään iloisesti mutta lyhyesti.
*Kaari Utrio, kolumnissaan ET-lehdessä n:o 14/2009
Kesä vilkuttaa iloisesti mennessään. Jo ennen kalenterien sivun kääntymistä alkoi aamuissa tuntua kylmänviileä henkäys ja yöt alkoivat pimentyä. Koko kesän hyvin voineet koivut ovat jo saaneet keltaista ja pihlajat pursuavat pirteänpunaisia terttuja. Tuulet yltyvät tuon tuosta ravistelemaan puita ja nostavat vettä laineille, merelle vaahtopäitä. Yhä useammin sataa, viime öinä ihan virtanaan. Sadetakkeja ja saappaita kaivetaan esiin komeroiden perukoilta ja unohdettuja sateenvarjoja alkaa taas löytyä naulakoista.
Olen ollut menossa tai tulossa joka päivä. Elokuu on loppunut ja syyskuu alkanut vauhdikkaasti. Ystävien kanssa on sovittu tapaamisia. Satoa on purkitettu, sieni- ja marjaruokia on melkein päivittäin pöydässä. Tänään on möyritty pihassa: kukkasipulit odottivat istutusta ja muutama pensas oli siirrettävä. Tuntuu oikein hyvältä rauhoittua kotiin viikonvaihteeksi.
Nyt on tarjoutunut uusia tehtäviä, jotka nostavat innostuneita fiiliksiä. Vapaaehtoistoiminnan keskuksen Nostalgia-projektissa alkoi uusi torstairyhmä. Olen luvannut olla mukana ja ottaa vastuuta siinä. Pyrkimyksenämme on löytää ryhmässä uusia, vielä käyttämättömiä ilon alueita elämästä, murtaa sisäisen yksinäisyyden kehät, astua ulos ja kohti! Lupasimme myös yhdessä Toisen kanssa tarvittaessa luotsata kouluun ekaluokkalaista, jonka elämänkuviot muuttuivat vanhempien eron myötä. Meillä on siis eräänlainen varamummola sen lisäksi, että Pikkuritarille täällä on Mummeli ja Vaari, jotka ovat vain hänen.
Syksy on minulle aina ollut inspiroitumisen, uusien alkujen aikaa. Nyt ei tarvitse tehdä aamusta iltaan eikä omasta elämästä ole muille tulosvastuussa. On ihanaa voida elää näin vapaasti, kellua vuodenajassa suuria suunnittelematta. Yksikin vapaasti valittu juttu päivälle riittää ja jokainen ohjelmaton päivä on ikioma vapaapäivä. – Tervetuloa syksy!
” Elokuussa kesää kaipaavat kulkevat kodittomina. Heillä on yhä henkinen rantapyyhe harteilla ja heinäkuun hiekat varisevat heidän hermostuneista sormistaan. He tuntevat, että jotain on vialla…
Syksyyn siirtyjät selaavat kärsimättömin sormin kalenteria ja jonottavat työväenopiston ovella ilmoittautuakseen ranskan alkeisiin, rivitanssikurssille ja metallipakotustöiden perustaitoihin. He tietävät miten arkea hallitaan…
…meissä on päällekkäin kesää ja syksyä, sekä kaipausta että siirtymistä, mennyttä ja alkavaa…”
Riku Korhonen kolumnissaan Kesän päättyessä, HeSa tänään
”Kasvokkaismykistely ja kirjallisen perinteen töpöhäntäisyys silloittavat kätevästi kusiaispesän ja kännykän väisen kuilun. Kulttuuriin suhtaudutaan ylimääräisenä ohjelmanumerona, johon osallistumisessa noudatetaan ankaraa vapaaehtoisuusperiaatetta.”
Tuomas Nevanlinna, Helsingin Sanomien kolumnissa Keskellä viikkoa
Olen itsekseni ihmetellyt, kun silmiini ei ole osunut juurikaan kommentteja vanhusten automaattisesta ulkoiluradasta, jota taannoin esiteltiin innostuneesti television ajankohtaisohjelmassa. Minusta ajatuskin on epäinhimillinen ja toteutus suorastaan kammottava. En tahtoisi ikinä päätyä ulkoilemaan idioottimaiselle radalle, jossa kone hinaa pyörätuoliani. Mieluummin mätänen sänkyyni, jos inhimillisempää tapaa ulkoiluun ei ole.
Muistan ajan, jolloin poliittisesti tarkoituksenmukainen ja hyväksytty hokema oli: yhteiskunnan velvollisuus on taata lapsille päiväkotipaikka ja vanhuksille vanhainkotipaikka. Näin työtä tekevä väestö ’vapautuu’ rakentamaan yleistä hyvinvointia. Mistä lie sosialismin onnelasta idea omittu, kenties suurten ikäluokkien kaupungistumisen myötä. Poliittinen ideakeinu heiluu: nykyään vanhusten pitäisi asua kotona niin pitkään kuin mahdollista yhteiskuntaa vaivaamatta. Moni onkin unohtunut kotiinsa – kunnes postinkantaja viimein hälyttää.
Perheet ovat kaupungistumisen myötä pienentyneet. Lapsettomia pareja on enemmän kuin ennen ja yhden hengen taloudet ovat yleisiä. Ulkomailla opiskelu ja asuminen erottaa aikuiset lapset vanhemmistaan. Yhden huoltajan lapset joutuvat itsenäistymään varhain. Vaihtuvat perhekuviot tuottavat löyhiä tunnesiteitä, lapsilla on kirjava joukko isä- ja äitipuolia, puolisisaruksia ja isovanhempia. Mahdollisia huoltajia vanhuksille ei välttämättä löydy omaisista. Henkisesti yksinäinen vanhuus odottaa yhä useampaa ikääntynyttä.
Me ikääntyvät voimme ajoissa itse huolehtia vanhuuden päiviemme elämän laadusta mahdollisuuksien mukaan. Henkisiä turvaverkkoja on luotava ja suhteita hoidettava. Jos vanhempiemme sukupolvesta joku vielä elää, voimme näyttää esimerkkiä lapsillemme aitoon välittämiseen perustuvasta vanhusten muistamisesta. Suhteiden hoito ei ole mutkatonta, mutta se kannattaa.
|
|
