Tässä on taas saanut ihmetellä kaikenlaista. Keskiviikkona olimme Senioriliikkeen virallisessa syyskokouksessa Helsingissä. Toista sataa seniori-ikäistä oli koolla päättämässä mihin suuntaan tavoitteissa edetään. Puheenjohtaja geriatrian professori Sirkka-Liisa Kivelä kertoi liikkeen pyrkimyksistä saada aikaan vanhusten hoitoa koskevan lainsäädännön parannuksia.
– Miten on mahdollista, Kivelä ihmetteli puheenvuorossaan, – ettei valiokuntakäsittelyssä olevassa ihmisoikeuksia koskevassa laissa puhuta sanaakaan vanhuksista? Lainlaatijat ajattelevat kyllä lasten, vammaisten ja seksuaalisesti poikkeavien monien muiden ryhmien muassa tarvitsevan erityisesti ihmisoikeuksiensa suojelua, niin kuin oikein onkin. Jokainen kuitenkin tietää viime aikoina esiinnostettujen tutkimustulosten valossa, että vanhustenkaan kohdalla ihmisoikeudet eivät toteudu.
Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat kertoi kaupunkisivuillaan, että vanhusten laitoshoidon alasajo on jo aloitettu ja sitä jatketaan ensi vuonna. Tuhat pitkäaikaishoitoa tarvitsevaa hoituu kaupungin päättäjien mielestä jatkossa omaisten ja hoitohenkilöstön tuella kotihoidossa, vanhainkodeissa (eikö vanhainkoti olekaan laitos?) ja pienissä ’kodinomaisissa palveluyksiköissä’.
Sinänsä hyvältä kuulostava perusajatus, jonka toteutus taitaa taas mennä latvasta puuhun kuten tapahtui psykiatristen potilaiden kohdalla. Kuvitellaan, että virastoa vaihtamalla vanhusten hoito muuttuu paremmaksi ja että jostakin putkahtaa niitä pieniä kodinomaisia hoitopaikkoja hoitajineen tällä päätöksellä. Ettei vain seurauksena olisi lisää surullisia heitteille jättämisen tunnusmerkit täyttäviä tapauksia.
Saman lehden kulttuurisivulla hehkutettiin Helsingin valintaa maailman muotoilun pääkaupungiksi. Voiko räikeämmin kertoa mikä maailmassa on minkäkin arvoista?
Matka taittaa oivallisesti kaamoksen, joka täällä eteläisessä Suomessa matelee läpi marraskuun pilvihämärin, tihkusateisin päivin. Jo lähdön valmistelu on iloista, perillä unohtuu totaalisesti se, mikä jäi taakse (no, poikkeuksena tietenkin Pikkuritari ja pari muuta tärkeää ihmistä). Koetut elämykset kannattelevat pari viikkoa ainakin. Jos hyvin ajoittaa matkan, saa marraskuun menemään näillä keinoilla siististi.
Mutta. Sitten tulee arki väistämättömästi päin naamaa. Näin kävi taas. Osaan jo varautua, kokemusta on. Maanantaina päivä ei ruvennut ollenkaan valkenemaan. Herääminen oli sitkasta ja mikään eikä sekään kiinnostanut. Ensin olin, että mitäs tämä nyt. Sitten: ahaa, siis matkan jälkeinen marrasmatala. Nostehan on haihtuvaa ja alas tullaan väistämättä, joskus ihan lähtötason alapuolelle mielialoissa mitattuna.
Jokainen hoitaa matalansa tavallaan. Minä kääriydyin sohvaan ja rupesin katsomaan elokuvia. Mitä itkettävämpi leffa, sitä tehokkaampi. Digiboxissa oli varalla muutama tarkoitukseen sopiva filmi. Niissä sain menemään kaksi päivää. Sitten alkoi tuntua siltä, että nyt riitti. Kolmantena päivänä lähdettiin Toisen kanssa kaupunkiin ja neljäntenä päivänä palasin vapaaehtoispuuhiin. Ja kas. Matalat ovat menneet sen siliän.
Sata vuotta vanha huvila on hurmaava ilmestys merenlahden poukamassa. Puiston vanhat mustarunkoiset lehtipuut loistavat keltaisina iltataivasta vasten. Taloon johtava polku kaartelee rinnettä ylös. Kohmeinen tuuli käy kasvoihin. Tilaisuuden alkuun on vielä kaksi tuntia. Huvilan ikkunat ovat pimeinä, vain eteisessä kajastaa valoa.
Lempeänoloinen mies tulee vastaan, tervehtii ja pyytää odottamaan, että käy avaamassa puomin. Soittajat pääsevät siitä ajamaan instrumentteineen lähemmäksi. Kierrämme sillä välin talon, siinä on ulokkeita ja tornikulmauksia, ikkunoissa sirosti viistottu yläkarmi. Ulkomaalaus on tyylikkäästi raidoitettu. Väritys on kuin syksyiseen puistoon soinnutettu. Merenlahden takana loistavat kaupungin valot.
Mies näyttää talon huoneet, kertoo tarinaa rakennuksen vaiheista, omistajien elämästä ja jättämistä jäljistä. Huvilan kukoistuksen aika oli 1904-44, jolloin menneiden aikojen suurin diivamme Aino Acté omisti paikan ja vietti siellä kesiään. Hänen kuolemansa jälkeen seurasivat rappion vuodet, jolloin upea rakennus oli hylättynä romuvarastona, kunnes Helsingin kaupunki yksityisten aloitteesta kunnosti paikan ja alkoi huvilan uusi elämä, ensin kaupunkilaislasten kesäsiirtolana, sitten vuodesta 1989 pienimuotoisten kulttuuritilaisuuksien ja juhlien näyttämönä. Ihastelemme lankkulattioita ja aitoja mattoja, pieteetillä maalattuja seiniä ja kattoja, uniikkeja verhoja ja kimaltevia antiikkikruunuja. Charmantisti harmaantunut keittiömestari tarjoaa kahvia ja maukkaita leivonnaisia, joita nautiskelemme yläkerran kamarissa odotellessamme kesäkauden toiseksi viimeisen konsertin alkua.
Kolme miestä soittaa mainiosti yhteen: primabalalaikka helskyy, altto- ja kontrabassobalalaikka soinnahtelevat muhevammin. Soittajat ovat Helsingin Työväenopiston balalaikkaorkesterista. Konsertin instrumentaaliosio on mukavaa kuultavaa, ainakin kerran elämässä. Laulajakin yrittää parhaansa, mutta sortuu liian vaativiin numeroihin. Äänen syvänkauniit, piafmaiset sävyt alkavat soida vasta viimeisissä lauluissa.
Yleisö lähtee lämmenneenä, jotain jokainen on saanut. Huvila hiljenee pian talveksi, mutta lempeänoloinen mies sanoo, että toiminta jatkuu entiseen tapaan tulevana kesänä. Talo tulee elämään ihmisten juhlissa ja sävelissä kuten Ainon aikaan.
Kuu lipuu esiin pilvien lomasta. Puiden rungot ja oksat piirtyvät mustina dramaattisina kuvioina kuuvalomaisemassa.
Hissuttelen keittiöön harmaassa lokakuun aamussa. Aika on paikoillaan taas, muutaman kuukauden niin. Sytytän pöydälle punertavan kynttilän, nostan sälekaihtimen. Piha on siinä; tammi, ruskeine käpertyneine lehtineen, vaahtera melkein paljain oksin, ruoho, vihreä yhä, kukat menneet. Katson hajamielisesti, unta silmissä. Aita katsoo takaisin. Jokaisen lautarivin alareunassa sadepisararivi.
Eilen illalla istuimme yhdessä katsomaan tositarinaa intialaisesta kylästä. Miten omassa rauhallisessa maailmassaan eläneet ihmiset muuttuivat ja kyläyhteisö hajosi vähitellen, kun länsimaalaiset elämäntapareissaajat löysivät ihanan rannan ikuiseen kesään. Mies, jonka kasvot olivat avoimet kuin lapsen ja katse kertoi puhtaan sielun ilosta, muuttui kylän mukana hiljalleen. Katse himmeni, kasvot sulkeutuivat surullisiksi kahdessakymmenessä vuodessa. Ihanat rannat roskaantuivat, länsimaisen musiikin melu tunki paratiisin hiljaiseen rauhaan. Lapset pääsivät kouluun, mutta tietoisuuden kasvaessa he muuttuivat varuillaan oleviksi ja katseeseen hiipi levottomuus.
Avaan oven pihaan ja hengitän syvään kynnyksellä. Viileys virtaa huoneeseen. Näitä aamuja en vaihtaisi mihinkään. Ajatuksissa käy tulossa oleva matka. Ehkä siellä toisaalla ovat täältä menneet lämpimät aurinkoaamut, mutta ei matka sen vuoksi ole suunniteltu. En tarvitse paratiisirantaa ollakseni onnellinen, mutta lähdön, näkemisen ja kokemisen kaipuu on ihmisessä ikuinen.
Maanantaina istuin katsomaan Pääministeriä, TV-ykkösen Kotikatsomon poliittista lähimenneisyyttä luotaavaa tv-elokuvaa. Odotin kiinnostavia näkökulmia tähdenlennoksi jääneeseen Anneli Jäätteenmäen pääministeriuraan. Roolitus oli sikäli onnistunut, että oli löydetty ulkoisestikin roolihahmoaan muistuttavia näyttelijöitä. Jonna Järnefeltin tulkitsema päähenkilö oli jokseenkin takakireä, jähmeä ja vaikeaselkoinen kuten esikuvansakin. Episodiksi päätynyt pääministeriys sai taustakseen puolueen hyväveliverkoston sovinistisen sisäpiirikulttuurin, joka jätti untuvikko-puheenjohtajan raivaamaan yksin tietään. Sortuminen kyseenalaisiin tiedonhankintakeinoihin ja paineensietokyvyn pettäminen nousivat draaman pääteemaksi. ? Todellisista tapahtumista osin fiktiivisesti täydennetty tarina nosti arvattavat reaktiot Keskustapuolueen sisällä. Keneen kalahti, se älähti.
Eilen illalla taas saatiin seurata BBC:n tv-elokuvaa Margaret Thatcherista, jonka erityislaatuinen karisma välittyi huikealla tavalla Lindsay Duncanin roolityössä. Kun kyse oli yhdestä maailman tunnetuimmista ex-pääministereistä, rooli oli vaativa. Käsikirjoitus ja ohjaus olivat laatutyötä. Siitä ei pääse mihinkään, että tällä alueella meikäläisten rahkeet eivät yllä BBC:n tasolle. Resurssien ja kokemuksen niukkuus näkyy ja tuntuu. Hyvä, että tartutaan töihin kuitenkin, siinä kokemus kasvaa.
Meillä ei ole tällä hetkellä kovin monta tv-käsikirjoittajaa, joka hallitsisi myös politiikan kuviot. Hyväkään kirjoittaja ei välttämättä dramatisoinnissa onnistu. Täysin vakuuttava näyttö tämä ei tekijöiltä vielä ollut. Dramatiikkaa kyllä olisi vallan piireissä riittävästi tarjolla. Nykyisen pääministerimme kompuroinneista saisi loistavaa draamaa sellaisenaan, hänessähän ilmenee jo vallan thatcheriläisiä ja berlusconimaisia piirteitä!
Iäkköleidit valitsivat lokakuun miitinginsä sytykkeeksi taidenäyttelyn Kolme sisarta. Tapasimme Narinkalla, jonne kukin saapui tahoiltaan. Siitä hakeuduttiin Seurasaareen menevään bussiin n:o 24. Päivä oli kirkas ja tuulinen. Perillä tammien, lehmusten, vaahterain ja koivujen lehdet kisailivat keskenään tuulessa ja asfaltilla. Meren läheisyydessä ison kaupungin ilma tuntui kirpeän raikkaalta.
Kolme sisarta on kolmen omaleimaisen, kulttuuristaan kasvavan, vahvan taiteilijanaisen teosten vaikuttava kooste. Ruotsalainen Lena Cronqvist sai tyttöveistoksillaan ja kuvillaan meissä aikaan tunteiden ja ajatusten ryöppyjä, joita saatoimme ääneenkin purkaa, kun ei sillä hetkellä museossa muita katsojia ollut. Useissa kuvissa lapset olivat kutistaneet vanhempansa ja sulloneet pulloihin. Maalausten tunnelma oli ahdistava, jotkut kuvat kertoivat äidin vallasta lapsen yli, toisissa asetelma oli käännetty päälaelleen. – Aikuistumisen prosessissa vanhempien merkitys kutistuu, että lapsi voi ottaa oman elämänsä haltuun, näin puhelimme. Cronqvistin pienet lapsiveistokset olivat positiivisempia, jotkut suorastaan hellyttäviä. Taiteilija on kotimaassaan arvostetun Kuninkaallisen taideakatemian jäsen.
Venäläisellä Irina Zatulovskayalla oli materiaalina kierrätystavara. Taiteilija oli luonut maanläheisin värein uusia visioita kuluneisiin kehyksiin, ruosteiseen peltiin, harmaantuneeseen puuhun. Työt olivat pitkälle jalostuneita ja kauniita. Ihailtavaa, miten taiteilijan silmin voi nähdä käyttökelvottoman esineen tai materiaalin mahdollisuudet uuteen elämään
Outi Heiskanen, oma mystikkomme, puhutteli unenomaisilla pensaskansahahmoillaan sekä pehmeillä kolmen naishahmon kasvotutkielmilla. Heiskaselta oli myös veistoksellisia töitä, joissa oli käytetty tehosteena valoa ja ääntä. Myös hän oli käyttänyt osin kierrätysmateriaalia, joka taipuu moneksi. Useissa teoksissa toistui kolmiluku.
Museon vieressä, Tamminiementien omaleimaisessa kahvilassa nautiskelimme vielä teetä ja kahvia ja lopuksi kävelimme puistometsän halki nelosen ratikkaan ja sillä keskustaan. Mieleen jäi värähtelemään puhuttelevia kuvia ihmisen luomisvoimasta ja syyshehkuisesta luonnosta.
*
Näyttely on kahden kaupungin yhteistyönä järjestämä, ollut kesäajan Tampereella ja on nyt Helsingissä Meilahden Taidemuseossa marraskuun 1. päivään. Vielä ehtii vaikuttumaan loistavien taiteilijoiden töistä.
Vietimme rauhaisaa voimaantumisviikkoa kotosalla, mitä nyt konsertissa käytiin virkistymässä. Sitten tuli riemuisa viikonloppu Pikkuritarin mummelina ja vaarina, kun soittajavanhemmat olivat alansa töissä. Yksivuotiaan energia jaksaa ihastuttaa ja hämmästyttää. Miten hän tutkii Vaarilan huoneita ja kaikkia tavaroita, joihin ylettyy, availee kaappeja ja laatikoita, poimii kiinnostavia esineitä mukaansa ja kokeilee mitä kaikkea niillä voi tehdä. Pikkuritarilla on Vaarilassa oma ’konttori’, kannellinen kori, jossa on leluja ja kirjoja. Hän on oppinut suunnistamaan konttoriinsa kohta tultuaan. Korin kantta on kiva availla ja sulkea, lelut voi viskellä pois ja mennä koppaan istumaan. Lempilelut vaihtelevat, mutta viimeksi muuan keittiön laatikosta löytynyt tyhjä teepurkki voitti kaikki autot ja pehmolelut. Kas, purkkiin voi laulaa, se kaikuu kivasti, siellä voi helistää pientä muovipulloa, johon Mummeli on pannut riisiryynejä. Purkki kajahtelee, kun sitä lyö lattiaan. Ja parasta tietysti, että se pysyy pikku kätösessä niin, että sitä voi kanniskella ylpeänä ympäriinsä.
Tällä puolen viikonvaihteen on sitten ollutkin yllin kyllin menemisiä. Picasso-näyttely oli toki katsastettava, tuskin sen tason taidetta meidän elinaikanamme toiste tulee Suomeen tässä laajuudessa nähtäväksi. En ole varsinainen Picasso-fani, mutta kiinnostavaa oli seurata, mihin suuntaan taiteilijan eri vuosikymmenien teokset ovat muuttuneet. Jo varhaisimmista töistä näkee, että kyseessä on harvinainen lahjakkuus. Kubistiset työt miellyttivät nytkin minua eniten, yksi sellainen jäi jo vuosikymmen sitten mieleeni Tukholman Moderna Muse’etista, Mies ja kitara. Surrealistiset työt lienevät tunnetuinta Picassoa, niitä oli varsin edustava kokoelma. Näyttelyssä oli tavallisena arki-iltapäivänä melkoinen tungos.
Suomen Kansallisteatteri on instituutio, jolla on komea historia ja ylväät puitteet. Näyttelijäkunta on erinomaisen taitava, sijainti ei parempi voi olla ja katsojiakin riittää. Kiinnostavin ohjelmisto tosin löytyy tällä hetkellä ihan muualta, pieniltä näyttämöiltä sivukaduilta. Tuntuu siltä, että komeassa linnakkeessa on torkahdettu ruususen uneen. Klassikot osataan ja niitä onneksi ohjelmistossa on aina. Ohjelmistoon ujutetaan modernia kotimaista draamaa, mutta taso notkahtelee. Kävimme kärsimässä Hotakainen-Lehtola-parivaljakon Kuka kukin on -näytelmän. Sen piti olla komedia. Jo ensimmäisellä puoliajalla haukottelimme. Näyttelijät tahmailivat käsittämättömän hajanaisen tekstin kanssa (mitä moskaa teatterityöläinen joutuukaan opettelemaan ammatikseen). Toisella puoliajalla sain hyörinnästä vaivoin irti jonkinlaisen johtoajatuksen – jos sellaista nyt oli – että ihmisen pitäisi ajatella omilla aivoillaan eikä kuunnella muinaisia viisaita tai kumarrella vallanpitäjiä. Ohjaus (töistään palkitun Lehtolan) oli yhtä sekava kuin tekstikin. Aplodit ansaitsi esirippu, kun se viimein laskeutui.
Monissa laitostöissä: päiväkodeissa, kaupoissa, sairaaloissa ja tehtaissa aamun työvuoro alkaa perinteisesti seitsemältä. Kahdeksaksi tai yhdeksäksi menevät opettajat, toimisto- ja virastotyöläiset. Moni joutuu nousemaan työmatkasta riippuen varsin varhain. Ettenkö itsekin muistaisi herätyskellon ikävää nirinää työaamuina. Aina se tuntui raastavan makeimmasta unesta.
Sen päätin jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä eläkepäivää, että herätyskelloa en sitten tarvitse, aamusta ei lipsuta iltapäivän puolelle eikä nukkumaan menosta aamuyölle. Täytyy myöntää, että muutaman kerran on lipsahtanut, syynä uppoutuminen lukemiseen tai kirjoituspuuhiin. Niissähän helposti ajantaju katoaa.
Nyt ehdotellaan jo vakavissaan, että koulujen alkamisaikaa pitäisi siirtää yläasteella ja lukiossa myöhemmäksi, kun nuoret ovat niin väsyneitä aamuisin, että nukkuvat pulpettiinsa. Televisio yhdisti ennen perhettä, mutta nykyään se toimii lapsenvahtina ja nuoria kasvattaa netti oven takana, jossa lukee: Aikuisilta Pääsy Kielletty.
Biologinen rytmi on jokaisella omansa, mutta onhan sen säätely mahdollista ja tahdonalaista. Varhaisia heräämisiä voi auttaa rauhoittamalla iltaa ja päiväjärjestyksestä voi itse pitää kiinni. Selvähän se, että muutaman tunnin uni ei jaksa pitää vireystasoa, jota tehokkaaseen oppimiseen tai työntekoon tarvitaan. Hyvä on, että erilaisia harrastuksia tuetaan, mutta lepo on aliarvostettua monissa perheissä.
.
”Monien yhdistysten elinvoimaisin toimintamuoto on kokous, kuolettava tilaisuus, jossa istutaan pöydän ympärillä ja haukotellaan sisäisesti. ’Järjestötoiminnan tarkoitus on järjestötoiminta’, luki eräässä kuvassa, jota kauan sitten vielä luulin vitsiksi. Toinen vaihtoehto on epämääräinen rähinä. Yhdistystoimintaan valikoituu aina jokunen tyyppi, joka saa tyydytystä riitelemisestä, oli aihe mikä hyvänsä.Jos rähinöintitarve ei tyydyty työelämässä, yhdistyksiä riittää ja niissä valta-asemiin pääsee demokratiavajeen turvin helpommin kuin töissä.”
Päivän sitaatti; Johanna Korhonen, Helsingin Sanomissa tänään
Ajaessamme Lapsuusmaalle ja takaisin huomaan tarkkailevani tienvarsien laajoilla peltoaukeilla meneillään olevia maataloustöitä. Ihailen, miten kauniisti maamiehen traktorin aura kääntää peltoa, josta sato oli korjattu. Muistelen ennen olleen jopa kilpailuja, joissa palkittiin taitavin kyntäjä. Toinen tietää, että kyntömestaruudesta kilpaillaan vielä nykyäänkin.
Elin lapsuuttani maaseudulla 1900-luvun puolivälin paikkeilla. Elämä kulki syvästi luonnon rytmissä. Työt seurasivat toisiaan vuosisataisessa jatkumossa: kevät toivoo ja kylvää, kesä siunaa sateella ja auringolla, syksy kiittää ja korjaa sadon. Talvi oli levollista aikaa. Isä huolsi koneita, teki metsätöitä ja rakenteli. Äiti neuloi, ompeli ja kutoi minkä taloustöiltä ehti. Ulkopuuhiin lähdettiin päivän valostuessa ja palattiin hämärissä.
Tuossa ajassa on varmaan juuret sille, miten vahvasti yhä elän luonnon vuodenajat ja niiden vaihtumisen. Vaikka ei ole viljeltävää, ei edes kasvimaata tai puutarhaa, tietyt kotityöt on kaupungissa asujallakin. Keväällä ja syksyllä haluan pestä ikkunat, kesällä matot. Marja-aikaan pakastan ja hilloan. Syksyn tullen alan sytytellä kynttilöitä, lukea enemmän ja kuunnella musiikkia. Adventin aikaan mietin jo jouluvalmisteluja ja juhlaksi leivon ja laitan tietyt perinneherkut. Mikään pakko ei ole, tuntuu vain hyvältä tehdä niin.
Keskustelimme naisten torstaimeetingissä miten syksy meihin vaikuttaa. Sukulaissieluinen sanoi rakastavansa syksyä ja olevansa elementissään, kun säät alkavat viilentyä ja lehtipuut purskahtavat väreihin. Toinen kertoi elävänsä melankoliaviikkoja, hän oli tiedostanut hämmennystä ja surua, joka liittyy vuosien takaiseen menetykseen. Joku nukkuisi mieluiten talviunta marraskuusta maaliskuulle. Jonkun on ihan pakko päästä kaamoksen keskeltä etelän aurinkoon välillä ja ottaa kotonakin kirkasvalohoitoa.
Tunnelmilla on juurensa. Kun ne tunnistaa, ei ole hukassa melankoliaviikoillakaan.
|
|
