Kun joku täyttää merkkivuosia, hänen on päätettävä juhliiko tapahtumaa vai ei. Jos aikoo juhlia, on edessä varsinainen päätösten suma lähtien siitä, millä tavalla, missä paikassa, millä hetkellä ja kenen kanssa. Naisella on vielä asuun liittyviä päätöksiä. Ei ihme, että moni päätyy synttäripakolaiseksi – mikä ei välttämättä silti pelasta juhlimiselta, jos suku, ystävät ja työtoverit niin ovat päättäneet puolestasi.

Entinen työtoverini, johon ystävälliset suhteet ovat säilyneet halki vuosikymmenten, oli päättänyt juhlia jo ohitettua syntymäpäiväänsä kutsumalla ystävänsä muistojen iltapäivään. Huolella valittua musiikkia, juhlijan omia runoja ja otteita kirjoistaan ystävien valitsemina ja kauniisti esittäminä. Vain yksi puhe oli ja sekin lyhyt ja varsin vapaamuotoinen.

Tarjoilu oli pikantti, kakkukahvit korvattu maljoilla, joiden kera koolla oleva väki sai etsiytyä haluamaansa seuraan. Juhlija itse ihmetteli vuosien kiihtyvää katoamista jonnekin. Harvoin tavanneet tutut havaitsivat toistensa muuttuneen olemuksen ja senkin, että jotain nuoruudestamme meissä silti säilyy. Muuan entinen työtoveri lausahti kauniisti: sinulla on ihanan tuttu pilke silmissä, vaikka en nyt juuri nimeäsi muistakaan.

Vuodet eivät katoa yksin, ne vievät meiltä jotain mennessään. Vuodet myös tuovat uutta tullessaan. Mieleen tulvahti muistojen hyökyaalto. Sekin merkitys juhlilla voi olla.

Sairaalamaailmassa tunnetaan stereotyyppisiä erikoisalojen lääkäreitä. Moni kirurgi on kovan tuntuinen tyyppi, tottunut tekemään nopeita ratkaisuja, joissa ei tunteilla. Sisätautilääkärit usein ovat pehmeänsorttisia ja pohtivia, teettävät ison kasan tutkimuksia ja yrittävät kehittää tuloksista ja potilaiden epämääräisistä oireista jonkun selväjärkisen diagnoosin ja määräävät sitten konservatiivisia hoitoja. Yleislääkäri kirjoittaa sinulle heti kohta reseptin ja huutaa: seuraava potilas. Ortopedille olet selkävaivainen, silmälääkärille pelkkää silmää ja gynekologia kiinnostaa lähinnä alan kalusto ja hormonitilanteesi.

Tapasin kirurgin sairaalassa, johon lähete oli mennyt. Pitkä, jäntevä, rauhallisen näköinen mies. Tarjosi hymyillen ovella kätensä, vaikka seinällä oli iso juliste: anteeksi, ettemme kättele tartuntavaaran vuoksi. Ajattelin välittömästi, että jos pitää uskoa henkensä jonkun ihmisen käsiin kirjaimellisesti, niin noihin kosketusta pelkäämättömiin käsiin sitten.

Kirurgi istahti tuoliinsa, nojasi taakse päin ja katseli potilastaan. Sitten hän kysyi miten voin ja näytti kuuntelevalta. Hän selitti leikkauksen kulun jälkivaikutuksineen ja riskeineen. Koko ajan hän katseli rauhallisesti ja tarkkavaisesti potilastaan. Tein muutaman kysymyksen, joihin sain selkeän vastauksen. Sitten hän sanoi: ”Intuitiivisesti olen sitä mieltä, että leikkaus ei ole välttämätön, mutta leikkaan, jos sitä haluat. Miten on?” Sanoin, että olen avoin vaihtoehdoille ja luotan ammattilaisen arvioon. Neuvottelun tuloksena päätimme, että palataan asiaan, jos oireet pahenevat.

Lääkäreiden ja sairaanhoitajien sanotaan olevan vaikeita potilaina, koska he tietävät taudistaan liikaa. Minulla on kokemusta toimenpiteestä, jossa riski oli 1{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}:n luokkaa ja niin vain kopsahdin siihen prosenttiin. Tästäkin oli puhetta ja siihen kirurgi naurahti, että hoitajapotilaille sattuu enemmän kaikenlaisia komplikaatioita. Mikä lie selitys.

Toinen ihmetteli hyvää tuultani, kun tuli hakemaan. – Ajattele, minä sanoin, – tapasin hymyilevän kirurgin, joka leikkasi minut intuitiolla pois jonosta!

Tapasimme tällä kertaa näyttelykierroksen merkeissä. Sederholmin talon ohi Aleksanterinkatua on tullut käveltyä aikojen saatossa lukemattomat kerrat, mutta tällä kertaa astuttiin sisälle. Helsingin kantakaupungin vanhimmassa talossa (rak. 1700-luvun puolivälissä) aistii historian hajahduksen. Museona talo on ollut vuodesta 1995. YÄ-näyttely tarjosi kiehtovan hypyn menneeseen aikaan kaupungissa.

Kaupungintalon ala-aulassa on esillä CD-Photo-näyttely; ulkomaisten diplomaattien valokuvia Suomesta. Otokset ovat valokuvauksellisesti erinomaisia ja antavat hyvän näytteen kuvaajansa kiinnostuksen kohteista sekä persoonallisuudesta muutenkin. Joku oli kuvannut rakennuksia, joku maaseudun luontoa, joku ihmisiä tai kaupungin yksityiskohtia.

Snellmaninkadun Yliopistomuseossakaan ei ole tullut aiemmin käytyä. Kadun historiallisesti merkittävien ja arkkitehtonisesti uljaiden rakennusten joukossa tämäkin on jo talona näkemisen arvoinen. Kolmessa kerroksessa olevat laajat näyttelytilat tarjoavat nähtäväksi monipuolisesti eri tieteenaloihin liittyvää esineistöä. Keisarien seinänkokoiset muotokuvat teksteineen paljastivat senkin hämmästyttävän seikan, että kukin heistä on ollut aikansa myös Yliopiston kanslerina.

Arppeanumin sykähdyttävin osasto oli minulle mineraalikabinetti. Siellä hehkui hurmaava ”Elli”, iso, valaistu beryllikide vitriinien kauniiden kivikokoelmien kuningattarena. Kivet vaativat tulemaan uudestaan, sillä kolmen museon kierroksella aika oli hujahtanut sulkemisaikaan asti, kun poistuimme talosta kaupungin hämärtyvään pakkasiltaan.

Kävin lääkärissä. Viime viikolla tehtyjen tutkimusten tuloksena napsahti kaksi diagnoosia. Toinen niistä sinkauttaa minut aluesairaalan ei-kiireellisten tapausten leikkausjonoon, toinen pakottaa ruokavaliolle. Tunnistin merkit, osasin odottaa ja nyt on totuuden hetki.

Ystävä oli soittanut. Kun soitin hänelle takaisin, hän kertoi taudin uusineen. Edessä on rankkojen hoitojen kevät. Hänkin oli aavistanut. Tieto helpottaa, mutta mitä vakavammasta asiasta on kyse, sitä kovemmalta totuuden hetki tuntuu. Ystävä sanoi nyt juuri olevansa pohjalla. Oma huolenaiheeni kutistui häntä kuunnellessa.

Miten suhtautua ei-toivottuihin uutisiin? Eihän niitä voi jäädä märehtimään ja synkistelemään. Siitä syntyy vain toivottomuutta ruokkiva kierre. Perusasioita koskevista ja elämänlaatuun vaikuttavista asioista ei ihan olankohautuksella tai reipastelullakaan selviä. On suostuttava sulattelemaan asiaa ja keskityttävä käytännöllisiin ratkaisuihin.

Tapanani on kertoa avoimesti perheelleni, miten kulloinkin on. Asioita ei kannata vähätellä eikä dramatisoida. Soisin, ettei nuorimiestemme tarvitsisi ahdistua vanhempiensa puolesta. Esikoinen sanoi viisaasti: jos sinä olet tästä rauhallisella mielellä, mekin olemme.

Jokaisella meistä on tai on ollut naapuri, työtoveri, tuttava, ystävä tai sukulainen, josta ajattelee ’ihan mukava ihminen, mutta..’ Siis kaikin puolin kelpo ihminen varustettuna yhdellä tai parilla ärsyttävällä ominaisuudella. Tässä ei nyt siis puhuta puolisoista, jotka olivat maailman ihanimpia toistensa mielestä, kunnes arki alkoi.

Tuttavallani on ystävä, joka matkustelee paljon. Matkoillahan aina sattuu ja tapahtuu. Ja hän raportoi sen kaiken. Välillä hän muistaa kysyä, mitä sulle muuten kuuluu. Toinen ehtii sanoa jotain, kun ystävälle tulee siitä kohta mieleen: kerroinko jo…

Tunnen erään, joka rakastaa kertoa naapureistaan, tuttavistaan ja työtovereistaan. Joskus keskeytän jutun ja kysyn, miten sinä itse voit ja mitä olet puuhaillut. Hän hämmentyy hetkeksi, eihän tässä mitään, hyvinpä tässä. Ajattelen, että hän kertoo itsestään toisten kautta, kiertoteitse, mutta jaksanko kuulla.

Tyttöjen kesken on usein tapana kommentoida spontaanin positiivisesti toisen olemusta tyyliin onpa sulla kaunis kampaus, ihana mekko, upeat korvikset tai mitä nyt ikinä. Tunnustan, että tuo ei minusta aina tunnu luontevalta. Kohteliaisuus on hankala ottaa vastaan, vaikea on sanoa toisellekin niin, ettei mene imartelun puolelle. Lienenkö ainoa, joka tätä vielä opettelee.

Mietin joskus, olenko itse ihan mukava naapurin rouva, kaupan asiakas, tuttava tai ystävä. Milloin taas keskeytin, unohdin kuunnella loppuun, puhuin liikaa omiani tai en huomannut tervehtiä? Silloinko, kun ärsyynnyin toiseen, joka toimi samoin?

Joulunpyhiksi aiotun vierailun Äidin luona esti huono ajosää. Loppiaisena sitten uskaltauduimme aamuhämärässä matkaan. Ei aikaakaan, kun lumisade alkoi taas. Takaisinkaan ei käännytty, vaikka vastaantulevien rekkojen nostamat pyörteet pakottivat opettelemaan sokkoajoa tuulilasin peittämän lumilakanan sisässä. Kouvolan tienoille jännitystä riitti, mutta Salpausselän harjujen takaa löytyi taas se toinen, rakas maa, missä aurinko paistaa ja lumimetsä häikäisee hiljaisella kauneudellaan.

Hoivaosastolla oli vähän väkeä. Joku oli päässyt perhejouluun pyhiksi, joku toinen kokonaan pois. Tuulikki, jonka silmät aina pilkahtelevat hymyä, oli työvuorossa ja kertoi, että olivat tehneet osastolla pipareita ja Äiti oli hoivaväestä ainoa, joka oli jaksanut osallistua puuhaan. Päiväkahvilla Äiti sujautti piparin taskuunsa. Hetken päästä hän vaivihkaa supatti: ”Ota sie tää, ko miul ei oo mittää tarjota teil”. Ajattelin liikuttuneena, että äidin halu antaa lapselle omastaan ja vieraanvaraisuus säilyvät, vaikka muisti katoaa.

Kuusi karistelee jo neulasiaan, mutta raaskiiko tuota nyt vielä… Kovin on kaunis lumihiutalekoristeissaan valkoisine kynttilöineen. Kun nuorimiehemme olivat pikkupikkuisia, toisen kummitäti toi kummallekin vaaksanmittaisen tontun ja siitä pitäen tontut ovat joka joulu kiivenneet kuusen oksille odottelemaan, jos isoisoksi kasvaneet vaikka tulisivat moikkaamaan. Ovat tulleet.

Neljän vuoden takainen loppiaisaatto ei unohdu. Läksin aamuhämärissä tuttuun tapaan ajamaan pyörällä parin kilometrin työmatkaa. Kotikadun yli johtavalla suojatiellä odotti yllätys. Talvisella kelillä vauhdikkaasti mutkasta tulleen auton ja varovasti tietä ylittävän pyöräilijän kohtaaminen ei pääty hyvin, sen arvaa. Ei ole ihmisellä suojaa suojatiellä, jos tapahtuu vahinko tai virhearvio. On sekavia muistikuvia hangelle tippuvasta verestä ja hätääntyneistä ihmisistä, kahdesta naisesta taluttamassa minua autoon. Puolitajuissani jouduin neuvomaan ajajalle tietä ensiapuun. Muistan ajatelleeni, että olisi pitänyt soittaa ambulanssi. Päivästä tuli pitkä ja vaiheikas ennen kuin pääsin sairaalan kirurgiselta poliklinikalta kokoon kursittuna kotiin.

Toipumisen viikot olivat vaivalloinen polku. Mustelmat häipyivät aikanaan, mutta arvet jäivät sekä mieleen että kehoon. Usein kun tuota tuttua suojatietä ylitän, ihmettelen, miten lyhyt on matka tien yli ja miten kauaskantoisia ehtii tapahtua. Kumma kyllä, en ole katkera enkä menettänyt uskoa Jumalan varjelukseen. Lääkäri sen sanoi: tiedätkö, sinulla oli onnea, tämä olisi voinut päättyä todella huonosti.

Loppiaisaatto on saanut henkilökohtaisen merkityksen: ihmiselle voi tapahtua mitä tahansa, mutta on mahdollista, että siitä seuraa hyvää.

…täällä ylistänyt arjen ihanuutta. Nytpä voi taas huokaista tyytyväisenä: aah, arki ja maanantai. Monestihan joulu on aattona herkullisimmillaan, joulupäivänä kukkeimmillaan, tapaninpäivänä tunnelma liukastelee jo alamäkeä ja sen perään pläjähtänyt sunnuntai näkyi jo tuovan korttelikauppaan tympeäilmeisiä kaljalastin hakijoita jonoksi asti.

Meillä oli rauha maassa kolmen aikuisen kesken. Emme jaksaneet kuunnella kaikkia joululevyjä, sen sijaan ravistelimme lueskelusta ja syömisestä puutumaisillaan olevia aivojamme dvd-elokuvalla kunakin päivänä. Niko lentäjän poika edusti herttaista joulutarinaosastoa, The Dutchess romanttista epookkia, mutta tunteita raastavin ja puhuttelevin oli Slummien miljonääri.

Pahinta on, että jääkaappi tarjoaa vain jouluruokien tähteitä. Klups. Jos antaa niiden olla, aikanaan ne voi hyvällä syyllä heivata. Aamulla jo keitettiin kaurapuuroa ja nyt mennään hakemaan leipomosta ruisleipää.