Vietimme rauhaisaa voimaantumisviikkoa kotosalla, mitä nyt konsertissa käytiin virkistymässä. Sitten tuli riemuisa viikonloppu Pikkuritarin mummelina ja vaarina, kun soittajavanhemmat olivat alansa töissä. Yksivuotiaan energia jaksaa ihastuttaa ja hämmästyttää. Miten hän tutkii Vaarilan huoneita ja kaikkia tavaroita, joihin ylettyy, availee kaappeja ja laatikoita, poimii kiinnostavia esineitä mukaansa ja kokeilee mitä kaikkea niillä voi tehdä. Pikkuritarilla on Vaarilassa oma ’konttori’, kannellinen kori, jossa on leluja ja kirjoja. Hän on oppinut suunnistamaan konttoriinsa kohta tultuaan. Korin kantta on kiva availla ja sulkea, lelut voi viskellä pois ja mennä koppaan istumaan. Lempilelut vaihtelevat, mutta viimeksi muuan keittiön laatikosta löytynyt tyhjä teepurkki voitti kaikki autot ja pehmolelut. Kas, purkkiin voi laulaa, se kaikuu kivasti, siellä voi helistää pientä muovipulloa, johon Mummeli on pannut riisiryynejä. Purkki kajahtelee, kun sitä lyö lattiaan. Ja parasta tietysti, että se pysyy pikku kätösessä niin, että sitä voi kanniskella ylpeänä ympäriinsä.

Tällä puolen viikonvaihteen on sitten ollutkin yllin kyllin menemisiä. Picasso-näyttely oli toki katsastettava, tuskin sen tason taidetta meidän elinaikanamme toiste tulee Suomeen tässä laajuudessa nähtäväksi. En ole varsinainen Picasso-fani, mutta kiinnostavaa oli seurata, mihin suuntaan taiteilijan eri vuosikymmenien teokset ovat muuttuneet. Jo varhaisimmista töistä näkee, että kyseessä on harvinainen lahjakkuus. Kubistiset työt miellyttivät nytkin minua eniten, yksi sellainen jäi jo vuosikymmen sitten mieleeni Tukholman Moderna Muse’etista, Mies ja kitara. Surrealistiset työt lienevät tunnetuinta Picassoa, niitä oli varsin edustava kokoelma. Näyttelyssä oli tavallisena arki-iltapäivänä melkoinen tungos.

Suomen Kansallisteatteri on instituutio, jolla on komea historia ja ylväät puitteet. Näyttelijäkunta on erinomaisen taitava, sijainti ei parempi voi olla ja katsojiakin riittää. Kiinnostavin ohjelmisto tosin löytyy tällä hetkellä ihan muualta, pieniltä näyttämöiltä sivukaduilta. Tuntuu siltä, että komeassa linnakkeessa on torkahdettu ruususen uneen. Klassikot osataan ja niitä onneksi ohjelmistossa on aina. Ohjelmistoon ujutetaan modernia kotimaista draamaa, mutta taso notkahtelee. Kävimme kärsimässä Hotakainen-Lehtola-parivaljakon Kuka kukin on -näytelmän. Sen piti olla komedia. Jo ensimmäisellä puoliajalla haukottelimme. Näyttelijät tahmailivat käsittämättömän hajanaisen tekstin kanssa (mitä moskaa teatterityöläinen joutuukaan opettelemaan ammatikseen). Toisella puoliajalla sain hyörinnästä vaivoin irti jonkinlaisen johtoajatuksen – jos sellaista nyt oli – että ihmisen pitäisi ajatella omilla aivoillaan eikä kuunnella muinaisia viisaita tai kumarrella vallanpitäjiä. Ohjaus (töistään palkitun Lehtolan) oli yhtä sekava kuin tekstikin. Aplodit ansaitsi esirippu, kun se viimein laskeutui.

  • Ihastuttava Pikku Ritarinne!

    Picasso-näyttely oli täälläkin
    päin maailmaa jokin aika sitten.
    Vietin yhden aamupäivän
    Jöötteporin taidemuseossa
    kubismin valtaamana.

    Oli mielenkiintoista panna
    merkille, kuinka jotkut’
    Picasso- fanit
    olivat syventyneet niin
    perusteellisesti
    Picasson lumoihin,
    etteivät liikahtaneetkaan
    penkiltä, joita oli sijoitettu
    teidesikermien edustoille.

    Kommentin jätti herne · perjantaina 16. lokakuuta @ 09:35

  • Tahmailu on tämän päivän sana. Törmäsin siihen oman blogini kommentissa ja nyt täällä. Mahtoikohan pikkuritarikin olla hieman tahmatassu? Oma äitin katseli ensimmäisen pojanpoikansa keittiön ikkunaan jättämiä jäkiä ja uhosi ettei niitä pestä koskaan pois. Samanlaista iloa ja ylpeyttä sinulla!

    Picasso munuakin houkuttaa, polveni ja kuntoni on vain niin heikko, että mietin, onko se korotetun pääsymaksun arvoista. Aitoja Picassoja näin jo kesällä Hannoverin modernin taiteen museossa. Ateneumissa meiltä kävi jo yksi seurue, kuopus pääsi kumminsa mukana.

    Kommentin jätti [email protected] · perjantaina 16. lokakuuta @ 14:08

  • Herne, niinpä, on olemassa ihailijakerjoja suurilla taiteilijoillakin ja mikäs siinä. Picasso kestää katselua, yksi hänen vahvuuksistaan taiteilijana on se ettei hän jäänyt toistamaan itseään vaan siirtyi koko ajan eteen päin.

    **

    [email protected], Pikkuritarilla on sekin ominaisuus, että hän on tavattoman utelias. Kun istahdimme kahville, hän tuli siihen viereen ja vaati päästä mukaan nauttimaan pöydän antimista. Ei haitannut, vaikka sai vain palan leipää, mutusti sitä sitten tyytyväisenä. 

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 16. lokakuuta @ 23:20

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.