Maanantaina istuin katsomaan Pääministeriä, TV-ykkösen Kotikatsomon poliittista lähimenneisyyttä luotaavaa tv-elokuvaa. Odotin kiinnostavia näkökulmia tähdenlennoksi jääneeseen Anneli Jäätteenmäen pääministeriuraan. Roolitus oli sikäli onnistunut, että oli löydetty ulkoisestikin roolihahmoaan muistuttavia näyttelijöitä. Jonna Järnefeltin tulkitsema päähenkilö oli jokseenkin takakireä, jähmeä ja vaikeaselkoinen kuten esikuvansakin. Episodiksi päätynyt pääministeriys sai taustakseen puolueen hyväveliverkoston sovinistisen sisäpiirikulttuurin, joka jätti untuvikko-puheenjohtajan raivaamaan yksin tietään.  Sortuminen kyseenalaisiin tiedonhankintakeinoihin ja paineensietokyvyn pettäminen nousivat draaman pääteemaksi. ? Todellisista tapahtumista osin fiktiivisesti täydennetty tarina nosti arvattavat reaktiot Keskustapuolueen sisällä. Keneen kalahti, se älähti.

Eilen illalla taas saatiin seurata BBC:n tv-elokuvaa Margaret Thatcherista, jonka erityislaatuinen karisma välittyi huikealla tavalla Lindsay Duncanin roolityössä. Kun kyse oli yhdestä maailman tunnetuimmista ex-pääministereistä, rooli oli vaativa. Käsikirjoitus ja ohjaus olivat laatutyötä. Siitä ei pääse mihinkään, että tällä alueella meikäläisten rahkeet eivät yllä BBC:n tasolle. Resurssien ja kokemuksen niukkuus näkyy ja tuntuu. Hyvä, että tartutaan töihin kuitenkin, siinä kokemus kasvaa. 

  
Meillä ei ole tällä hetkellä kovin monta tv-käsikirjoittajaa, joka hallitsisi myös politiikan kuviot. Hyväkään kirjoittaja ei välttämättä dramatisoinnissa onnistu. Täysin vakuuttava näyttö tämä ei tekijöiltä vielä ollut. Dramatiikkaa kyllä olisi vallan piireissä riittävästi tarjolla. Nykyisen pääministerimme kompuroinneista saisi loistavaa draamaa sellaisenaan, hänessähän ilmenee jo vallan thatcheriläisiä ja berlusconimaisia piirteitä!