Kävin lääkärissä. Viime viikolla tehtyjen tutkimusten tuloksena napsahti kaksi diagnoosia. Toinen niistä sinkauttaa minut aluesairaalan ei-kiireellisten tapausten leikkausjonoon, toinen pakottaa ruokavaliolle. Tunnistin merkit, osasin odottaa ja nyt on totuuden hetki.

Ystävä oli soittanut. Kun soitin hänelle takaisin, hän kertoi taudin uusineen. Edessä on rankkojen hoitojen kevät. Hänkin oli aavistanut. Tieto helpottaa, mutta mitä vakavammasta asiasta on kyse, sitä kovemmalta totuuden hetki tuntuu. Ystävä sanoi nyt juuri olevansa pohjalla. Oma huolenaiheeni kutistui häntä kuunnellessa.

Miten suhtautua ei-toivottuihin uutisiin? Eihän niitä voi jäädä märehtimään ja synkistelemään. Siitä syntyy vain toivottomuutta ruokkiva kierre. Perusasioita koskevista ja elämänlaatuun vaikuttavista asioista ei ihan olankohautuksella tai reipastelullakaan selviä. On suostuttava sulattelemaan asiaa ja keskityttävä käytännöllisiin ratkaisuihin.

Tapanani on kertoa avoimesti perheelleni, miten kulloinkin on. Asioita ei kannata vähätellä eikä dramatisoida. Soisin, ettei nuorimiestemme tarvitsisi ahdistua vanhempiensa puolesta. Esikoinen sanoi viisaasti: jos sinä olet tästä rauhallisella mielellä, mekin olemme.

Jokaisella meistä on tai on ollut naapuri, työtoveri, tuttava, ystävä tai sukulainen, josta ajattelee ’ihan mukava ihminen, mutta..’ Siis kaikin puolin kelpo ihminen varustettuna yhdellä tai parilla ärsyttävällä ominaisuudella. Tässä ei nyt siis puhuta puolisoista, jotka olivat maailman ihanimpia toistensa mielestä, kunnes arki alkoi.

Tuttavallani on ystävä, joka matkustelee paljon. Matkoillahan aina sattuu ja tapahtuu. Ja hän raportoi sen kaiken. Välillä hän muistaa kysyä, mitä sulle muuten kuuluu. Toinen ehtii sanoa jotain, kun ystävälle tulee siitä kohta mieleen: kerroinko jo…

Tunnen erään, joka rakastaa kertoa naapureistaan, tuttavistaan ja työtovereistaan. Joskus keskeytän jutun ja kysyn, miten sinä itse voit ja mitä olet puuhaillut. Hän hämmentyy hetkeksi, eihän tässä mitään, hyvinpä tässä. Ajattelen, että hän kertoo itsestään toisten kautta, kiertoteitse, mutta jaksanko kuulla.

Tyttöjen kesken on usein tapana kommentoida spontaanin positiivisesti toisen olemusta tyyliin onpa sulla kaunis kampaus, ihana mekko, upeat korvikset tai mitä nyt ikinä. Tunnustan, että tuo ei minusta aina tunnu luontevalta. Kohteliaisuus on hankala ottaa vastaan, vaikea on sanoa toisellekin niin, ettei mene imartelun puolelle. Lienenkö ainoa, joka tätä vielä opettelee.

Mietin joskus, olenko itse ihan mukava naapurin rouva, kaupan asiakas, tuttava tai ystävä. Milloin taas keskeytin, unohdin kuunnella loppuun, puhuin liikaa omiani tai en huomannut tervehtiä? Silloinko, kun ärsyynnyin toiseen, joka toimi samoin?

Joulunpyhiksi aiotun vierailun Äidin luona esti huono ajosää. Loppiaisena sitten uskaltauduimme aamuhämärässä matkaan. Ei aikaakaan, kun lumisade alkoi taas. Takaisinkaan ei käännytty, vaikka vastaantulevien rekkojen nostamat pyörteet pakottivat opettelemaan sokkoajoa tuulilasin peittämän lumilakanan sisässä. Kouvolan tienoille jännitystä riitti, mutta Salpausselän harjujen takaa löytyi taas se toinen, rakas maa, missä aurinko paistaa ja lumimetsä häikäisee hiljaisella kauneudellaan.

Hoivaosastolla oli vähän väkeä. Joku oli päässyt perhejouluun pyhiksi, joku toinen kokonaan pois. Tuulikki, jonka silmät aina pilkahtelevat hymyä, oli työvuorossa ja kertoi, että olivat tehneet osastolla pipareita ja Äiti oli hoivaväestä ainoa, joka oli jaksanut osallistua puuhaan. Päiväkahvilla Äiti sujautti piparin taskuunsa. Hetken päästä hän vaivihkaa supatti: ”Ota sie tää, ko miul ei oo mittää tarjota teil”. Ajattelin liikuttuneena, että äidin halu antaa lapselle omastaan ja vieraanvaraisuus säilyvät, vaikka muisti katoaa.

Kuusi karistelee jo neulasiaan, mutta raaskiiko tuota nyt vielä… Kovin on kaunis lumihiutalekoristeissaan valkoisine kynttilöineen. Kun nuorimiehemme olivat pikkupikkuisia, toisen kummitäti toi kummallekin vaaksanmittaisen tontun ja siitä pitäen tontut ovat joka joulu kiivenneet kuusen oksille odottelemaan, jos isoisoksi kasvaneet vaikka tulisivat moikkaamaan. Ovat tulleet.

Neljän vuoden takainen loppiaisaatto ei unohdu. Läksin aamuhämärissä tuttuun tapaan ajamaan pyörällä parin kilometrin työmatkaa. Kotikadun yli johtavalla suojatiellä odotti yllätys. Talvisella kelillä vauhdikkaasti mutkasta tulleen auton ja varovasti tietä ylittävän pyöräilijän kohtaaminen ei pääty hyvin, sen arvaa. Ei ole ihmisellä suojaa suojatiellä, jos tapahtuu vahinko tai virhearvio. On sekavia muistikuvia hangelle tippuvasta verestä ja hätääntyneistä ihmisistä, kahdesta naisesta taluttamassa minua autoon. Puolitajuissani jouduin neuvomaan ajajalle tietä ensiapuun. Muistan ajatelleeni, että olisi pitänyt soittaa ambulanssi. Päivästä tuli pitkä ja vaiheikas ennen kuin pääsin sairaalan kirurgiselta poliklinikalta kokoon kursittuna kotiin.

Toipumisen viikot olivat vaivalloinen polku. Mustelmat häipyivät aikanaan, mutta arvet jäivät sekä mieleen että kehoon. Usein kun tuota tuttua suojatietä ylitän, ihmettelen, miten lyhyt on matka tien yli ja miten kauaskantoisia ehtii tapahtua. Kumma kyllä, en ole katkera enkä menettänyt uskoa Jumalan varjelukseen. Lääkäri sen sanoi: tiedätkö, sinulla oli onnea, tämä olisi voinut päättyä todella huonosti.

Loppiaisaatto on saanut henkilökohtaisen merkityksen: ihmiselle voi tapahtua mitä tahansa, mutta on mahdollista, että siitä seuraa hyvää.

…täällä ylistänyt arjen ihanuutta. Nytpä voi taas huokaista tyytyväisenä: aah, arki ja maanantai. Monestihan joulu on aattona herkullisimmillaan, joulupäivänä kukkeimmillaan, tapaninpäivänä tunnelma liukastelee jo alamäkeä ja sen perään pläjähtänyt sunnuntai näkyi jo tuovan korttelikauppaan tympeäilmeisiä kaljalastin hakijoita jonoksi asti.

Meillä oli rauha maassa kolmen aikuisen kesken. Emme jaksaneet kuunnella kaikkia joululevyjä, sen sijaan ravistelimme lueskelusta ja syömisestä puutumaisillaan olevia aivojamme dvd-elokuvalla kunakin päivänä. Niko lentäjän poika edusti herttaista joulutarinaosastoa, The Dutchess romanttista epookkia, mutta tunteita raastavin ja puhuttelevin oli Slummien miljonääri.

Pahinta on, että jääkaappi tarjoaa vain jouluruokien tähteitä. Klups. Jos antaa niiden olla, aikanaan ne voi hyvällä syyllä heivata. Aamulla jo keitettiin kaurapuuroa ja nyt mennään hakemaan leipomosta ruisleipää.

Asemalaiturille leijaili pieniä hitaita hiutaleita. Hämärtyi jo. Siskokulta tupsahti siihen niin kuin oli sovittu ja juttu jatkui siitä mihin viimeksi. Muutama asemanväli pohjoiseen ja kohta olimme perillä.

Hyvinkään Taidemuseo oli lanseerannut naistaiteilijoiden töiden näyttelyn joulunalusajaksi. Avajaispäivänä oli ollut ihan tungokseen asti väkeä, mutta sunnuntai oli hiljaisempi. Pari miestäkin vaelteli museon avarissa tiloissa.

Kansakunnan kaapin päällä on itsestään selvästi Akseli ja Pekka, mutta osaako suomalainen suuri yleisö arvostaa 1800- ja 1900-luvun vaihteen naistaiteilijoitaan? Helenen (Schjerfbeck) omakuvat tunnetaan, mutta entä lukuisat muut muotokuvat tai maisemat? Tunnistetaanko Ellenin (Thesleff) tai Esterin (Helenius) herkkä värimaailma tai Amélien (Lundahl) ja Sigridin (Schauman) taidokas siveltimenjälki? Oletko koskaan kuullut Dorasta (Wahlroos), Ingridistä (Ruin) tai Elsasta (Seseman)?

Joulu ei oikein tunnu joululta ilman Martan (Wendelin) tonttuja ja enkeleitä, joiden levolliset hahmot seikkailevat yhä joulukorteissamme. Martta maalasi muutakin, mutta kirjojen ja lehtien kuvituksella hän taisi elantonsa saada. Ei naisen ollut tuolloin helppo päteä miesten hallitsemilla elämän alueilla. Niitä alueita on tällä vuosituhannella enää vähemmän, mutta kilpailu on yhä kova.

Näyttely toi uuden sukupolven naistaiteilijoita vanhojen mestareiden rinnalle: Kaisa (Leka), Katja (Tukiainen) ja Milla (Paloniemi) sarjakuvatyylisine eläinhahmoineen pääsivät kertomaan taiteen popularisoitumisesta.

Poistuessamme panimme tyytyväisinä vielä merkille portaikon kaiteen iloiset värit ja pehmeän kosketuspinnan.

Viikko sitten totesin yllättäen, että Kolmas Huoneeni oli kadonnut. Tuntui kuin olisin jäänyt kotioven taakse ilman avainta. Tarinat ovat tallella toisaalla, mutta blogiystävien ja satunnaisten lukijoiden ajatukset, lämpimät kädenojennukset ja Huoneessa käydyt keskustelut häipyivät saavuttamattomiin. Se suretti.

Episodi sai miettimään syvällisemminkin yhteyden merkitystä ja kaiken katoavuutta. Mitä enemmän tekniikkaa, sitä haavoittuvampaa elämä on. Elämän virrassa kaikella on myös aikansa, sen voin hyväksyä. Silti kaipasin tänne kuin kotiin.

Kokemukseni mukaan ajoittainen paastoaminen tekee elimistölle hyvää. Olo kevenee, elimistö puhdistuu, elämäntapamuutokset helpottuvat. Kirjoituspaaston vaikutuksia tässä kuulostelen. Sivuston uudet systeemit opettavat avuttomuuden sietämistä ja toimivat kärsivällisyyskouluna.

”Kun jotain tapahtuu, muista, että se voi kääntyä hyväksi”.