Viivit hankkiutuivat joukolla tutustumaan lähialueen taidemuseon kokoelmiin. Saimme asiantuntevan oppaan, joka perehdytti meitä näkemäämme. Heti kohta ovesta sisään astuessa saimme käteemme YLE:n lanseeraaman Kulttuurikuntokortin. Emme enää ehdi siinä julistettuun kilpailuun mukaan, mutta kortti toivottavasti innostaa meitä tavoitteessamme.
Ketäkö ovat Viivit? Vapaaehtoiskeskuksen Ihanaiset Ikänaiset etsiytyivät toistensa seuraan viime syksynä tavoitteenaan torjua henkistä lamaa ja löytää iloa ja uutta sykettä elämään. Ensin ryhmän jäsenet tutustuivat toisiinsa luovuusharjoitteiden kautta ja siinä kasvoi luottamus, joka on kaiken vuorovaikutuksen ydin. Avoimuus on antoisuuden lähtökohta.
Kulttuurikuntokortin säännöt kertovat, että kulttuurin kuluttaja on yhtä arvokas kuin luoja ja tekijä. Niinhän on, että ellei olisi ihastuvia ja nauttivia lukijoita, katsojia, kuulijoita, kovin olisi turhauttavaa kulttuurin tekeminenkin. Kuntopisteen saa yhtälailla iltasadun lukemisesta lapselle kuin romaanin tai runokirjan; tv-draaman katsomisesta kuin teatterissa käynnistä; konsertista ja oopperasta kuin tv:n tai radion musiikkiohjelman parissa viihtymisestä.
Seuraavan yhteisen kulttuurikuntopisteen Viivit saavat teatterimatkasta, jota jo odotetaan.
Iäkäs leskiystävä asuu yksin kotonaan. Hän tarvitsee liikkumiseen kaksi rollaattoria ja paljon aikaa, sillä talossa ei ole hissiä ja jäykin, lonkkaleikatuin jaloin neljä kerrosta suuntaansa portaita on hikinen urakka. Toinen rollaattori odottaa rappujen alla lukittuna, sillä pääsee roskikselle ja kesän tullen kauppaan – jos on niin hyvä päivä, että jaksaa.
Viimeksi tavatessamme pohdimme miten hän saa apua, jos sairauskohtaus yllättää öiseen aikaan. Vaikka ambulanssin saisi soitettua, rapun alaovi on lukossa. Kierreportaita on hankala paareja kuljettaa päivälläkin. Turvapuhelin on harkinnassa. Muutto palvelutaloon tuntuu vielä vaikeammalta. Yhdessä rakennettu koti parvekenäkymineen on rakas.
Ystävävanhuksen pohdinnat antavat ajateltavaa nuoremmallekin. Muutot ja muutokset on tehtävä ajoissa ja tulevaisuutta ennakoiden.
Kuluva vuosi on EU:ssa nimetty köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuodeksi. Köyhyyden vastainen teemavuosi ei näy juuri missään.
Seminaareihin kokoontuu pukukansaa keskustelemaan keskenään teorioista, joilla köyhyyyttä voitaisiin vähentää. Kansantalouden tunnuslukujen tarkastelun jälkeen voidaankin todeta, ettei nyt ole varaa tehdä köyhyydelle mitään.
* Marjut Lindberg, Helsingin Sanomat 13.3.2010
Kirkolle valitaan arkkipiispaa ja kotiseurakunnalleni esipaimenta. Kirkkoherranvaali on kiinnostanut seurakunnan jäseniä laimeahkosti. Vaalimessuissa on toki ollut tavallista enemmän väkeä, tuttua porukkaa hekin. Kirkkokahveilla oli mahdollisuus tutustua ehdokkaisiin, mutta messuvaikutelma tuntui riittävän meille. Johtamiskyky – se tärkein – ei mielipidekyselyillä ja kahvia juomalla taida kumminkaan selvitä.
Messun aikana voi tehdä aika paljon huomioita ehdokkaista. Ensimmäiselle vaalisijalle asetettu maaseutuseurakunnan kirkkoherra oli pieni, tukevahko nainen, jonka esiintyminen oli väritöntä ja totisenpuoleista. Saarna oli oivallisen napakka, mutta sananselitys yllätyksetöntä. Messulaulu meni metsän puolelle, mikä ei nosta osakkeita musikaalisessa osassa seurakuntalaisia.
Naapuriseurakunnan kookas, vaalea naispastori osoittautui tunteikkaaksi ja vahvasti läsnäolevaksi. Saarna rönsyili, venyi ja vanui; mukaan tunki ainesta, jonka liittyminen tekstiin ei ollut perusteltua. Puheääni oli kantava ja kaunissointinen. Puhtaasti lauletut messuosiot ja kirkassointinen Herran siunaus miellyttivät kuulijan sävelkorvaa.
Ainoalla miesehdokkaalla oli harvinaisuusarvonsa tässä joukossa. Raamikas ja parrakas keski-ikäinen mies, laulu sujuvaa ja puheääni oli miellyttävä. Virsivalinnoissa soinnahti körttifiilis. Saarna jäi hajanaiseksi vapaasti puhuttuna. Hyvän ja Pahan taistelua puhuja kyllä elävöitti mainiosti niin, että sai kirkkoon komennetut rippikoululaiset heräämään horroksestaan.
Tuomiokapitulin vaalisija-asettelu on hakijoiden ansioin perusteltu, mutta ei aina tyydytä seurakuntalaisia. Osa haluaa kilvasta pudonneen ehdokkaansa neljännelle vaalisijalle. Valituksi tullakseen ylimääräinen ehdokas tarvitsee kymmenen prosenttia seurakunnan äänivaltaisista jäsenistä puolelleen ja vielä äänestämään. Vaikeasti ylitettävä kynnys vaatii poikkeuksellista karismaa.
On sanottava, että toinen yrityksemme tutustua Kansallisteatterin ohjelmistoon jätti yhtä tylyt tunnelmat kuin syksylläkin oli. Pienellä näyttämöllä esitettävä Nuorempi veli perustuu Veijo Meren tekstiin, ohjaus oli Arto af Hällströmin ja talon oivalliset näyttelijät tekivät varmaan parhaansa. Katsomo oli täynnä, mutta mikä on, kun yleisö ei syty.
Emme olleet mitenkään kriittisellä tai ennakkoluuloisella mielellä. Arvosteluja tai kommenttejakaan emme olleet nähneet. Tarkoitus oli yksinkertaisesti viettää viihtyisä iltapäivä teatteritaiteen merkeissä. Olkia pursuava lavastus aiheutti heti fiiliksen: voi ei. Näytelmän juonikuvio oli sinänsä minulle maalla kasvaneena etäisesti tuttu, Toinen meistä taisi pitkästyä pahemmin perinnönjakokuvioihin, pesäpallo-otteluun ja lauantaitansseihin.
Ehkä ohjaajan tarkoitus oli tehdä muinaisesta maalaiselämästä jonkin sortin pastissi, mene tiedä. Ehkä paikkakuntiensa kulttuurisihteerien toimesta bussilla paikalle roudatut ikäihmiset saivat matkaltaan muutakin antoisaa kuin väliaikakahvit. Meren teksti on hyvää epiikkaa, ehkä se kuitenkin elää näytelmäsovitusta paremmin sellaisenaan.
Ehkä olen väärää sukupolvea, maalaisromantiikasta jo vieraantunut. Ehkä valitsimme toistamiseen väärän näytelmän. Ehkä Kansallisessa silti tehdään hyvää teatteria. Täytyy toivoa.
Rouvasväen Yhdistyksen Leidit ovat profiloituneet kotimaisen elokuvan katsojiksi aina kun jotain kiinnostavaa ilmenee sillä rintamalla. Kotimaisia kelpo leffoja, jopa oikein hyviä tulee teattereihin. Televisioon ne päätyvät kumminkin vasta aikojen päästä ja leffahan on parhaimmillaan tuoreena. Lippuja ei tarvitse tilata, päivänäytäntöihin mahtuu aina. Tällä kertaa katsomossa oli joku hiihtolomaa viettävä perhekin.
Aleksi Salmenperän Paha perhe tuli katsottua. Ahdistavaa, mutta ei sillä tavalla kuin kotimaisten perhehelvettien kuvaukset yleensä. Kukaan ei juopotellut eikä muutenkaan sikaillut, ketään ei tapettu eikä viety vankilaan. Ahdistavuus tuli siitä, miten sivistyneen kylmää ja tunteetonta perhettä kuvattiin. Enemmän kuin paha, perhe oli puhumaton. Kuvaava kohtaus: abipoika tuli herättämään isäänsä kertomalla, että äiti on kuollut. Isä sanoi: vai niin.
Ville Virtasen roolityö äärimmäisen kunniantuntoisena tuomarina ja isänä oli vavahduttava. Sosiaalisen häpeän uhka johti isän suorastaan paranoidisiin kuvitelmiin ja väkivaltaan, joka särki lopullisesti isän ja pojan suhteen sekä isän uuden avioliiton. Salmenperän ohjaus vetää ajoittain kauhistuttavan niin lähelle koomisen rajaa, että katsojaa alkaa naurattaa. Se lienee keino säädellä katsojan ahdistusta, sillä mitään hauskaa elokuvassa ei ole.
Pojan harrastus, miekkailu, kasvot häivyttävine suoja-asuineen, luo oman viitteellisen kuvansa perheen sisäisestä tahtojen taistelusta, joka päättyy isän häviöön. Loppukohtauksessa kaiken menettänyt mies seisoo pystypäin yksin tuulisella parkkipaikalla housunlahkeet lepattaen.
PS
” Kukaan itseään muodikkaana pitävä pomo ei enää uskalla sanoa, että tehtävä on vaikea, hankala, työläs, vaativa, kelju, kurja tai peräti toivoton. – – – Uuskielen tarkoitus on kuohita sanojen alkuperäinen voima ja aito merkitys. Haastava on sana, jonka antaisin yksinoikeudella haastemiesten käyttöön kuvaamaan heidän työnsä laatua. Muut käyttäjät haastelevat joutavia. ”
(Anti-Manninen, HeSa:n kolumnissa)
Eipä ole ollut ilonaihetta V:n olympiakisoissa suomalaiskatsojalle. Aamuna muutamana nousimme seitsemältä eläytyäksemme kiekkomatsiin. Keltapaidat veivät peliä miten tahtoivat ja omien lätkä-äijien touhuilu oli tuskallista katsottavaa. Ruotsin toisen maalin jälkeen painuin takaisin pehkuihin ja Toinenkin syventyi aamun Hesariin. Peli oli sitten päättynyt 3-0. Kannattaapa iloita lucky looserina pääsystä puolivälieriin intrigointiepäilyt niskassa.
Mäkihyppy on – anteeksi vain – yksi kaikkein tylsimmistä seurattavista: suoraa latua tornista, hyppy nokalta kuin harakan lento ja alastulo varma. Tuulenpuuskia syytellään, mutta tosiasiassa suoritusvarmuus vain on hyppääjillä eri luokkaa. Hiihtäjillämme ei luista suksi tai on kurkku kipeä, mutta tosiasiassa paremmat tulevat maaliin kerta toisensa jälkeen hyvin sijoituksin. Yksinkertaisin selitys olisi: parhaat voittavat.
Taitoluistelua seurailen mieluusti – siitäkin tietoisena, että mitalit menevät muille. Lajilla on katsojalle sentään annettavana nautinnollinen liikkeen hurma ja taidokkaimpien välittämä kauneuden ja keveyden illuusio.
Kuuluu olleen realistisena tavoitteena 12 mitalia kotiin. Tasan yksi on toistaiseksi saatu. Kilpaurheilumme taitaa elää pitkää hemohes-krapulaa, fyysisesti sekä henkisesti.
TV-Ykkösen ajankohtaisohjelma oli tarttunut piispainkokouksen sorvaamaan linjaukseen rekisteröidyn parisuhteen siunaamisesta. Studiossa olivat keskustelemassa kirkon perhetyön emeritarovasti, parisuhteessa elävä aktiiviseurakuntalainen sekä kaksi raamatullista fundamentalistia herätyskristillisistä piireistä.
Keskustelun seuraaminen oli totaalista piinaa. Toimittaja oli rakennellut aiheesta oleellisin kysymyksin ja aihetta valottavin välispotein kohtuullisen kokonaisuuden, mutta ei saanut keskustelua hallintaan missään vaiheessa. Ison osan aikaa kaikki neljä puhuivat yhtä aikaa. Hämmästyttävää kiihkoilua puolin sekä toisin.
Ajoittain huudoksi yltyneen kinaamisen täytyi olla erityisen piinallista miehelle, joka oli suostunut mukaan edustamaan asianosaisten kokemusmaailmaa. Miltä hänestä tuntuikaan kuulla tekevänsä suuren synnin rakastamalla samaa sukupuolta olevaa niin paljon, että haluaa elää tämän kanssa. Moraalinen tuomio toiselta puolen pöytää tuli järkähtämättömänä.
Kysymys on tulkinnoista: raamatun, teologian ja kristillisen parisuhteen, mutta myös homoseksuaalisuuden käsitteestä nykytiedon valossa. Oikeassaolijoiden mukaan raamattu tuomitsee yksiselitteisesti homoseksuaaliset suhteet. Yhteiskunnallinen laillistaminen ei merkitse mitään, koska raamattu on sellaisenaan Jumalan sanaa eikä muilla argumenteilla ole mitään arvoa. Oikeassaolemisen tarve ylittää kristillisen rakkauden periaatteet ja seurakuntalaisten tasa-arvoisen kohtelun.
Kirkko puolustaa miehen ja naisen avioliittoon perustuvia perhearvoja. Toisenlaisten parisuhteiden ymmärtämisessä ja arvostamisessa on vielä paljon toivomisen varaa. Siunaamista tuskin toivovat ne, joille sillä ei ole merkitystä.
Hautaan siunataan kaikki, joiden omaiset sitä toivovat, jopa kirkkoon kuulumattomat vainajat. Ehkä elävien parisuhteiden siunaaminenkin vielä jonakin päivänä lakkaa olemasta moraalikysymys.
Viimeviikkoinen konsertti-ilta muistutti taas kulttuurimuodon antoisimmista ja piinaavimmista puolista. Kotiovelta perille on jokseenkin 33 kilometriä autolla. Viimeiset kilometrit Helsinginkatua Mannerheimintielle ja Finlandiatalon parkkialueelle kääntyminen kestävät yhtä kauan kuin moottoritieosuus – kiitos lukuisten liikennevalojen, joissa kääntyvillä kaistoilla saa jonottaa toisetkin vihreät.
Viulusolisti Barnabás Kelemen on odotettu vieras niin Helsingissä kuin muuallakin. Hänen taituruutensa sytyttää aina yleisön ja 1700-luvun Guarneri soi hänen käsissään lumoavan kauniisti. Viulukonsertto on persoonallista Beethoovenia, klassikko, joka alkaa ja päättyy hiljaisiin rummunlyönteihin ja sointi on dynaaminen ja raikas. Finlandiatalon täyteinen yleisö osoitti lämpimästi suosiotaan ja Kelemen tarjosi ylimääräisenä makupalan Béla Bartókia.
Mutta…kun orkesteri vaikeni ja viuluvirtuoosi keskittyi hienoihin soolo-osuuksiin…tuhannen ihmisen yleisöstä löytyi monta yskijää, joiden köhiminen ja pärskähtely rikkoivat harmonian. En voi ymmärtää, miksi ei voi jäädä kotiin, jos on kipeä tai ottaa edes pastilleja mukaan, jos on vaara, että yskänkohtaus yllättää. Eikä tämä ollut poikkeus, yskijöitä riittää jokaikiseen konserttiin. Tällä kertaa ei soinut kenenkään kännykkä, sekin on joskus kuultu.
Väliajalla puolet yleisöstä ahtautuu tarjoilupöytien tuntumaan hankkimaan juotavaa. Joillekin konserttielämys vaatii tukevat leivoskahvit. Tungos on hirveä ja viimeiset joutuvat hörppimään juomansa vauhdilla, kun merkkisoitto kutsuu jo saliin. Konsertin päätteeksi jonotetaan täpö täysillä naulakoilla, taksijonossa, raitiovaunupysäkillä tai hitaasti purkautuvassa autosumassa. Odotamme hartaasti Musiikkitalon valmistumista, jos se helpottaisi edes joitakin jonotuksia.
Kaikesta huolimatta Béla Bartókin energinen orkesterikonsertto jäi sykkimään mielessä elämäniloa, kun palailimme sumuista tietä kotiin. Musiikki on meidän kahden yhteinen juttu.
|
|
