Eilisiltana keskustelimme ystävän kanssa ihmeen olemuksesta. Rukoillessaan sairaalle ystävälle tai itselle paranemisen ihmettä, ihmisen usko joutuu tiukoille. Onko Jumalaa, jos on, onko hän kaikkivaltias? Ihmisen ajatuksena on, että ihme olisi näkyvä paraneminen. Kyselimme voisiko ihme olla myös jotain salassa tapahtuvaa, joka ei näy.

Katselin taannoin ylimääräisiä kappaleita passikuvistani vuosilta 2005, -06 ja -10. Niistä näkee konkreettisesti mitä aika tekee. En tarkoita ryppyjen lisääntymistä, mitäpä niistä. Elämässä on tärkeämpiä asioita. Tarkoitan, että näen kuvista eräänlaisen ihmeen.

Silmäklinikan Rouva Dosentti hyvästeli minut kahden vuoden potilas-lääkärisuhteen päättyessä 2007 joulukuussa sanoilla: silmässäsi on tapahtunut spontaani paraneminen epäonnisesta hoitoyrityksestä huolimatta. Tilanne on nyt niin hyvä, että voit jatkossa käydä kotikaupunkisi silmälääkärillä paineen tarkistuksessa kerran vuodessa.

Vanha tuttu silmälääkäri tunnusti sitten paineita tarkistaessaan, ettei hänelle uransa aikana ole silmän takaista oikovirtausongelmaa ole tullut aikaisemmin vastaan. Silmänvalkuaisessa näkyi vielä laajentuneita verisuonia. Tämän kevään tarkastuksen teki uusi lääkäri, joka on tullut eläkkeelle jäävän työtä jakamaan.

Tämä silmälääkäri oli iloinen ja puhelias nainen, joka kertoi olleensa kymmenen vuotta Ruotsissa silmäsairaalassa ja kohdanneensa siellä yhden tällaisen tapauksen. – Kyllä tämä vaiva on harvinainen ja vielä harvinaisempaa on, että paranee itsekseen, hänkin sanoi ja totesi, että tilanne on vakiintunut erittäin hyväksi. Pintasuonetkin ovat rauhoittuneet.

Olen kiitollinen potilas, joka on kokenut vaiheikkaan paranemisprosessin. Tiedän, että monet eivät usko ihmeisiin, mutta minulle tämä on sellainen. Ihmeitä ei ansaita, lahjaa ne ovat.

Lasimaalaus Laupias Samarialainen kirkon Hiljaisessa huoneessa 

Diakonissalaitoksen korttelissa oli jälleen kerran rakennusten muutostyöt meneillään, mutta vanhin, arkkitehtoonisesti sekä historiallisesti arvokkain osa säilyy. Alueen uusinta rakennuskantaa edustavat modernit Lääkäriasema Diacorin, Diakoniaopiston ja Diakonia-ammattikorkeakoulun (DIAK) tilat.    

Huutokauppa ei tunnetusti ole rahattoman kuluttajan ostopaikka. Liukaskielinen meklari erottaa kylmäpäisen arvotavaran tuntijan ja kiilusilmäisen tavaranhimoisen tyhjätaskun äkkiä ja yrittää vedättää molempia hurahtamaan käytettyyn kamaan nimeämällä sen antiikiksi tai vintageksi.

Joku näämmä maksaa vanhasta käsilaukusta kolmattatuhatta euroa. Kiva on näytellä vieraille lukotonta vintage-laukkua, on se niin uniikki. Tyylikkäitä uusia nahkalaukkuja on maailma väärällään, mutta nimihän se laukussa maksaa. Kyllä vuitton-huuma äkkiä viisaankin villitsee.

Ja niitähän riittää, joiden tavaroilla pitää olla Nimi, maksaa mitä maksaa. Katselen jo designerin suunnittelemaa muinaislamppua olohuoneessamme sillä silmällä. Koskas se ostettiinkaan, oisko tuo jo vintagee? Entäs tätivainaalta peritty kolhokulho, sen täytyy olla jo antiikkia…

Köyhän ei kannata ostaa halpaa, opastettiin ennen. Nyt pitäisi lisätä: eikä ihan kaikesta kannata maksaa maltaita.

Minua on askarruttanut eräs kysymys pitkään. Nimittäin maamme lukuisten poliittistaustaisten eläkeläisjärjestöjen funktio. Olen pannut merkille, että järjestöissä tarjotaan monenlaista mielenvirkistystä, askarrusta, harrastetta ja viihdykettä niille, jotka jaksavat tulla koolle ja osallistua. Taso voi vaihdella, mutta mukavaa pitää olla.

Satuin juttusille vanhan tuttavan kanssa kirpputorilla. Tiedän hänet aktiiviseksi omassa järjestössään. Kuulumisten keskinäisen jakamisen jälkeen tulin kysyneeksi, millä tavalla heidän järjestönsä muistaa niitä jäseniä, jotka eivät enää jaksa tulla kokouksiin ja harrastuspiireihin. – Enpä tiedä, ei varmaan järjestönä mitenkään, mutta yksityisesti jotkut voivat käydä…

Tunnen useita vanhuksia, jotka valittavat yksinäistyneensä sen jälkeen, kun osallistuminen eläkeläistoimintaan kävi mahdottomaksi. – Ei ne ole kiinnostuneita enää, kun ei jaksa olla mukana, sanoi eräs heistä taannoin hivenen katkerasti. – Jos erikseen kutsuu vaikka synttärikahveille, voi joku tulla. Lupaavat pitää yhteyttä, mutta ei näy ei kuulu sen koommin.

On tärkeää pitää huolta virikkeistä, sosiaalisista kontakteista ja viihtymisestä vanhuuden päivinään. Mietin, miten antoisaa voisi olla, jos virkut aate- ja harrastustoverit kävisivät myös tervehtimässä jaksamattomampia tuttujaan tai soittaisivat joskus. Mitä toivoisi itse vastaavassa tilanteessa? Pieni yhteydenotto voisi olla iso ilo molemmille osapuolille.

Lauantai-iltapäivä Helsingin Kapteeninkadulla. Väkeä valuu KOM-teatteriin kahden ihanan naisen tähden. Olin hakenut liput Odotuksen lauantai-iltapäivän näytäntöön jo helmikuussa, koska seurueemme halusi teatteriin valoisaan aikaan. Meidänkin odotuksemme oli siis pitkä.

Pirkko Saisio ja Marja Packalén ovat työstäneet elämästään kaleidoskoopin, jossa katsoja näkee ja kokee värejä ja valööreja omastakin maailmastaan. Häkellyttävän taitavasti voi täpötäyden katsomon sytyttää nauruun ja kyyneliin vain muutaman penkin ja tangoissaan roikkuvien takkien lavasteissa, kun asialla on kaksi valovoimaista näyttelijää. Tämä on taidetta.

Enpä ole KOM-teatterissa ennen käynytkään. Paikalla on väkevä imago. Ulkoisesti synkissä ja ajan syömissä tiloissa aistii aatteen voimaa sellainenkin katsoja, jonka ideologiat ovat toiset. Näytelmää rytmittää muutama väkevä laulu, joka tulvii äänentoistolaitteista ja tempaa sykkeeseensä. Voi oikein tuntea sen elähdyttävän voiman.

Poistuessani ajattelen: vihdoinkin! Korkeakulttuurisen (ja luutuneen) laitosteatterin tuottamien pettymysten jälkeen on onnellista tiedostaa: teatteritaide elää ja koskettaa yhä, toisaalla!

– Joskus vain tapahtuu lyhyessä ajassa paljon isoja asioita, ihan kuin elämä ei sallisi hengähdystaukoakaan, totesin illalla puhelimessa ystävälle. Päivällä olimme tavanneet kahvilassa. Hän oli tullut vähän myöhässä silmissään hämmennys. Oli juuri kuullut pitkäaikaisen ystävänsä kuolemanviestin puhelimessa. Edellisenä iltana olimme puhuneet hänen läheisensä vakavasta sairastumisesta ja tapaamispäivän iltana hän luki lehdestä toisen tutun ja tärkeän ihmisen kuolinilmoituksen.

On aikoja, jolloin tuntuu kuin kipu ja kuolema piirittäisivät, tulisivat hipaisuetäisyydelle. Jos jää yksin niitä miettimään, alkaa kuulla sydämensä hätäiset lyönnit ja tulee turvaton olo. Silloin pitää etsiä jostain joku luotettava kanssakulkija, joka tulee vierelle jakamaan hämmennystä.

Työvuosina saattoi tapahtua, että yhteydenottoa seurasi hämmästynyt huokaus: mistä tiesit soittaa juuri nyt… Kun olisi sitä herkkyyttä yhä.

___________________________

PS. Blogiyhteys on reistaillut. Kuopuksemme koettaa jäljittää mistä rakosesta roskapostirobotit pääsevät hyökkäilemään. Blogi on siirretty väliaikaisesti yksityiselle koneelle, pois web-hotellista, jonka hoteissa sivusto on ollut. Lukijalle ei tilanteesta ole vaaraa, mutta pahoittelen yhteyden katkeilua.

Kuka muistaa enää menneen talven valtavia lumikinoksia, pyryjä ja pakkasia! Jossain meitä etelämpänä jo kukkivat kirsikkapuut, onnenpensaat, magnoliat, itkupajut ja kaikki ihanat kevätkukat… ja ihan pian on meilläkin vuokkometsien aika!

Kulttuurikuntokortin säännöt kertovat, että kulttuurin kuluttaja on yhtä arvokas kuin luoja ja tekijä. Niinhän on, että ellei olisi ihastuvia ja nauttivia lukijoita, katsojia, kuulijoita, kovin olisi turhauttavaa kulttuurin tekeminenkin. Kuntopisteen saa yhtälailla iltasadun lukemisesta lapselle kuin romaanin tai runokirjan; tv-draaman katsomisesta kuin teatterissa käynnistä; konsertista ja oopperasta kuin tv:n tai radion musiikkiohjelman parissa viihtymisestä.

Seuraavan yhteisen kulttuurikuntopisteen Viivit saavat teatterimatkasta, jota jo odotetaan.

Iäkäs leskiystävä asuu yksin kotonaan. Hän tarvitsee liikkumiseen kaksi rollaattoria ja paljon aikaa, sillä talossa ei ole hissiä ja jäykin, lonkkaleikatuin jaloin neljä kerrosta suuntaansa portaita on hikinen urakka. Toinen rollaattori odottaa rappujen alla lukittuna, sillä pääsee roskikselle ja kesän tullen kauppaan – jos on niin hyvä päivä, että jaksaa.

Viimeksi tavatessamme pohdimme miten hän saa apua, jos sairauskohtaus yllättää öiseen aikaan. Vaikka ambulanssin saisi soitettua, rapun alaovi on lukossa. Kierreportaita on hankala paareja kuljettaa päivälläkin. Turvapuhelin on harkinnassa. Muutto palvelutaloon tuntuu vielä vaikeammalta. Yhdessä rakennettu koti parvekenäkymineen on rakas.

Ystävävanhuksen pohdinnat antavat ajateltavaa nuoremmallekin. Muutot ja muutokset on tehtävä ajoissa ja tulevaisuutta ennakoiden.

Kuluva vuosi on EU:ssa nimetty köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuodeksi. Köyhyyden vastainen teemavuosi ei näy juuri missään.

Seminaareihin kokoontuu pukukansaa keskustelemaan keskenään teorioista, joilla köyhyyyttä voitaisiin vähentää. Kansantalouden tunnuslukujen tarkastelun jälkeen voidaankin todeta, ettei nyt ole varaa tehdä köyhyydelle mitään.

* Marjut Lindberg, Helsingin Sanomat 13.3.2010