Ystävämartta kertoi juuri heidän tuoreimman siivousvinkkinsä kaikille, joita lähestyvä joulu ahdistaa: tolulla kostutettu villasukka sohvan alle, tuoksuu ihan vastasiivotulta. Varmaan hyvä kikka monelle, mutta minäpä olen fiilissiivooja. Kun siltä tuntuu, sitten siivotaan ja kun on siivottu, tuntuu pyhäisen hyvältä.

Lienen kai jotenkin outo, kun ei minua ahdista siivous, pikemminkin siivottomuus. Toinen meistä ehdotti tässä yhtenä päivänä kokeeksi, että voisimmeko jättää yhden viikkosiivouksen väliin, kun ollaan molemmat vähän kipeitäkin. Ajattelin heti paksuja pölymakkaroita kierimässä nurkissa. – Muuten kyllä, sanoin ja ilmeeni kai kertoi loput. Toinen huokasi alistuneena. Hän tietää.

Kala on niiin hyvää ja niiin terveellistä, mutta vaatii vimmatun läpituuletuksen ruokailun jälkeen. Pakkanen paukkaa nurkissa ja koneellinen ilmanvaihto hyrrää täysillä, mutta meillä tuuletetaan. Auttaisikohan tähän tolusukka?

Huomasin eräänä päivänä paikallisaviisista, että terveyskeskus järjesti valistustehtävänsä puitteissa luentosarjan terveellisestä elämästä ja ikääntyvää uhkaavien sairauksien ehkäisystä ja hoidosta. Yleisömenestys oli hyvä, terveyskeskuksen auditorio pullisteli ikääntymisensä havainneita kansalaisia, joiden kirjavaiseen joukkoon tungin mukaan.

Mutta. Itsekin jo harmaantunut lääkärinainen osoittautui ikäväksi ihmiseksi. Aikansa ähellettyään sai hän powerpointtinsa miten kuten toimimaan ja vyörytti esiin tilastofaktoja ja tutkimustuloksia epäterveellisen elämän lopputulemaksi koituvista tappavista taudeista. Onko kysyttävää. Ei ollut. Runsas ammattisanaston käyttö ja kuivakanpuoleinen tykitys pudotti monta mummoa ja pappaa kyydistä. Tuli tunne, että ikääntyvät ovat rasitteena systeemille: tukkivat vastaanotot ja hoitotakuujonot, eivät ota lääkkeitään määräysten mukaan vaan miten sattuu tai ei ollenkaan. Pahinta on, että sairastamiset tulevat kalliiksi yhteiskunnalle. Jos ei nyt ihan näin suoraan sanottukaan, tihkuihan se läpi siitä miten asiat esitettiin. Tartuin palautekaavakkeeseen karvain mielin ja täytin sen puolestani suorin sanoin. Ei pitäisi terveysvalistajiksi panna loppuunpalaneita ja kyrsiintyneitä.

Toisen luennon pitänyt terveydenhoitaja oli puolestaan tyyppiä ihana ihminen. Hän käsitteli suunnilleen samoja asioita kansantajuisesti, ystävällisin äänenpainoin ja kokemuksesta kerääntyneitä käytännöllisiä vinkkejä auliisti jaellen ja kysymyksiin vastaillen. Hän puhui hyvän itsehoidon puolesta ja inspiroi liikkumaan päivittäin ja tarkkailemaan painoa. Hänen esityksensä jätti tunteen, että kannattaa hoitaa aktiivisesti itseään ja jos pulmia tulee, he ovat täällä juuri meitä varten.

Ravitsemusterapeutti oli asiallinen nuori ammattihenkilö, jonka perusviesti oli: syö runsaasti kasviksia, käytä eläintuotteita kohtuullisesti ja rajoita nopeita hiilihydraatteja sisältävien tuotteiden käyttöä. Kertaakaan ei kuultu ’kiellettyä’ tai ’terveydelle vaarallista’. Saahan elämästä myös nauttia, hän sanoi. Kahmimme kilpaa hänen tuomansa terveellisen ruokavalion esitteet ja kysymyksiä sateli. Palasin kotiin innostuneena ja hyvillä mielin. Olin jo reivannut ruokavaliomme terveelliseksi. Tästä on hyvä jatkaa.

Ohjelman vahvuus on oikea rytmitys ja taitavat koreografit. Palkintokin on tavoittelemisen arvoinen. Juontaja Axl on letkeä tyyppi, jolla on luonteva kontakti kilpailijoihin ja yleisöön. Tuomareiden eläytymiskyky ja taito sanoa kritiikki suoraan, mutta kannustavasti tuntuu hyvältä. Yletön ylisanojen käyttö tosin syö ajoittain kehuilta tehoa. Tänään on loppukilpailu ja pakko se on katsoa. Erot neljän parhaan kesken ovat enää tyyleissä ei niinkään taidoissa.

 Tähdeksi ei riitä pelkkä liikunnallinen syntymälahja ja hankittu taito. Tarvitaan intohimoa lajiin, heittäytymiskykyä ja loputonta sitkeyttä. Kilpailutilanteessa pitää löytyä rentoutta, itseluottamusta ja lavakarismaa. Onnistumisen ja epäonnistumisen hetket on kestettävä, että voi hyötyä kritiikistä. Parhaimmat löytyvät niiden joukosta, joilla on tätä kaikkea.

Tanssii tähtien kanssa –ohjelmasta on jo tuoreus kadonnut, se toimii kaavamaisesti kuin konsanaan viihdemessu. Tuomaristo jäykistelee, Vappu hölisee eikä Mikko ole onnistunut välttämään edellisen juontajan luomia kliseitä. On toki mukava, että tanssiammattilaiset, puvustajat, meikkaajat, lavastajat ja orkesteri saavat töitä. Puhelinoperaattorit ainakin nettoavat. Ehkä yleisö ja katsojatkin tulevat viihdytetyksi.

Olenkin silmäillyt näitä ’vanhaintansseja’ lähinnä netistä ja tallenteista, siinähän on se etu, että voi harppoa. Tönköimmät ovat onneksi jo pudonneet. Moni on liian tosissaan, katsojistakin, tämähän on höttöä aikuisviihdettä. Mukakilpailu ehkä edistää voittajan julkkisuraa, mutta toisaalta epäonniset leimautuvat. Tanssillisesti lahjakkain pari erottuu tässäkin jo, mutta soittajien mielen ailahduksia on paha ennustaa.

Sateinen sää ei ollenkaan houkuttele nousemaan vuoteesta. Ei liioin se, että keittiöstä leijahtaa kahvintuoksu, kun itse on ollut iltayhdeksästä asti ’ravinnotta’, kuten termi kuuluu. Toukokuulla sovittiin lääkärin kanssa, että syksyn tullen tarkistetaan veriarvot.

Masiinan sylkäisemä lappu kertoo, että jonossa on kahdeksan ennen minua. Ehdin vaihtaa pikakuulumiset kolmen paikalle osuneen tuttavan kanssa ennen kuin vuoronumeroni välkkyy taululla. Ikätoverit tapaavat näissä merkeissä, niin se on.

Näytteen otto käy tottuneelta sutjakkaasti. Kohta veriputkilo keikkuu ikiliikkujassa. Hoitaja sanoo, että seuraavaksi pitää koota virtsanäyte yön ajalta. Hän tarjoaa litran kanisteria, joka naurattaa minua: tuoko pitäisi täyttää? Löytyy sentään pienempikin purkki.

Kun olen lähdössä kohti omaa kahvintuoksuista keittiötäni, osun poikkeustilanteeseen. Auttelen terveyskeskuksen pihan lätäkköön pyörtyneen naisen pyörätuoliin ja apua saamaan. Joskus yhteen aamun tuntiin mahtuu.

Kesää on turha julistaa päättyneeksi helteisiin, koulujen alkamiseen tai lomalta paluuseen. Kesä on, jos kesältä tuntuu. Vuodenajat liukuvat toisiinsa jatkumossa, jossa päivämäärä ei välttämättä kerro mitä aikaa eletään. Sää vaikuttaa vuodenaikatuntuun eniten. Keskellä kesäaikaa yllättävä raekuuro tai hirmumyrsky hämmentää yhtä paljon kuin alituinen sade.

Pidän elokuun viilenevistä ja hämärtyvistä öistä, päivien pehmeästä valosta. Tuntuu mukavalta, että tungeksiminen samoissa paikoissa rauhoittuu: rannoilla ja turistikohteissa on taas tilaa, kesätapahtumat ovat ohi. Ihmiset asettuvat: koululaiset kouluihinsa, opiskelijat opintoihinsa, työväki töihinsä. Osa väkeä toki lomailee vielä tai jäähdyttelee viikonloppuisin mökeillään.

Elokuussa ei ole pakko vielä päättää mitään syksystä tai talvesta, ensi keväästä tai kesästä puhumattakaan. Voi avata silmänsä mahdollisuuksien päivään joka aamu. Voi innostua itsensäkin yllättäen uusista asioista tai hakea entisistä harrastuksista hyvää oloa. Työelämässä en ymmärtänyt suunnittelemattomuuden olevan luksusta.

”Vain hiukan kärjistäen voidaan sanoa lainvalmistelusta tulleen teatteria, jossa eri tahojen kuuleminen näyttäytyy hidasteena, prosessiin kuuluvana välttämättömänä pahana. Asiantuntijoiden painavillakaan lausumilla ei ole vaikutusta, elleivät ne myötäile annettuja esityksiä. ”

HS Vieraskynä 25.07. 2010 / Jukka Kekkonen, Helsingin Yliopiston oik.hist. professori

Tänään olen istunut eteisessä ihailemassa aikaansaannostani. Oi, sellaiset ovat niin harvassa, että kun jotain valmistuu, kannattaa oikein istahtaa tuokioksi olemaan tyytyväinen. Kysymys oli kestomurheesta, nimeltä siivouskomero. Vuosikymmenen ja kaksi olen yrittänyt pesemällä pitää seinien perusvalkeaa näkyvissä huonolla menestyksellä. Pinttymät ovat pitäneet.

Eräänä helteisen päivän iltana tyhjensin komeron, irrottelin ovikorit ja koukut ja pesin vielä kerran koko höskän. Tuumailin, että kai minäkin voin jonkun miniremontin tehdä. Maalikartasta valitsin hennosti vihertävän sävyn. Aamulla Toinen pistäytyi rautakauppaan ja tuli kohta maalipurkki ja pensseli mukanaan. Suojasi vielä pyytämättä parketin.

Ensimmäinen sivelykerta oli reilun tunnin hikinen urakka ja tuotti uutta värisävyä paitsi komeron sisuksiin myös maalarin käsivarsiin ja hiuksiin. Onneksi maali oli vesiliukoinen. Seuraavana päivänä urakka toistui. Maalarikin oli jo oivaltanut suojauksen idean. Kolmantena päivänä Toinen ruuvaili uudet korit oveen ja järjestin tavarat paikoilleen.

Hulluhan se on, joka helteellä remonttiin ryhtyy. Olemme hullutelleet oikein kunnolla. Jos kerran on hikoiltava, hikoillaan sitten työstä eikä tyhjästä.

Helle on rauhoittanut elämää. Ei tee mieli minnekään. Ei jaksa. Haetaan viileintä paikkaa auringon porotukselta. Odotellaan, milloin joku rintama eksyisi eteläisen rannikon tuntumaan raikastamaan ilmaa. Rankkasade pesi pääkaupungin, mutta meille ei riittänyt kuin ripaus. Joka ilta on kasteltava kukkia pihassa, että toipuvat uuteen päivään.

Erehdyimme Kuusijärvelle helteisen sunnuntain päätteeksi uimaan. Autoja oli parkissa pitkin Lahdentien reunoja, kun pysäköintialue oli täynnä. Pienen järven vesi oli saunalämmintä ja tuoksahti ummehtuneelle. Aurinkorinteen poroksi jauhautunut nurmi oli tiukkaan miehitetty. Pukukoppeihin ja laitureille jonotettiin. Lasten uimaranta näytti kalasumpulta.

Ystäväpariskunta lähti Keski-Eurooppaan lomamatkalle. Minä lähtisin Jäämeren rannalle.

Remontti ajoi meidät pois kotoa päiviksi työmiesten jaloista. Tulipa omaa kokemusta elämästä evakkona. Piti miettiä missä päivänsä viettää. Koriin tarpeelliset, jotain juotavaa, jotain evästä ja matkaan. Oltiin kuin leijaamassa, aamulla tuuleen ja yöksi kotiin.

Löysimme huoltoasemat. Eipä noissa olekaan tullut istuskeltua ajan kuluksi. Asiakaskunta on kovin miesvoittoinen. Yksin syöviä, kahvituoppinsa kanssa lehteä lukevia ja pelailevia äijämiehiä näkyy olevan paljon. Abc-asemilta saa kunnon aamiaistakin, mikä pelasti muutaman hätäisen, eväättömän kotoa lähdön. Oli tilaa levitellä lähtiessä postilaatikosta tempaistua sanomalehteä. Kirjakaupasta käytiin valkkaamassa pokkareita. Lähiseudun rantapuistoissa kului monta tuntia kevyesti lueskellen, kävellen ja sorsapoikueen touhuiluja seuraillen.

Pääkaupungin evakkopäivä sujui rattoisasti. Kun asiat oli toimitettu, oli luksusta kierrellä kiireettä isoa tavarataloa ja vain katsella mitä on. Vein Toisen lempikahvilaani, jossa saa herkullisia lounassalaatteja, erinomaista kahvia ja suussasulavia briosseja. Tunnelma on miellyttävällä tavalla urbaani. Keskustelu inspiroitui täällä ihanasti omimmille taajuuksilleen.

Aamuna muutamana tuuli vei meidät Hämeenlinnaan, josta minulla on lukuisia erityisiä muistoja. Torielämä näytti hiljentyneen. Toinen halusi Sibelius-museoon, jossa ei ollut koskaan käynyt. Hiljainen, klassisesti latautunut paikka. Sieltä lähdimme levyn kera: Sibeliusta lapsille sovitettuna. Viereisessä, suositussa Café Pannussa osuimme pahimpaan lounasruuhkaan ja jouduimme odottelemaan, mutta ruoka oli sen arvoista.

Hämeen-päivämme jatkui Aulangon upeassa kansallispuistossa kuljeskellen. Tornin viereiselle näköalapaikalle unohduimme istumaan ja hengittämään mahtavaa maisemaa. Silmä ei näkyyn tunnu väsyvän, mieli herkistyy ihan pateettisiin tunnelmiin. Tunnin kuluessa poikkesi puolenkymmentä eri seuruetta toteamassa, että hienoa on. Poikkeama näkyi vievän keskimäärin kolme minuuttia. Tuolla vauhdilla ehtii nähdä enemmän.

Laskeuduimme yli kolmesataa rappua alas kallioluolan karhupatsaallekin. Puiston polut veivät metsämaisemasta joutsenlammelle ja tarjosivat aurinkoista, leppeää rauhaa. Ennen kotimatkalle lähtöä, palasimme kaupunkiin nauttiaksemme kahvit Laurellilla (must!). Siinä jo kohta sukeutui seuraamme pappa, joka alkoi kertoa mielenkiintoisia kaupungin historiasta ja pitkän elämänsä varrelta. Hämäläisetkö hitaita ja hiljaisia!

Matkusteluhinkua evakkoviikot ovat hurmaavasti hillinneet. Kun remonttimies sulki oven jäljestään, totesimme yksissä tuumin: onni on saada olla kotona.