Kävelen huikean kirkkaana kevättalven päivänä tuttuja reittejä kotikaupungin kirjastosta kävelykeskustaan lumikasoja kierrellen ja askeleitani varoen. Hämmästyn: ihmiset hymyilevät! Haen leipomon myymälästä tuoksuvan rapeakuorisen ruisleivän ja sujautan sen reppuuni. Vastaantuleva nuori mies tervehtii vieraankuuloisella aksentilla: terveterve. Vastaan hymyyn. Ehkä hän on se, joka usein marketin kulmalla seisoo haitarinsa kera ja soittelee surumielisiä sävelmiä. Lienen joskus lantin hattuunsa tipauttanut. Tänään kävelykadulla ei ole soittajaa, on vain orpo kenkäpari, joista omistaja on astunut ulos ja poistunut ilmeisesti sukkajaloin. Ohikulkijat katsovat kenkiä, miettivät mitä miettivät. Tulee naapurin rouva vastaan, hätkähtää kohdalla ja sanoo iloisesti: olemmeko niin muuttuneet, ettemme enää tunne! Ehkä sitäkin – tai olemme vain häikäistyneet taivaan kevätsinestä ja auringosta.

”Tiesin jo heti, että jos sinä minut jättäisit, niin kuin Nokia hylkäsi Symbianin, en voisi unohtaa sinua niin kuin Facebook ei unohda mitään sinne kerran kirjoitettua tekstiä tai tiedostoa ja hakisin sinua vaikka maailman ääristä niin kuin Google…”

*Nörtti-Pertin rakkausrunosta helmikuun Tietoviikko-lehdessä 17.02.2012

”Nykyinen yhteiskunta on entistä enemmän muuttumassa yhteiskunnaksi, jossa mahdollisimman monien palvelujen halutaan olevan saatavilla kaikkina päivinä kellon ympäri. Luullaan, että ympäri vuorokauden toimimisen kulttuuri vähentää kiirettä, koska ihmiset voivat työskennellä ja hoitaa asioita milloin tahansa, mutta en usko niin tapahtuvan.

Elämän rauhaa ja turvallisia rajoja on entistä vähemmän, koska rajat ovat pyyhkiytymässä olemattomiin. Lepo ja työ, pyhä ja arki ovat yhtä ja samaa aikaa. Tällä on vaikutusta sielun hyvinvoinnille, koska on entistä vaikeampaa luoda itselleen tila, jolloin pysähtyy, hiljentyy ja kuuntelee sielunsa tarpeita.”

*Kaija Maria Junkkari kirjassa Sielukas nainen (Kirjapaja 2012)

Kaupunkimme nuorisotalon pihassa on luvallinen maalausseinä. Siinä näkyy välähdyksiä nuorten väri- ja ajatusmaailmasta. Kadun varren sähkönjakokaappi on myös saanut uuden ilmeen.  Nuorissa on tulevaisuutemme, hyvässä sekä pahassa.

Ihmisten porukat tunkevat juniin suksineen ja valmistautuvat ajamaan henkensä kaupalla pyryssä porojen sekaan. Kuorma-autojen penkkariajelusesonki on huipussaan ja ensi vuoden abipolvi tanssii kohta kotiljongia ja menuetteja lämpimikseen. Leipomot ja kaupat pursuvat laskiaispullia ja varhaismämmituokkoset hiipivät hyllyille vaivaihkaa. Lunta on ja lisää tulee, riesaksi asti.

Helmikuu on cool.

Pissismummolassa on yksi ihmettelyn kestoaihe: Kela. Siis ei silleen, että siitä puhuttaisiin joka viikkokaan, mutta aika ajoin. Lafka näyttäytyy kuulopuheissa elämää suuremmalta byrokratialinnakkeelta, joka syö anomuksia ja tuottaa enimmäkseen kielteisiä päätöksiä.

 (Ihmettelymme liittyy siihen ilmeiseksi käyneeseen seikkaan, että poliittisen uran loppusuoralla olevat  sosiaali- ja terveysministerit päätyvät yleensä pääjohtajiksi Kelaan. Onkos tämä kestävää kehitystä, mitähäh! Poikakaverin mielestä tämä nimenomainen seikka selittää lafkan homeisen maineen.)

Mummo sai viimetteeksi hoidetun vaivansa tiimoilta lääkärinlausunnon, jonka perusteella hän tulisi saamaan sydänlääkettä apteekista hiukka halvemmalla kuin muuten saisi. Sitä varten ohjeistettiin menemään Kelan toimistoon anomusta tekemään. Mainittakoon, että Pissismummo oli viimeksi astunut Kelan kynnyksen yli viisi vuotta sitten. Ei tule käytyä joka viikko, kun tarpeelliset lääke- ja lääkärinpalkkiokorvaukset ovat hoituneet  suoraan. 

Kelatoimiston ovi lennähti auki ittestään, mikä onkin hyvä ele. Punainen matto kyllä puuttui ja torvisoittokunnan virkaa hoiti vanha Salora-merkkinen telkkari, jossa pelattiin jääpalloa.  Oven pielessä könötti innokas lippuautomaatti, joka sylkäisi Mummolle kidastaan numeron 146. Kahdessa luukussa istui kelantäti, kolmas oli vissiin kahvilla. Aulassa istui kuusi ihmistä, joista kaksi höösäsi kiljuvan lapsosen kimpussa ja muut pitelivät korviaan.

Pissismummo meditoi ovensuuhyllykön ääressä. Siinä oli 59 eri lomaketta ja hyllyn reunassa luki mitä kullakin anotaan. Mummo ei löytänyt tapaukseensa sopivaa lomaketta, joten hän istui joukon jatkoksi odottamaan. Vuorollaan Mummo esitti asiansa ja sai äimistyksekseen kuulla ettei etuutta tarvitse anoa, jättää vain paperit sisään ja menee kotiosoitteeseen odottamaan, että asia saadaan käsiteltyä. Käsittely kestää noin kuukauden, sanoi virkailija. Aikanaan Itella kantaa postilaatikkoon päätöksen ja uuden sv-kortin.

Kehitys kehittyy sittenkin! Jopa Kelassa. Varmuuden vuoksi Mummo pyysi kuitin siitä, että paperi jäi byrokratian käsiteltäväksi. Jos vaikka hukkaavat , kun siellä on paljon paperia pinossa ja vähän väkeä töissä.

PS. EU-kelpoinen sv-kortti netin kautta anottuna tuli jopa viikossa.  

Aukaise toosa. Sitä sieltä tulee, jompaa kumpaa tai molempia. Aukaise lehti. Siellä ovat taas, kokovartalokuvin mielipiteineen. Nämä. Toimittajahenkilöt pyrkivät ahdistelemaan ihmistä äänestyskoppiin, uhkailevat ehdokasparkoja menneillä synneillä ja pelottelevat tulevilla. Sosiaalinen media hyrskyää ja pärskeet lentävät päin näköä sinne ken naamansa tunkee.

Kahden draamahuipun väliseen koomaan ei ole lääkettä. Tasan ei. Se vain pittää oottaa, että saavat pressan valittua, jotta mummokansalaiset ja muut ihmiset pääsee jatkamaan tylsää elämäänsä, johon ei kummiskaan tule parannusta kumpi ikinä perille asti pääseekin. Muistakaa Mummon sanoneen, että ei tule.  Parannusta.

Ei tätä jaksa. Paras kurvata kopin kautta kotiin ja asettautua oikosikseen nukkuvien puolueeseen.  

Naapurikaupungissa on iät ja ajat toiminut kansalaisopiston leffakerho, johon lähiseudultakin otetaan jäseniä. Koska oman kaupunkimme vastaavan kerhon kevätohjelmassa oli useita jo nähtyjä elokuvia, sain Toisenkin innostumaan liittymisestä naapureihin. Elokuvateatteri oli täpötäynnä, yli kaksisataa jäsentä paikalla ja tunnelma kuin koulun kevätjuhlassa. Alussa on lyhyt esittely filmistä. Ja katsojat keskittyvät tarinaan ilman eväspaperien rapistelua, niin että unohtuu aika ja paikka. 

The Kids are All Right (2010) otti kantaa sateenkaariperheen lasten oikeuteen tietää biologisesta isästään ja siihen mitä tiedosta voi seurata. Mikään palkintomagneetti elokuva ei ole, mutta riittävän hyvin tehty ja niin hyvää näyttelijäntyötä, että parituntinen vierähti täydellisesti filmiin keskittyen. Olimme jättäneet auton paikallisen ison kauppakeskuksen parkkihalliin, jossa oli kolmen tunnin paikkoja. Kauppakeskus vain oli napsahtanut kiinni sillä välin. Olisi kannattanut katsella vähän aukioloaikoja. No, ulos hallista pääsi vielä ajamaan, kun löysi sen ainoan oven, josta pääsi ensin sisään. Kotimatkalla ehti puida elokuvan herättämät fiilikset. Totesimme, että tämäntapaiset vakavissaan tehdyt, mutta kevyet tarinat vaikuttavat ihmisten asenteisiin myönteisemmin kuin pitkäpiimäiset poliittiset puheet.

Jumalista ja ihmisistä, vei pariksi tunniksi Marokon maisemiin. Elokuva oli todellisiin tapahtumiin pohjautuva ja kertoi Algerian 1990-luvun sisällissodan ajasta. Näkökulma oli katolisen luostarin seitsemän munkin, jotka olivat vuosia eläneet rauhallista rinnakkaiseloa kyläläisten kanssa, paikallista islaminuskoista väkeä parhaansa mukaan autellen. Islamistiterroristit ja armeijan sotilaat aiheuttivat hävitystä ja kauhua. Elokuva kertoi kauniisti munkkiveljestön sisäisen taistelun palaamisesta Ranskaan ja päätöksestä jäädä luostariin siviiliväen tueksi. Erityisen hieno kohtaus oli veljestön viimeiseksi jäänyt ateria Tsaikovskyn Joutsenlammen vaikuttavan  musiikin soidessa.     

Kolmetoista hyvin valikoitua leffaa tänä keväänä 26:lla eurolla. Ei huono sijoitus elokuvafriikille!

Juuh. Nih. tai eih. Pissismummo lueskelee ähkien aamun aviisia. Toimittaja, tuo kaikkitietäväinen, kaikkialle ehtiväinen ja skuuppia verenhimoisesti jahtaava olento, oli taas käynyt kyselemässä mitä mieltä ollaan. Siis pressaehdokkaiden valintaperusteista. No joku aina jotain mieltä on ja siitä sopii toimittajan vetäistä vikkelä johtopäätös: että vaalikarja ammuu neljässä aitauksessa.

Pissismummo tunnustautuu tunteelliseksi. Erityisesti tunnustaa hän olevansa iloinen annettuaan äänensä ennakkoon pois kuljeksimasta. Eipä tarvitse vaalipäivänä lehden avattuaan enää säikkyä ehdokkaiden koko- ja puolisivun kokoisia naamoja, hähää.

Järkeileväksi P.Mummo tunnustautuu politiikasta puheen ollen vain vaivoin, no jos sen verran, että ehdokkaalla sitä pitää olla riittävä määrä, järkeä siis, mutta ei liikaa. Liika viisas on aina vastenmielinen olento, kun sen puheestakaan ei saa tavallinen kuolevainen montaa ymmärrettävää murusta eineekseen.

Uskollisuus on tietysti hyve monessa mielessä, mutta politiikkaan sitä ei pidä sotkea, tuumii Pissismummo. Siitä tulee helposti toisen silmän päälle lappu ja näkökenttähän siitä kärsii ja askel alkaa vipata oikealle tai vasemmalle sen mukaan, kumman silmän päällä se lappu on.

Taktikointi on P.Mummon mielestä jotenkin luihua puuhaa. Hirveesti on aanailtava, laskeskeltava sen ja sen mahdollisuuksia sitä tai tätä vastaan ensin tai sitten. Hirmuinen työ turhan takia! Juttuhan on selvää pässinlihaa heti kohta toisen vaalipäivän iltana. Harjoittelukierroksella kun selvitetään finaaliin osallistujat niin kelpaa siitä sitten toista äänestää, jos ei ensimmäisestä tykkää. Tai päinvastoin.

Muutaman vaalitentin katsottuaan Mummolle kirkastui, kuka on tasapainoisin, laajakatseisin ja riittävän kokenut presidentiksi Tarjan jälkeen. Pressan homma on suhdetoimintaa tässä ajassa ja tulevaisuudessa. Kekkostelun ajat ovatten jo eilisen takana.  

...ja muistakin, ettet jää sinne suustasi kiinni! Toisen varoitus on mitä aiheellisin, kun livahdan autosta Vapaaehtoistyön keskuksen ovelle ja sisään. Täältä ei äkkiä pääse, sillä aina sattuu paikalle joku tuttu, vaikka vain yhtä pikku asiaa kävisi toimittamassa.

Minulle vain useammin käy se kiinni jääminen korvista. Niin nytkin. Paperin vein ja saman tien vastaanottaja alkoi purkaa päällimmäisiä huoliaan. Oli varmaan istunut yksin pitkään koneensa ääressä ja ilahtui, kun tuli ihminen paikalle.

Jokaisella pitäisi olla joku, joka voi kuunnella. Ei ole terveellistä kantaa päivästä ja viikosta toiseen huolia ja murheita mielessään voimatta niitä huojentaa. On silti huomaavaista kysyä, onko toisella aikaa ja voimia juuri nyt.

Kun pääsimme jatkamaan matkaamme, Toinen huokasi, ei sanonut mitään. Minä jäin miettimään kuulemaani. Kunpa olisi ollut sillä kertaa vähän enemmän aikaa.