Tapasin junassa kaksi tuttavaa, jotka olivat menossa katsomaan elokuvaa Rautarouva. Toinen heistä oli ollut eläkkeellä jo kymmenen vuotta ja koko sen ajan toiminut innokkaasti monenlaisissa vapaaehtoistöissä. Toinen oli vasta vuoden vaihteessa jäänyt opettajantöistä ja valitti että eläkkeellä olo on tylsää ja ettei hän keksi miten saisi aikansa kulumaan. Hän oli jo harkinnut paeta takaisin töihin.

Kerroin miten suuresti nautin vapaudesta ja mahdollisuudesta valita osallistumisesta erilaisiin kulttuurisiin harrastuksiin, joihin ei jaksanut eikä ehtinyt työvuosina. Totesimme yhteisesti, että miehiä on vaikea saada mukaan, he niin mielellään pitäytyvät kotona, lukevat lehtiään, katsovat televisiosta urheilua ja räpläävät koneitaan. Kysyinkin, tarvitseeko miestä välttämättä kaveriksi tekemään jotain mitä itse on aina halunnut.  

On myös mahdollista, että tilanne muuttuu. Meillä on jo muuttunut. Toisella on nykyään omat juttunsa, minulla omani ja sitten on vielä ne yhteiset: lapsenlapset, konsertit, elokuvat, teatteri ja matkat. Tästä olimme siinä kaikki yksimielisiä: eläkkeellä olon luksusta on saada nukkua aamulla niin kauan kun nukuttaa ja lukea lehti rauhassa aamukahvin (tai teen) kera. Ah!

Istumme pitkästä matkasta tulleen ja harvoin tavattavan ystäväni kanssa nojatuoleissa syventyneenä lapsuusaikojemme muistoihin. Kahvit on nautittu, keskusteltu leipomani kakun maustekimarasta ja jatkokeskustelun tunnelma on ehtinyt virittyä herkäksi.

Ovikello soi. Toinen menee ovelle. Ovelta kuuluu hätääntynyt naisen ääni, joka selittää jotain autosta ja lommosta. Käy ilmi, että kyse on naapurin pojasta ja vieraamme autosta. Äiti selittää, että poika oli peruuttanut isäpappansa autoa pihasta kadulle murheellisin seurauksin.

Mennään kolmisin katsomaan. Toinen auto livahtaa siitä ohi. Vieraamme asiallisesti parkkeeratun auton etukulmaan on tosiaan tullut jälki kontaktista. Autossa on vain pintanaarmu, pojan käsitys omasta ja äidin käsitys pojan ajotaidosta lienevät saaneet pahemman kolhun.

Vieraamme esittäytyy äidille ja kiittää rehellisyydestä. Saman tien hän sanoo, että sehän on vain peltiä, helppo korjata. Pahempi olisi ollut naarmu ihmisen otsalla. Terveisiä vain pojalle, että vahinkoja sattuu ja jotain niistä aina oppii. Vaihtavat siinä yhteystietoja.

Pojalla oli kuulemma kiire meno ja piti jatkaa matkaa saman tien, äiti oli siis jätetty selvittämään asiaa. Poika olisi epäilemättä oppinut jotain arvokasta, jos äiti olisi komentanut hänet itse selittämään tapahtunutta ja sopimaan jatkotoimenpiteistä.

Kiireiset pojat ja hätäilevät äidit, ajattelen. Paljon ajaneella ja elämää kokeneella on varaa ottaa tyynesti.

Projekti oli jo aika hyvässä vaiheessa, jopa niin, että säilytettäväksi lajitellut kortit, kirjeet, tekstit ja lehtileikkeet ovat siististi laatikoissa ja laatikot löytäneet paikkansa kaapissa. Irtosälän määrä on noin kolme prosenttia siitä, mitä se oli projektin alussa. (Jos en siis laske niitä kahta laatikollista irrallisia valokuvia, joita ei edelleenkään ole sämplätty.)

Koska pääsiäiseksi oli tulossa omia vieraaksi, jouduin tekemään sen taas, siirtämään valokuvalaatikot sellaisenaan piiloon kaappiin, jossa nyt kyllä on tilaa. Viimeksi vuosia sitten kun tämä tapahtui, ne ’unohtuivat’ sinne sellaisenaan ja kutsuivat vähitellen ympärilleen kaiken sen rojun, joka lopulta pakotti käynnistämään tämän operaation. – Mitenköhän mahtaa käydä tällä kertaa?

Kahahdan hereille 8:45, kolme varttia tavallista myöhemmin. Elimistö vaatii aikaa uusiin uomiin asettuakseen, kun kellonviisareita muutellaan keväin syksyin. Vartti kerrallaan sisäinen rytmi hilautuu itsestään hitaasti paikoilleen, jos pakkovääntöä ei ole.

Tavallisesti pyrin sammuttamaan lukuvalon kahteentoista mennessä, mutta nyt menee yli, ei voi mitään. Vielä puoli yhdeltä olen liian virkeä. Kirja jatkuu, on mokoma niin mielenkiintoinenkin, ettei malttaisi ollenkaan sulkea.

Eihän tämä nyt eläkkeellä ollen voi mikään ongelma olla. Aikaa on ihan riittävästi kaikkeen tarpeelliseen. Puhelen itselleni: kellonaika on oma juttunsa ja sisäinen rytmi omansa. Ollakseen samassa tahdissa ympäröivän elämän kanssa, on vain synkronoiduttava uudelleen, oli kivaa tai ei. Saattaa olla ihmiselle hyödyksi, ettei uraudu liikaa.

   …ministeri Wallin olisi alun perin sanonut asian niin kuin se oli, koko tämä mediakouhotus, parlamentaalinen pullistelu ja katumusnäytelmä olisi jäänyt syntymättä. Asia olisi mennyt läpi sutjakkaasti opposition nirhimisen säestämänä ja ministeri säästynyt jatkuvalta tivaamiselta. Tämän jälkeen ei paluuta ole, ministeri löytää edestään vyörytyksessä muuntuneet selityksensä vielä monta kertaa.

   …puheenjohtaja Räty olisi toisenlainen mies, hän ei olisi tämän myrskyn silmässä. Hän olisi mennyt itseensä ja pyrkinyt kaikin keinoin selvittämään tulehtuneet välit alaisiin ja työtovereihin. Koska hän ei ole toisenlainen, hän on onnistunut jakamaan alaisensa ja työtoverinsa kahteen leiriin ja linnoittautunut itse poteroonsa. Tätä sotaa ei voita kukaan, kaikki osapuolet jäävät tappiolle.

   …toimitusjohtaja Vehviläinen ja moni muu isokenkäinen ei eläisi henkisesti omissa sfääreissään, hän olisi jo aikaa tajunnut, että se, mikä ei näytä hyvältä eikä rehelliseltä kansalaisten oikeustajun näkökulmasta, ei myöskään sitä ole.

   …tutkivaa journalismia ei olisi, hyvä-veli-järjestelmät kukoistaisivat kaikessa rauhassa demokratian kainalossa, sosiaalinen media kehuisi ja parjaisi vallanpitäjiä estottomasti ilman perusteita ja kaikki jatkuisi kuten on tapana ollut.   

”Jos positiivisuus tarkoittaa tekopirteyttä ja mekaanista leikkisyyttä, antaa olla. Tuollaisen positiivisuuden saa tunkea ydinjäteluolaan säteilemään.
Arvostamani positiivisuus tarkoittaa iloisen sinnikästä asennetta, kykyä siirtyä nopesti voivottelusta ongelmanratkaisuun ja löytää järjellisiä vaihtoehtoja.
Positiivisuus voi tarkoittaa myös pelottomuutta käydä päin vaikeita ja ikäviä asioita, jotka tekisi mieli lykätä tai salata.”

-Reetta Meriläinen, HeSa:n kolumnissaan 20.3.20012

Lumivyöryyn päättyi taas viiden uskalikon elämä. Riskin otto on viisaan laji. On turhia varoituksia, turhia pelkoja ja pelokkuutta. On myös vaarallista rohkeutta, varoituksista piittaamatonta uhoa ja sinisilmäistä luottamista hyvään onneen ja omaan kykyyn selviytyä.

Luonnolla on lakinsa. Todennäköisyydet kannattaa laskea ja ottaa huomioon. Äitivainaja lausahti lapsilleen riskitilanteessa: onko pakko mennä kässäämään. Se merkitsee suunnilleen: kannattaako ottaa riski. Jos hyötynä on hetken huvi ja panoksena elämä, ei ehkä kannata. 

Kevät etenee ja kaappiprojektini on edennyt vaiheeseen, jossa kaappi on tyhjä, mutta sänky täynnä. Roskikseen on viety isoja muovikassillisia ja takassa poltettavien koppa täyttymässä. Toistaiseksi kaaos on vain siirtynyt ulos kaapista, varsinainen järjestäminen on vielä edessä. Kaapin sisältö on myös yllättänyt.

Aika ajoin elämässäni olen maalannut abstraktisia kuvia, pääasiassa vesivärein, myös muutama vahaliitutyö löytyi. Viimeisistä maalauksista näkee, että silloin olen työstänyt kriisiä. Onnellisiakin kuvia on. Työt eivät ole ihan huonojakaan, terapiamaalarin töiksi.

Jossain jatko-opintojen vaiheessa olen tehnyt isokokoisen suhdekartan suvusta kolme sukupolvea taaksepäin. Oman elämän kuvia on monta eri kausilta. Muutama tulevaisuusvisiokin on, niistä näkee jo mikä on toteutunut, mikä tulee jäämään unelmaksi.

Mihin voisi käyttää taidejäljennöksiä eri näyttelyistä, vanhoja ikoni- ja taidekalentereja tai suurennettuja taidevalokuvia. Mitä tehdä kauniille joulu- ym. korteille, niitä olisi sääli heittää takkaan. Kannattaako vanhojen valokuvien negatiiveja enää säilyttää? Monta on päätöstä puntaroitavana.

Tänään alan järjestää albumeita aikajärjestykseen kaapin ylähyllyille – varsinainen muistojen arkisto!

Pääsin alkuun viimein. Aika kauan olen ollut kiusallisen tietoinen, että eräs tietty vierashuoneen komero vaatisi toimenpiteitä. Tilanne on käynyt vuosi vuodelta tukalammaksi. Jos oven on saanut jotenkin kiinni ja avaa varomattomasti, saa syliinsä kasojen päällimmäisenä ajelehtivat paperit.

Ihminen on kummallinen. Tietää, että pitäisi vain ryhtyä, mutta milloin. Kun ei ole ihan yhden iltapäivän juttu käydä läpi vuosikymmenien kuluessa talletettuja muistoja; lehtileikkeitä, irrallisia valokuvia, poikien jättämää lapsuussälää, konsertti-, teatteri- ja taidenäyttelyelämysten dokumentteja, kaikenkirjavia muistoja matkoilta. Tietää senkin, että muille niillä ei ole merkitystä, itse se luopuminen on tehtävä.

Peruskysymys on edelleen sama: mihin minä näitä vielä tarvitsen? Tietysti voi kysyä niinkin, että mihin sitten tarvitsen tyhjentyvän komeron. Yksi omituisimpia tallenteita on kassillinen kalentereita, itse asiassa kaikki työkalenterit aina 70-luvun alusta lähtien. Pelkään pahoin, että niitä ei voi vieläkään hävittää. Viimeksi eilen etsin sieltä ajoitusta erään ystävyyssuhteen alulle. Ja löysin.

Päätin, etten ala valokuviin ennen kuin inventaario on muilta osin tehty. Ehkä vielä joskus voin rauhassa uppoutua omaan kuvahistoriaani, mutta ei nyt. Tämä vaihe on raivausta, silkkaa sotaa rojuuntumista vastaan.

                             ”Kukaan ei myönnä olevansa keskiluokkainen, vaikka ihan tilastollisesta pakosta suurin osa meistä sitä on. Kaikki haluavat olla erikoisia, mutta ovat sitä tismalleen samalla tavalla. Oman keskiluokkaisuutensa voi myöntää korkeintaan asiaan ironisesti etäisyyttä ottaen.

                             Keskiluokkaiset maksavat sen, että talous pyörii. Huomasin viime vuoden verotilastoista, että oma veroprosenttini on korkeampi kuin Aatos Erkolla. Maailman kolmanneksi rikkain mies Warren Buffet kertoi juuri maksaneensa viime vuonna tuloistaan 17,4 prosenttia veroa. Hänen firmansa ylempää keskiluokkaa olevat työntekijät taas maksoivat keskimäärin 36 prosenttia. ”

(Tuomas Enbuske kolumnissaan Ajassa-lehdessä 3 /2011)