Kävelen huikean kirkkaana kevättalven päivänä tuttuja reittejä kotikaupungin kirjastosta kävelykeskustaan lumikasoja kierrellen ja askeleitani varoen. Hämmästyn: ihmiset hymyilevät! Haen leipomon myymälästä tuoksuvan rapeakuorisen ruisleivän ja sujautan sen reppuuni. Vastaantuleva nuori mies tervehtii vieraankuuloisella aksentilla: terveterve. Vastaan hymyyn. Ehkä hän on se, joka usein marketin kulmalla seisoo haitarinsa kera ja soittelee surumielisiä sävelmiä. Lienen joskus lantin hattuunsa tipauttanut. Tänään kävelykadulla ei ole soittajaa, on vain orpo kenkäpari, joista omistaja on astunut ulos ja poistunut ilmeisesti sukkajaloin. Ohikulkijat katsovat kenkiä, miettivät mitä miettivät. Tulee naapurin rouva vastaan, hätkähtää kohdalla ja sanoo iloisesti: olemmeko niin muuttuneet, ettemme enää tunne! Ehkä sitäkin – tai olemme vain häikäistyneet taivaan kevätsinestä ja auringosta.

  • Kiva lukea miten kevät yleensä ihmisiin vaikuttaa. Itse muutun tähän aikaan vuodesta kyllä totisemmaksi, sillä tämä vuodenaika ei todellakaan kuulu mieluisiin.

    Kommentin jätti Sari · keskiviikkona 22. helmikuuta @ 20:28

  • Sari, ajattelen, että keväässä on erilaisia jaksoja, joilla on oma ilmeensä ja ne vaikuttavat eri tavoin. Tämä kirkas, luminen helmikuu on minusta parasta ja sitten tulee koivujen viherryksen toukokuu. Aurinkoiset päivät, niin luulen, ovat se, joka houkuttaa meidät talvisieluiset hymyyn!

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 22. helmikuuta @ 21:16

  • Kiitos Ellinoora. Minä kevään lapsi luin ihastuttavaa tekstiäsi hymyillen.

    Kommentin jätti Simpukka · torstaina 23. helmikuuta @ 15:42

  • Simpukka 🙂

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 23. helmikuuta @ 18:06

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.