Ystäväsiskon kanssa meillä on ollut pitkäaikaisprojektina käydä tutustumassa eri hengellisiin kesäjuhliin. Kun nyt vanhoillis-lestadiolaisten Suviseurat ovat tänä vuonna Etelä-Suomessa, päätimme lähteä Lopelle.

Systeemiimme kuuluu valmistautua taustatiedoin. Osasimme siis odottaa, että perille oli selkeä viitoitus, vapaaehtoiset ohjasivat autoja parkkialueella ja pysäköintipellon laidalta kulki nonstoppina bussi juhlapaikalle. Jätimme bussipaikat suosiolla lapsiperheille ja vanhuksille ja lähdimme kirkkaansinisellä aidattua, kuorikkeella pehmustettua metsäpolkua kohti Suviseurakenttää, josta kuuluva veisuu veti askelia ääntä kohden. Metsässä oli raikasta, mieli avoin ja kevyt.

Olen ollut kerran aiemmin 1960-luvun lopulla uteliaisuuttani Rauhanyhdistyksen seuroissa Helsingin Fredalla. Toivoin epämääräisesti, että jokin olisi muuttunut niistä ajoista, ainakin minä olen muuttunut.  Nuorena nähdyn Maa on syntinen laulu -elokuvan jättämä pöyristys on jo haihtunut. Viime vuosien kohu-uutisoinnit lapsiin kohdistuvista rikoksista tai hengellisestä väkivallasta liikkeen piirissä ovat nekin asettuneet jo suhteelliseen kokoonsa. Syntiä tehdään enemmän ihan muissa piireissä, arvelen.

Suviseurojen juhlakenttä Lopen Räyskälässä

Ensi vaikutelma juhla-alueelta oli häkellyttävä. Koskaan missään ikinä en ole nähnyt yhtä aikaa niin paljon niin pieniä lapsia vanhempineen! Mummonsydämeni oli aivan syrjällään kaikkialla vilistävien lippalakkipäisten pikkupoikien ja suloisesti hymyävien lettipäätyttöjen puolesta. Voin kuvitella, että nuoria kokoontuu tuhatmäärin erilaisille festareille, mutta nämä nuoret ovat toista maata. He käyttäytyvät siivosti, valtaosa pukeutuu nuorten tapaan, mutta kauniisti, heitä näki juttelemassa mummojensa ja pappojensa kanssa kunnioittavasti ja heidän silmistään näkyy, että elämä on tällaisena hyvä. Monilapsisten perheiden äidit ja isät jakoivat vastuun tasapuolisesti. En osunut näkemään yhtään väsynyttä ja katkeroitunutta äitiä. Mykistävää.

Ruokatarjoilussa litroittain myytävät mitat saivat selityksensä. Samoin juhlakentän laitaan pystytetty tilapäiskauppa, jossa myytiin kaikkea lapsiperheen arkeen kuuluvaa vaipoista isoihin ruokapakkauksiin. Juhlateltta 1300:lle oli kaunis ja valoisa, lippurivistö hulmusi iloisesti navakassa tuulessa. Keskelle aluetta oli pystytetty Suviseurojen tunnuskaari, jossa juhlien tunnus oli ainakin viroksi, venäjäksi, ruotsiksi ja englanniksi suomen lisäksi. Teltan lähellä oli vanhuksille hoivapaikka, jossa oli selkää tukevia tuoleja, petipaikkoja väsyneille ja invakäymälät taaempana. Vanhemmistaan eksyneille lapsille oli oma hoivapaikka. Kentällä velloi valtava isojen ja pienten ihmisten massa ja alueen reunoille sijoitettujen asuntovaunujensa ja telttojensa liepeillä majaili lukemattomia perheitä.

Istuimme juhlateltassa pariin otteeseen niin kauan kuin selkä kesti lankulla kököttämistä. Ilahduimme kovasti, kun seuroissa kanttori keksi ehdottaa Siionin lauluista yhden meillekin tutun, jonka sanat osasimme ulkoa: ”Pikku lintu riemuissaan”. Seurapuheet olivat tunteikkaita, eräskin miespuhuja liikuttui omista sanoistaan niin, ettei kuulija tahtonut saada selvää, mitä hän yritti sanoa. Omakohtaisen synninpäästön ja anteeksiantamuksen sanan ”Jeesuksen nimessä ja veressä” sai, jos nosti kätensä ylös. Ryhmähenki oli vahva. Tuli vaikutelma, että tässä nyt on koolla Jumalanlasten joukko. Puheenparsi on vähän omanlaisensa kaikissa hengellisissä piireissä. Lestadiolainen ’on uskomassa’ siinä, missä körttiläinen ’on herännyt’, viidesläinen ’uudestisyntynyt’ tai ’tehnyt parannuksen’, ’kääntynyt’ tai ’pelastettu’.

Vapaaehtoiset tekivät työtään ystävällisesti ruuanmyyntiteltoissa. Pienet pojat ja tytöt keräsivät roskia alueelta tai myivät jäätelöä pikkuisista kannettavista laatikoista. Porukka oli vapaan, rennon ja iloisen oloista. Käsittämätöntä sekin, että kireää tungeksimista eikä etuilua esiintynyt. Pikkulapset nukahtelivat rattaisiin, äitinsä tai isänsä syliin. Jos joku vauva alkoi parkua, äiti nousi tyynesti ja käveli teltasta ulos hoitamaan pahan mielen aiheen pois.  

Ennen kotiinlähtöä istuimme vielä tovin autossamme parkkialueella, johon kovaäänisestä kuului messu. Yllättävä ja mukava kokemus nämä suviset seurat. Jättivät positiivisen fiiliksen ja paljon ajateltavaa.  

Moneskohan matka, mietin. Katson komeroni täpötäysiä hyllyjä. Siellä ovat aikajärjestyksessä albumit elämäni matkoilta ennen digiaikaa, valokuvat albumeissaan. Kuvittelen sellaista vanhuuteni iltaa, jolloin en enää kykene lähtemään. Miten istun takkatulen ääressä, otan albumin syliini ja matkapäiväkirjan ja sukellan muistoihin.

Tätini teki miehensä kanssa joka vuosi matkan jonnekin kauas. He olivat ihmisiä, jotka eivät halunneet sijoittaa palkkatulojaan tonttiin ja rantamökkiin. He olivat kulttuuri-ihmisiä, jotka halusivat kulkea, nähdä ja kokea, aistia erilaisuuden rikkautta. He kävivät kaikissa maanosissa, lukemattomissa maissa. Setä kuvasi, ensin diakuviksi sitten videofilmille. He myös muistelivat matkojaan, kun eivät enää jaksaneet lähteä. Heidän erityislaatuisista matkakokemuksistaan saivat nauttia lähi-ihmisetkin. Samaa sukua olen.  

Eräänlaista hulluuttahan matkahulluuskin on. Nyt ei matkailu ole mikään iso juttu, muodotkin ovat monet. On interreilaajia, reppureissaajia, golfareita, vuorilla vaeltajia, intohimoisia kulttuurin nuuskijoita, autoilijoita, pyöräilijöitä, safareilla kiertäjiä, purjehtijoita, risteilijöitä ja muita merimatkaajia. On yhä edelleen myös eteläisiin lomakohteisiin rakastuneita, jotka palaavat vuodesta toiseen samoille rannoille, hankkivat ehkä lomaosakkeen tai peräti huvilan mieliseudultaan niin kuin mökki-ihmiset kotimaassakin.

Ennen saattoi matkoilta jäädä yhteyksiä matkatovereihinkin. Eräs merkittävimmistä ystävyyssuhteistani on saanut alkunsa uniikilla matkalla, jonne lähdin yksin. Puolison tai lähiystävän kanssa tehdyt matkat taas tuovat suhteeseen uusia sävyjä, ei ihmisiä. Toivon, että näkisin, että antautuisin uudenlaiseen maisemaan.

Terveydenhoitosysteemissämme ennalta ehkäisyn menetelmiä on aikuisille naisille todella vähän. Lieneekö rintasyöpäseulonta ainoa, ellei influenssarokotusohjelmaa lasketa. Ainakaan minulle ei ole tarjottu muita. Seulontakin koskee vain 50-69 vuoden ikäisiä ja on joka toinen vuosi.

Mammografia on epämiellyttävä tutkimus, sen tietää jokainen, joka on kerrankin vienyt rintansa likistettäväksi ja venytettäväksi röntgeniin. Epävarmuus tuloksesta kutsuu odotuspelot. Jos tulos tulee nopeasti, se säikäyttää, jos taas viipyy, odottelu harmittaa. Eikä tulos ole 100{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} varmakaan.  

Tiedetään, että vahvojen hormonien varhaisella ja pitkäkestoisella käytöllä rintasyöpäriski kasvaa. Myös geeniperimällä on merkitystä. Jokaisen naisen pitäisi tutkia rintojensa tilaa säännöllisesti, sillä ikä lisää riskiä ja tutkimusväli on kaksi vuotta. Mahdollinen pesäke ehtii kasvaa siihen mittaan, että radikaali hoito on edessä.

Olen käynyt tutkimuksessa joka kerta, vaikka sen sietäminen on kitkerää. Kerran olen jo ennen ensimmäistä kutsua itse käynyt työterveyslääkärin lähetteellä ultraäänitutkimuksessa ja ohutneulanäytteessä, joiden tulos oli negatiivinen eli siis potilaalle positiivinen: ei patologista löydöstä.

Tiedon odottelu on aina pahinta. Ystävä kertoi ’lisätutkimuskutsun’ saatuaan miettineensä yöt läpeensä kenelle mitäkin testamenttaa ja suunnitteli jo hautajaisensakin. Ahdistus ei ole naurun asia, vaikka hänenkin tapauksessaan osoittautui turhaan ennakoivaksi.

Viimeksi tutkimuspiinaa kevensi ihana hoitaja, jonka inhimillinen ote ja lämmin huumori jätti positiivisen muistijäljen. Tänään hän oli siellä taas. Ja nyt vain odotetaan. Sanon itselleni: kerran pelätty on jo valmiiksi pelätty. Elämä jatkuu joka tapauksessa.   

On perjantai, marketissa on ruuhkaa. Kassalla näyttää olevan nuorukainen, kesäapulainen varmaan. Asiakas uumoilee vaikeuksia, ei kehtaa vaihtaa jonoa, perässä on jo toinen. Nuorukainen tervehtii ja naputtelee kassaan ruokaa viikonvaihteeksi ja muutamia taloustavaroita. Asiakkaan mies pakkaa tavarat järjestelmällisesti kahteen isoon kassiin. Nuorukainen miinustaa pullonpalautuskuittia. Kassakone poistaakin koko laskutapahtuman. Nuorukainen seisoo hölmistyneenä tulostunut lasku ja palautuskuitti kädessään. Kone näyttää pelkkää miinusta.

Asiakas pankkikortti kädessä: Mitä nyt?

Nuorukainen: Voi ei, nyt se hävitti koko laskusumman. Pitää varmaan ottaa kaikki uudestaan.

Asiakas: Koko satsi? Ei kai?

Nuorimies kääntyy selittämään puhelimeen ongelmaa. Asiakas ja jonossa olevat kolme muuta tuijottavat epäuskoisena nuorukaista ja toisiaan. Viereiselle kassalle ilmaantuu kassarouva, joka kysyy napakasti: mikä on ongelma. Nuorukainen selittää.

Kassarouva: Minä hoidan tämän. – Asiakkaalle: Aloitetaan alusta. Tässä on palautussumma käteisenä. Nostaisitteko ostoksenne tänne takaisin.

Asiakkaan mies: Ei voi olla totta! Toiseen kertaan!

Kassarouva: Niin se vain nyt on, olen pahoillani, mutta muuten tätä ei voi korjata.

Tavarat nostetaan kasseista takaisin pöydälle, kassarouva naputtaa vauhdikkaasti ja liu’uttaa kertaalleen skannatut jakajan toiselle puolen. Asiakkaan mies puhisee ja lappaa tavarat takaisin kasseihin. Jonossa seuraava oli jo latonut ostoksensa hihnalle ja mulkoilee kiukkuisesti kaikkia.

Asiakas maksaessaan: Sehän kävi näppärästi, onneksi osuitte paikalle.

Kassarouva: Minun ei oikeastaan pitänyt tulla tähän ollenkaan, satuin väärälle kassalle.  – Nuorukaiselle: Minä jatkan tästä, mene sinä kahville.

Nuorukainen onnettomana: Mutta kun minä kävin juuri kahvilla äsken…

Asiakas poistuessaan nuorukaiselle: Älä lannistu! Elämää tämä vain on. 

Kesän tulo puhkaisee monissa miesihmisissä piilevän projekti-innon. Toukokuun suunnitelmiin meillä kuului pation uusiminen. Siinä on sen verran töitä, että nuorimiehet oli pyydetty muinaisentiseen kotiosoitteeseensa muka avuksi. Molempien aikatauluihin sopi viime lauantai.  –  Ai, miten niin ’muka’? No kas, osoittautui, että isä joutui hoitamaan liikennettä rautakaupan ja työmaan välillä, kun Esikoinen otti homman haltuunsa. Työnjohto pitää olla asiantuntevissa käsissä, tiedetään.

Pihaan oli tuotu isän toimeksiannosta odottamaan kaksi roimaa säkillistä asiaankuuluvaa hiekkaa, laskettu määrä laattoja ja kehyslaudat. Työmiehille oli varattu rukkaset, sen varmisti äiti. Työn edistyessä ilmeni, että tarvittiin kumivasara ja lisää laattoja. Siis isä rautakauppaan. Aurinko paistoi ja hiki valui. Äiti oli jo aamulla leiponut pullia ja valmistellut talkoosopan ainekset. Hän myös tarjoili raikasta juotavaa pihan puolelle tuon tuostakin, ettei nestevajaus pääsisi yllättämään.

Pikkuritari ja Murunen tulivat äitinsä kera paikalle ruoka-aikaan, niin oli sovittu. Soppa maistui kaikille ja sitten kohta jo maistui unikin pikkuväelle. Pikkuritarin unilukemiset antoivat Mummelille miellyttävän mahdollisuuden oikaista selkää puuhakkaan aamupäivän jälkeen. Pihalla homma eteni rivakasti. Naisväellä oli tilaisuus istahtaa toviksi puhelemaan lasten nukkuessa päiväuniaan.

Kun patio tuli viittä vaille valmiiksi, juotiin kahvit työn tulosta ihaillen. Isä sai Esikoiseltaan ohjeet viimeistelyyn ja nurmikon kunnostukseen, mikä todennäköisesti vaatii taas muutamankin rautakauppareissun. Sitten Esikoinen kiirehti pesueineen kotiin ja Kuopus jäi saunomaan kanssamme ja puhelemaan omista projekteistaan.

Toukokuu on touhukasta aikaa. On pihatöitä, mummon- ja vaarintöitä, ystävätapaamisia. Erityisesti iloitsin ystävättärestä, joka vastikään eläkkeelle jäätyään on jo ehtinyt vierailla sukulaisissaan amerikanmaalla ja pohjoisten ystäviensä luona. Hänen kanssaan tapaamme useimmiten ystävälounaan merkeissä pääkaupungissa.   

Tällä kertaa pyysin häntä ensin mukaani tiettyyn vaatekauppaan, josta olen joskus löytänyt sopivia laatuvaatteita. Kun tietää mitä hakee ja mikä omaan tyyliin ja kukkarolle sopii, ei siinä kauan mene. Ystävä näkee miltä valittu vaate näyttää. Tällä kertaa hänen ansiostaan rohkaistuin ottamaan harmaasävyisen jakun mukaan myös piristävän värikkään puseron.

Tapanamme on valita aina eri ravintola lounaspaikaksi. Keskustelu on pääasia, mutta sekin on tärkeää, mitä ja millaisessa miljöössä aterioimme. Tämä on sitä luksusta, jolla ystävätapaaminen erottuu arjesta juhlaksi. Kumpikin meistä on elänyt kivuliaat vaiheensa, jolloin ei voinut syödä oikein mitään. Elämäniloisina nautimme nyt ruuastakin.

Nyt tutustuimme ravintola Salutorgetiin, jossa kumpikaan ei ollut ennen käynyt. Ravintolasali on upea pylväineen ja peräseinän täyttävine lasimaalauksineen. Sivustalla on baaritiski ja upottavat sohvalooshit, kauppatorin puolella viehättävä kahvila herkullisine tarjoomuksineen. Täällä sain tämän kevään parhaan parsa-annoksen.

Keskusteltavaa riitti vielä Espan puistossa lavamusiikin säestyksellä: eläkkeelle jäämisen ensi tunnelmia, matkoilla havaittua, oman arjen ja elämänpiirin syvimpiä kokemuksiakaan kaihtamatta. Luottamuksen ja jakamisen juhlaa.

Leidit H C Bergin valoteoksessa

Helsingin Lönnrothinkadulle vuosi sitten muuttaneen gallerian näyttelyt ovat tunnetusti huippuluokkaa. Paikka on vakuutusyhtiö Suomen upeassa funkistalossa, joka jo sinänsä on nähtävyys ulkoa sekä sisältä. Galery Forsblom on talon alakerrassa, sisäänkäynti Yrjönkadun puolelta. Ensi käynnillämme huhtikuussa saimme kuulla talon historiasta. Tällä kertaa nähtiin uhkeita H C Bergin valo- ja tilateoksia sekä Oiva Toikan uusia, värikkäitä lasitöitä. Valokuvataiteilija Chen Jiagangin neljä kookasta maisemaa ihmisineen edellisestä upeasta näyttelystä on vielä sivuhuoneessa esillä.

Fillareita tuunataan Ruttopuistossa

Vaeltelimme myös viereisessä Vanhassa kirkkopuistossa, jota myös Ruttopuistoksi kutsutaan, silmäilemässä ikivanhoja hautakiviä. Poikkesimme Vanhassa kirkossakin, joka sattuu olemaan Leidi T:n rippi- ja vihkikirkko. Kauniin alttaritaulun aihe on Jeesus siunaa lapsia, muuten kirkko on yksinkertainen ja vähän karu luterilaiseen tapaan. Pienikokoinen saarnatuoli on alun perin Senaatintorin paikalla sijainneesta pikkuisesta Ulrika Eleonoran kirkosta tuotu, esite kertoo. Ulkona puiston nurkalla tuunattiin polkupyöriä spraymaalilla uuteen kuosiin ja penkeillä istui lukevia, keskustelevia ja auringosta nauttivia kaupunkilaisia, kuten mekin tovin.  

Leidikvartetin ystävyys alkoi viisi vuotta sitten Ikäihmisten yliopiston kurssilla. Tapaamisten kokoonpano on vaihdellut viime aikoina jäsenten terveysongelmien myötä. Nyt meitä oli perussetti koolla ja mehän nostettiin maljat keväälle ja viiden vuoden ystävyydelle. Kappelin parsaviikkojen annos katkaisi orastavan nälän herkuillaan ja päätteeksi nautiskeltiin Espan puiston kioskilla ne perinteiset kesän ensimmäiset jäätelöt. Eläköön ystävyys!

Tapasin junassa kaksi tuttavaa, jotka olivat menossa katsomaan elokuvaa Rautarouva. Toinen heistä oli ollut eläkkeellä jo kymmenen vuotta ja koko sen ajan toiminut innokkaasti monenlaisissa vapaaehtoistöissä. Toinen oli vasta vuoden vaihteessa jäänyt opettajantöistä ja valitti että eläkkeellä olo on tylsää ja ettei hän keksi miten saisi aikansa kulumaan. Hän oli jo harkinnut paeta takaisin töihin.

Kerroin miten suuresti nautin vapaudesta ja mahdollisuudesta valita osallistumisesta erilaisiin kulttuurisiin harrastuksiin, joihin ei jaksanut eikä ehtinyt työvuosina. Totesimme yhteisesti, että miehiä on vaikea saada mukaan, he niin mielellään pitäytyvät kotona, lukevat lehtiään, katsovat televisiosta urheilua ja räpläävät koneitaan. Kysyinkin, tarvitseeko miestä välttämättä kaveriksi tekemään jotain mitä itse on aina halunnut.  

On myös mahdollista, että tilanne muuttuu. Meillä on jo muuttunut. Toisella on nykyään omat juttunsa, minulla omani ja sitten on vielä ne yhteiset: lapsenlapset, konsertit, elokuvat, teatteri ja matkat. Tästä olimme siinä kaikki yksimielisiä: eläkkeellä olon luksusta on saada nukkua aamulla niin kauan kun nukuttaa ja lukea lehti rauhassa aamukahvin (tai teen) kera. Ah!

Istumme pitkästä matkasta tulleen ja harvoin tavattavan ystäväni kanssa nojatuoleissa syventyneenä lapsuusaikojemme muistoihin. Kahvit on nautittu, keskusteltu leipomani kakun maustekimarasta ja jatkokeskustelun tunnelma on ehtinyt virittyä herkäksi.

Ovikello soi. Toinen menee ovelle. Ovelta kuuluu hätääntynyt naisen ääni, joka selittää jotain autosta ja lommosta. Käy ilmi, että kyse on naapurin pojasta ja vieraamme autosta. Äiti selittää, että poika oli peruuttanut isäpappansa autoa pihasta kadulle murheellisin seurauksin.

Mennään kolmisin katsomaan. Toinen auto livahtaa siitä ohi. Vieraamme asiallisesti parkkeeratun auton etukulmaan on tosiaan tullut jälki kontaktista. Autossa on vain pintanaarmu, pojan käsitys omasta ja äidin käsitys pojan ajotaidosta lienevät saaneet pahemman kolhun.

Vieraamme esittäytyy äidille ja kiittää rehellisyydestä. Saman tien hän sanoo, että sehän on vain peltiä, helppo korjata. Pahempi olisi ollut naarmu ihmisen otsalla. Terveisiä vain pojalle, että vahinkoja sattuu ja jotain niistä aina oppii. Vaihtavat siinä yhteystietoja.

Pojalla oli kuulemma kiire meno ja piti jatkaa matkaa saman tien, äiti oli siis jätetty selvittämään asiaa. Poika olisi epäilemättä oppinut jotain arvokasta, jos äiti olisi komentanut hänet itse selittämään tapahtunutta ja sopimaan jatkotoimenpiteistä.

Kiireiset pojat ja hätäilevät äidit, ajattelen. Paljon ajaneella ja elämää kokeneella on varaa ottaa tyynesti.

Projekti oli jo aika hyvässä vaiheessa, jopa niin, että säilytettäväksi lajitellut kortit, kirjeet, tekstit ja lehtileikkeet ovat siististi laatikoissa ja laatikot löytäneet paikkansa kaapissa. Irtosälän määrä on noin kolme prosenttia siitä, mitä se oli projektin alussa. (Jos en siis laske niitä kahta laatikollista irrallisia valokuvia, joita ei edelleenkään ole sämplätty.)

Koska pääsiäiseksi oli tulossa omia vieraaksi, jouduin tekemään sen taas, siirtämään valokuvalaatikot sellaisenaan piiloon kaappiin, jossa nyt kyllä on tilaa. Viimeksi vuosia sitten kun tämä tapahtui, ne ’unohtuivat’ sinne sellaisenaan ja kutsuivat vähitellen ympärilleen kaiken sen rojun, joka lopulta pakotti käynnistämään tämän operaation. – Mitenköhän mahtaa käydä tällä kertaa?