…seurakunnan olohuoneessa, joka on avoimien ovien paikka kävelykadulla, kaupunkimme keskustassa. Arkipäivisin neljä keskipäivän tuntia ovi on auki, automaatista saa kahvia tai teetä ja pöytien ympärillä saa aina halutessaan juttukaverin. Joku työntekijöistä tulee alkuun pitämään hartaan hetken ja jää sitten seurakuntalaisten joukkoon. On huomattu, että moni kävijä tulee alkuhartautta varten paikalle ja jatkaa sitten matkaa asioilleen.

Valmennetut vapaaehtoiset ovat ottaneet palvelutehtäväkseen olohuoneen käytännön asioiden hoitamisen ja toimivat inhimillisenä lämpökeskuksena. Tässä toteutuu yksinkertaisella, mutta hienolla tavalla seurakunnan yhteisöllinen tavoite. Tulija otetaan vastaan ystävällisellä hymyllä ja tervetulotoivotuksella ja hyvästellään lähtiessä. Monelle yksinasujalle se voi olla päivän tai viikon kohokohta.

Huomenna on Lapsenpäivä. Jossain mielessä toki jokainen päivä on lapsen päivä, mutta kalenteriin on otettu erityinen lapselle omistettu päivä, kun isän ja äidinkin päivät siellä ovat. Mikä estäisi viettämästä Lapsenpäivää kysymällä mitä lapsi toivoo tänään. Parasta on antaa aikaa lapselle joka päivä.

Mummeli ja Vaari lupasivat Pikkuritarin ja Murusen äidille ja isälle vapaaillan. Se merkitsee, että haemme pienet päiväkodista, leikimme yhdessä ja hoitelemme iltatoimet oikeaan aikaan. Muusikkovanhemmat pääsevät harvoin yhdessä kuuntelemaan toisten soittoa ja näin myös isovanhemmat saavat taas tilaisuuden hassutella pienten kanssa.  

Lapsiperheessä parisuhde jää helposti toiselle sijalle. Unohtuukin joskus, ettei se hoidu ihan itsekseen siinä sivussa. Sille pitää antaa aikaa, muistaa mistä kaikki alkoi ja millaisin unelmin yhteen mentiin. Vuodet realisoivat kyllä ne unelmat, mutta rakkaus, jota vaalitaan, kestää arjenkin.

Sunnuntain Hesari esitteli muutaman kuvan ja toimittajan näkemyksen Design-museon Koti ja paikka -näyttelystä. Museot taitavat olla yksi nykyihmisen harvoista  turvapaikoista ajassa, jonka vinhaa kiitoa voi hillitä palaamalla hetkeksi pysyvien arvojen äärelle. Trendit tulevat ja menevät, muotoilukieli muuttuu ja tekniikka kehittyy, mutta kauneuden ja toimivuuden yhdistelmä on muuttumaton arvo.

Aikamme on antanut designille jotenkin korkeakulttuurisen leiman, vaikka alun perin on ollut kysymys minkä tahansa tarve-esineen teolliseen tuotantoon tähtäävästä muotoilusta. Näyttelyssä on esillä huonekaluja, astioita, vaatteita, sisustustekstiilejä eri aikakausilta. Monen esineen kohdalla voi todeta, että onnistunut muotoilu saa tuotteen pitämään pintansa vuosikymmenestä toiseen ohimenevien muoti-ilmiöiden tulvassa.

Leidikvartettimme kävi tutkailemassa näyttelyä ja innoittumassa vallan mainioista uudissanoista, joilla tuttujen esineiden kokoelmaa oli ryhmitelty. Jos kahvipannu kuuluu sarjaan ”sisältimet”, voisiko sohva sitten olla ’sisustin’? Museokaupasta löysin kaipaamani sopivankokoisen ja mainiosti muotoillun sisältimen, johon mahtuu kampa, (huulipuna), silmälasikotelo ja kännykkä.

Mies vaihtaa autonrenkaita. Askareessa näyttää olevan monta vaihetta. Tunnit vierivät. Ajattelen miten monta kertaa hän on yhteisen taipaleemme aikana tuon tehnyt. Joka vuosi kahdesti, paitsi autottomina vuosina. Kerran vaihdoin oma-aloitteisesti yhden renkaista ymmärtääkseni miten se tapahtuu. Ymmärsinkin – olla kiitollinen, että mies tekee sen mieluummin itse.

On minulla kyllä voimassa oleva ajokortti, vaikken enää ajakaan. Kaupunkiajo Helsingissäkin sujui pitkään. Ei sujuisi enää. En ole ajanut liikenteessä vuoden 2006 jälkeen, kun jouduin erään naisautoilijan tönäisemäksi kotikadulla suojatietä pyörällä ylittäessäni. Aivotärähdyksestä, mustelmista ja otsahaavasta toivuin, mutta trauma jäi.

Kuopuksen ja Rakkaansa kanssa keskusteltiin sunnuntain lounaspöydässä taannoin aiheesta ensi lumi. Kielestä kiinnostuneena ihmisenä kysäisin kirjoittaisiko media-alan ammattilainen ensi lumen yhteen vai erikseen. – Yhteen, vastasivat molemmat. Hämmästytin heidät paljastamalla, että nämä sanat kirjoitetaan erikseen. Vain adjektiivit (esim. ensiluokkainen) tai erityismerkityksiset (esim. ensiapu) kirjoitetaan yhteen.

Olen aika ylpeä kielentajusta, jonka takoi kallooni legendaarinen rehtorimme Väinö Nerkko Lapsuusmaan yhteislyseossa 1960-luvulla. En pyri korjaamaan toisten tekemiä virheitä – niitä tulee itsellekin – mutta yritän huolehtia oman kieleni oikeellisuudesta. Tarkistuslähteenäni käytän Otavan Hyvää suomea -opuksen neljättä painosta vuodelta 2006. Viimeksi jouduin tarkistamaan numeroluvun taivutusta tekstissä. Laatuproosan lukeminen auttaa kielikorvan pysymistä kunnossa.

Näin Iltasanomien toimitus laskee:

”Tampereen vahva demarivaikuttaja Hanna Tainio oli vuoden 2008 vaaleissa ääniharavavien listalla seitsemäntenä 4 402 äänellä. Nyt ääniä tuli 4 686, pudotusta 1 716 ääntä. Tainio ei yltänyt nyt ääniharavien top teniin.”

Aamun lehti kertoi eilen surullisen tarinan somalitytöstä, jonka isällä on ilmeinen ongelma sopeutua paitsi länsimaiseen kulttuuriin, myös valitsemansa asuinmaan lakeihin. Tytön kohtalon ohessa tarina tulee kertoneeksi myös länsimaisen kulttuurin nurjista puolista ja yhteiskunnan viranomaisten kyvyttömyydestä puolustaa toisenlaisen perhekulttuurin alistamaa lasta. Tästä kertoi riipaisevasti myös Anja Snellman romaanissaan Parvekejumalat. Venäläisen äidin lapset voidaan ottaa huostaan lastensuojeluperustein,kun aihetta on tarpeeksi, mutta kulttuurinsa ja uskontonsa kahlitsemat toisen maanosan elintasopakolaiset saavat vaikka tappaa lapsensa. –Näinkö se menee?

Jos aikoo lenkille, on lähdettävä heti, kun aurinko pilkistää, syöksähdettävä aamuteen jälkeen metsään. Miten raikasta ja ihanaa! Ja monta vastaantulijaa, jotka kommentoivat säätä hymyillen: vihdoinkin! Tunnin lenkki – ja kas, kotikadulle ehdittyä jo taas alkaa sade ripsuttaa. Semmoista on lokakuussa.

Nykyään – erityisesti talkoopäivän jälkeen – olen alkanut mielessäni kyseenalaistaa asumismuotoamme. Muutos ajattelussa on syntynyt fyysisen kautta. Vaikka olemme jakaneet osaltamme talkootehtäviä useammallekin päivälle, joudun pitämään talkooviikon ponnistusten jälkeen toisen viikon jpk:ta.

Taloyhtiössä on kymmenen asuntoa, joista yhdeksästä oli nytkin väkeä puuhaamassa yhteisen viihtyvyyden hyväksi talkoolauantaina. Fiilis oli mitä parhain, kun sääkin suosi tällä kertaa. Miehet tekivät pihassa perusparannustöitä, naiset haravoivat lehtiä ja siivosivat pyörävajan, työkaluvajan ja roskiksen. Työnjohtoa ei tarvita, kun porukka tuntee toisensa. Jokainen tarttuu mihin parhaiten luontuu. 

Meillä on mukava taloyhtiö, jossa on ihanteellinen asukaskoostumus. Lieneekö sitä ajateltu jo suunniteltaessa, kun on tehty erikokoisia asuntoja kaksioista aina viiden huoneen koteihin. On eläkeläisten tuomaa levollisuutta ja asutun tuntua päivälläkin, keski-ikäistä työssäkävijää ja lapsiperheiden eloisuutta. On kissaystävällinen pariskunta ja koiraihminenkin. 

Rivitalon päätyasunnossa on hyvät puolensa ja muutkin. On rauhaa ja tilaa ja hyvä seinänaapuri. Talon päätyistutukset ja nurmikko vain tuppaavat jäämään päätyasujan huoleksi vaikka talonmiesvuoro kiertää.  Vastapainoksi talvisten lumimyräköiden jälkeen kolaus ei jää yksin kenenkään talonmiesvuorolaisen niskoille, siihen tulee aina apuvoimia. 

Nämä jpk:t toistuvat myös oman pihan hoitovaiheiden jälkeen. Miten kauan tätä jaksaa? Edellinen eläkeläispari lähti talosta vasta 80:n ikävuotensa tietämissä eikä ehtinyt koskaan kotiutua kerrostaloon. Kotiutuisinko minä, kun olen aina halunnut asua maan pinnalla?

Luonto tarjoilee syksyn merkkejä: laululinnut ovat kadonneet, koivut kellastuvat, haavat ja vaahterat punertuvat ja pihlajat notkuvat marjatertuista. Pihan ja puutarhan kesäkukat kääntyvät itseensä ja kuihtuvat, syyskukkijat hehkuvat väreissään. Säiden haltija tarjoilee runsaasta valikoimastaan vähän kaikkea: aurinkoisia ja lämpimiäkin päiviä, joina tuuli ajaa taivaalle äkkinäisen sadepilven. Aamut tuoksuvat kirpeiltä, illat kiirehtivät hämärtymään.

Toinen meistä totesi taannoin, että kännykän kalenteri täyttyy jo huimaa vauhtia. Joka viikkoon on useammallekin päivälle jotain mukavaa tiedossa. Ihmisen ambitiot ovat loputtomat: halu toimia, osallistua, nauttia, virkistyä, tavata ystäviä; nähdä, oppia ja kokea uutta. Kuitenkin jo menneeltä talvikaudelta muistamme, että viikon paras päivä oli aina se, jossa ei ollut mitään ohjelmaa!

Edellisessä viikonvaihteessa olimme Finlandiatalossa kuuntelemassa Jukka Kuoppamäen 70 v –juhlakonserttia. Alkuosa sisälsi tekijän evergreenejä, jotka tekijä itse tulkitsi. Kyllähän se liikautti muistoja, mutta kuitenkin antoisin oli loppuosa konsertista, jossa taiteilija lauloi uusia sävellyksiään. Väkisinkin tuli pantua merkille henkinen tasoero, joka nuorten musiikintekijöiden ja vanhan konkarin laulujen sanoituksissa on. Aika peilaa itseään tekijöissä ja J.K. on ilman muuta ’vanhan liiton’ artisti, jolla on yhä sanottavaa.

Perjantaina kävimme nauttimassa klassisesta Musiikkitalossa ja lauantaina istuksimassa Senaatintorilla ikätovereiden parissa. Valtaa vanhuus –tapahtuman tunnelma oli vähän vaisu, torilla olisi ollut tilaa enemmällekin väelle. Musiikkia esitti Jukka Poika soittajineen. Ei ne humpat minua ainakaan sytyttäneet. Puoli kahden aikaan päästettiin sinivalkoiset ilmapallot taivaalle ja tuuli kuljetti niitä Valtioneuvoston talon yli  Kruununhakaa kohti. Ex-pormestarinna Eva-Riitta Siitonen kannusti osallistumaan yhteiskunnan asioihin, valtakunnan kanonisoitu psykologi Pirkko Lahti luottamaan omiin kykyihin ja arvostamaan itseä ja ikiliikkuja Aira Samulin pysymään liikkeellä. Esikuvallisia naisia siis kaikki nämä kuten myös päättäjät, jotka oli saatu houkuteltua paikalle. Jäin miettimään naistenko juttu tämä nyt onkin.

Ehkä me kaksi olemme jo oppineet olemaan sitomatta itseämme moniin viikottain tai säännöllisesti toistuviin juttuihin. Väljyyttä pitää olla, että elämään mahtuu yllätyksiäkin ja että voi halutessaan innostua jostain, joka sattumoisin ilmaantuu. Arki on ihanaa sellaisenaan ja yllätykset elämän makusuolaa ja pippuria.