Mies vaihtaa autonrenkaita. Askareessa näyttää olevan monta vaihetta. Tunnit vierivät. Ajattelen miten monta kertaa hän on yhteisen taipaleemme aikana tuon tehnyt. Joka vuosi kahdesti, paitsi autottomina vuosina. Kerran vaihdoin oma-aloitteisesti yhden renkaista ymmärtääkseni miten se tapahtuu. Ymmärsinkin – olla kiitollinen, että mies tekee sen mieluummin itse.

On minulla kyllä voimassa oleva ajokortti, vaikken enää ajakaan. Kaupunkiajo Helsingissäkin sujui pitkään. Ei sujuisi enää. En ole ajanut liikenteessä vuoden 2006 jälkeen, kun jouduin erään naisautoilijan tönäisemäksi kotikadulla suojatietä pyörällä ylittäessäni. Aivotärähdyksestä, mustelmista ja otsahaavasta toivuin, mutta trauma jäi.

Kuopuksen ja Rakkaansa kanssa keskusteltiin sunnuntain lounaspöydässä taannoin aiheesta ensi lumi. Kielestä kiinnostuneena ihmisenä kysäisin kirjoittaisiko media-alan ammattilainen ensi lumen yhteen vai erikseen. – Yhteen, vastasivat molemmat. Hämmästytin heidät paljastamalla, että nämä sanat kirjoitetaan erikseen. Vain adjektiivit (esim. ensiluokkainen) tai erityismerkityksiset (esim. ensiapu) kirjoitetaan yhteen.

Olen aika ylpeä kielentajusta, jonka takoi kallooni legendaarinen rehtorimme Väinö Nerkko Lapsuusmaan yhteislyseossa 1960-luvulla. En pyri korjaamaan toisten tekemiä virheitä – niitä tulee itsellekin – mutta yritän huolehtia oman kieleni oikeellisuudesta. Tarkistuslähteenäni käytän Otavan Hyvää suomea -opuksen neljättä painosta vuodelta 2006. Viimeksi jouduin tarkistamaan numeroluvun taivutusta tekstissä. Laatuproosan lukeminen auttaa kielikorvan pysymistä kunnossa.

Näin Iltasanomien toimitus laskee:

”Tampereen vahva demarivaikuttaja Hanna Tainio oli vuoden 2008 vaaleissa ääniharavavien listalla seitsemäntenä 4 402 äänellä. Nyt ääniä tuli 4 686, pudotusta 1 716 ääntä. Tainio ei yltänyt nyt ääniharavien top teniin.”

Aamun lehti kertoi eilen surullisen tarinan somalitytöstä, jonka isällä on ilmeinen ongelma sopeutua paitsi länsimaiseen kulttuuriin, myös valitsemansa asuinmaan lakeihin. Tytön kohtalon ohessa tarina tulee kertoneeksi myös länsimaisen kulttuurin nurjista puolista ja yhteiskunnan viranomaisten kyvyttömyydestä puolustaa toisenlaisen perhekulttuurin alistamaa lasta. Tästä kertoi riipaisevasti myös Anja Snellman romaanissaan Parvekejumalat. Venäläisen äidin lapset voidaan ottaa huostaan lastensuojeluperustein,kun aihetta on tarpeeksi, mutta kulttuurinsa ja uskontonsa kahlitsemat toisen maanosan elintasopakolaiset saavat vaikka tappaa lapsensa. –Näinkö se menee?

Jos aikoo lenkille, on lähdettävä heti, kun aurinko pilkistää, syöksähdettävä aamuteen jälkeen metsään. Miten raikasta ja ihanaa! Ja monta vastaantulijaa, jotka kommentoivat säätä hymyillen: vihdoinkin! Tunnin lenkki – ja kas, kotikadulle ehdittyä jo taas alkaa sade ripsuttaa. Semmoista on lokakuussa.

Nykyään – erityisesti talkoopäivän jälkeen – olen alkanut mielessäni kyseenalaistaa asumismuotoamme. Muutos ajattelussa on syntynyt fyysisen kautta. Vaikka olemme jakaneet osaltamme talkootehtäviä useammallekin päivälle, joudun pitämään talkooviikon ponnistusten jälkeen toisen viikon jpk:ta.

Taloyhtiössä on kymmenen asuntoa, joista yhdeksästä oli nytkin väkeä puuhaamassa yhteisen viihtyvyyden hyväksi talkoolauantaina. Fiilis oli mitä parhain, kun sääkin suosi tällä kertaa. Miehet tekivät pihassa perusparannustöitä, naiset haravoivat lehtiä ja siivosivat pyörävajan, työkaluvajan ja roskiksen. Työnjohtoa ei tarvita, kun porukka tuntee toisensa. Jokainen tarttuu mihin parhaiten luontuu. 

Meillä on mukava taloyhtiö, jossa on ihanteellinen asukaskoostumus. Lieneekö sitä ajateltu jo suunniteltaessa, kun on tehty erikokoisia asuntoja kaksioista aina viiden huoneen koteihin. On eläkeläisten tuomaa levollisuutta ja asutun tuntua päivälläkin, keski-ikäistä työssäkävijää ja lapsiperheiden eloisuutta. On kissaystävällinen pariskunta ja koiraihminenkin. 

Rivitalon päätyasunnossa on hyvät puolensa ja muutkin. On rauhaa ja tilaa ja hyvä seinänaapuri. Talon päätyistutukset ja nurmikko vain tuppaavat jäämään päätyasujan huoleksi vaikka talonmiesvuoro kiertää.  Vastapainoksi talvisten lumimyräköiden jälkeen kolaus ei jää yksin kenenkään talonmiesvuorolaisen niskoille, siihen tulee aina apuvoimia. 

Nämä jpk:t toistuvat myös oman pihan hoitovaiheiden jälkeen. Miten kauan tätä jaksaa? Edellinen eläkeläispari lähti talosta vasta 80:n ikävuotensa tietämissä eikä ehtinyt koskaan kotiutua kerrostaloon. Kotiutuisinko minä, kun olen aina halunnut asua maan pinnalla?

Luonto tarjoilee syksyn merkkejä: laululinnut ovat kadonneet, koivut kellastuvat, haavat ja vaahterat punertuvat ja pihlajat notkuvat marjatertuista. Pihan ja puutarhan kesäkukat kääntyvät itseensä ja kuihtuvat, syyskukkijat hehkuvat väreissään. Säiden haltija tarjoilee runsaasta valikoimastaan vähän kaikkea: aurinkoisia ja lämpimiäkin päiviä, joina tuuli ajaa taivaalle äkkinäisen sadepilven. Aamut tuoksuvat kirpeiltä, illat kiirehtivät hämärtymään.

Toinen meistä totesi taannoin, että kännykän kalenteri täyttyy jo huimaa vauhtia. Joka viikkoon on useammallekin päivälle jotain mukavaa tiedossa. Ihmisen ambitiot ovat loputtomat: halu toimia, osallistua, nauttia, virkistyä, tavata ystäviä; nähdä, oppia ja kokea uutta. Kuitenkin jo menneeltä talvikaudelta muistamme, että viikon paras päivä oli aina se, jossa ei ollut mitään ohjelmaa!

Edellisessä viikonvaihteessa olimme Finlandiatalossa kuuntelemassa Jukka Kuoppamäen 70 v –juhlakonserttia. Alkuosa sisälsi tekijän evergreenejä, jotka tekijä itse tulkitsi. Kyllähän se liikautti muistoja, mutta kuitenkin antoisin oli loppuosa konsertista, jossa taiteilija lauloi uusia sävellyksiään. Väkisinkin tuli pantua merkille henkinen tasoero, joka nuorten musiikintekijöiden ja vanhan konkarin laulujen sanoituksissa on. Aika peilaa itseään tekijöissä ja J.K. on ilman muuta ’vanhan liiton’ artisti, jolla on yhä sanottavaa.

Perjantaina kävimme nauttimassa klassisesta Musiikkitalossa ja lauantaina istuksimassa Senaatintorilla ikätovereiden parissa. Valtaa vanhuus –tapahtuman tunnelma oli vähän vaisu, torilla olisi ollut tilaa enemmällekin väelle. Musiikkia esitti Jukka Poika soittajineen. Ei ne humpat minua ainakaan sytyttäneet. Puoli kahden aikaan päästettiin sinivalkoiset ilmapallot taivaalle ja tuuli kuljetti niitä Valtioneuvoston talon yli  Kruununhakaa kohti. Ex-pormestarinna Eva-Riitta Siitonen kannusti osallistumaan yhteiskunnan asioihin, valtakunnan kanonisoitu psykologi Pirkko Lahti luottamaan omiin kykyihin ja arvostamaan itseä ja ikiliikkuja Aira Samulin pysymään liikkeellä. Esikuvallisia naisia siis kaikki nämä kuten myös päättäjät, jotka oli saatu houkuteltua paikalle. Jäin miettimään naistenko juttu tämä nyt onkin.

Ehkä me kaksi olemme jo oppineet olemaan sitomatta itseämme moniin viikottain tai säännöllisesti toistuviin juttuihin. Väljyyttä pitää olla, että elämään mahtuu yllätyksiäkin ja että voi halutessaan innostua jostain, joka sattumoisin ilmaantuu. Arki on ihanaa sellaisenaan ja yllätykset elämän makusuolaa ja pippuria. 

Pissismummolan maanantaiaamu. SE nimenomainen maanantai, jolloin oli ilmoitettu ilmastoinnin nuohousoperaatio. Mummo ponnisteleiksen ylös ennen kahdeksaa ehtiäkseen päiväkamppeisiinsa, aamuteelleen ja alta pois. Ehtikin hän valmiiksi juuri ennen kuin ovikello soi. Oven takana oli kaksi salskeaa nuorimiestä tykötarvikkeineen. Toivotti hän heille hyvät huomenet ja jätti muun opastuksen Poikaverin haltuun.

Kun ilmastointiveliveikkoset olivat poistuneet alkoi tapahtua kummia. Poikakaveri kaivoi esiin mustia jätesäkkejä. Niihin päätyivät alle kymmenen vuotta käytössä ollut virastaan laserin takia syrjäytynyt toimiva mustesuihkutulostin; päätyöhönsä väsynyt ja eläkkeelle päästetty pölynimuri; kaltoin kohdeltu kahvinkeitin sekä yläkomeroista puoli säkillistä sekalaista pienempää rompetta, jonka funktio oli liuennut jo historian hämäryyteen.

– Ohoh, tuumasi P.Mummo ääneen ja ääneti vielä, että Poikakaverin kanssa on silleen mielenkiintoista olla kimpassa, ettei koskaan tiedä milloin minkäkin puuhan aika koittaa. Saa sitä ehdotella ja muistutella kaikenlaista pitkin matkaa. Mutta P.Kaverin elämänjärjestys on järkkymätön: mitään ei tapahdu ennen aikaansa. Ja sen ajan tietää vain hän itse. Nyt sattuu siis olemaan se maanantai, kun tapahtuu.

Sitten soi Mummon puhelin, kolmannen kerran jo sinä aamuna. Tuntemattomiin numeroihin ei Mummo viitsi vastata, mutta vastasi nyt kumminkin, kun välähti mielessä, että jos tietyn systeemin edustajalla olisi asiallista asiaa.  – Olen teidän naapurista, Marjatta, minä vaan, että kun teidän oven takana seisoo joku mies, jos sillä vaikka on asiaa. – No, katotaanpas oven taakse, tuumasi Mummo ja hiihteli ovelle. –  Ei siellä kyll kettään ole. – Voi kauheeta, olen vissiin soittanut väärään numeroon, tuhannesti anteeksi, voi sentään.

Pissismummo arveli, että tapahtumahenget ovat liikkeellä. Oven takanahan oli vähän aikaisemmin kaksi miestä. Naapurin nimi on sitä paitsi oikeasti Marjatta. Poikakaverikin oli oven takana lastaamassa autoon niitä mustia säkkejä. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin mies on oven takana ja mitä sillä on asiaa.

Vatsavaivaa oli ajoittain jo keväällä, epäilin uusia lääkkeitä. Ihmettelinkin, meillä kun on jo vuosia syöty terveyssuositusten mukaan ja monipuolisesti. Liikkumistakin harrastetaan kohtuullisesti. Loppukesästä vatsakipu alkoi jo olla jokapäiväistä ja elämä yhtä tasapainottelua sen kanssa mitä uskaltaisi syödä. Sitten tuli kauhistuttavia kipukohtauksia, joiden taltuttamiseen eivät normilääkkeet riittäneet. Ensiapuun – tutkimuksiin – osastolle – kotiin. Ja taas sama. Epäuskoisia ajatuksia tutkimuksien tuloksista: voiko olla totta, että siellä on taas sappikiviä, kun vasta viime syksynä ensin poistettiin kivi tiehyestä ja lopulta sappirakko kivineen hätäleikkauksessa. Päättyykö tämä ikinä? Olenko minä niitä onnettomia, jotka kerran sappikivitautiin sairastuttuaan potevat sitä lopun elämänsä?

Pääsin viralliselle työeläkkeelle kuusikymppisenä. Viimeisenä työkeväänä jouduin kahdesti sairaalaan eri syistä ja muutaman viikon toipumislomalle. Ajattelin, että kunhan jaksan eläkkeelle asti, kaikki helpottuu, lepään stressit pois ja voin paremmin omistautua oman terveyteni hoitamiseen. Unelmoin hyvävointisista ja virkeistä ekäkevuosista, mahdollisuudesta harrastaa mieleisiä asioita. Kukapa ei.  

Ensin kaikki menikin niin. En kyllä ehtinyt omistautua itseni hoitamiseen, kun eteen tuli äidin hoitoasioiden järjestely toisella paikkakunnalla. Vapaaehtoistoiminnan keskus kotikaupungissani aloitti projektin, jonka idea  oli lähellä omaa alaani ja vahvuuksiani. Liityin mukaan. Kolme vuotta myöhemmin jäi puolisokin eläkkeelle. Opettelimme elämään arkea kahdestaan ja remontoimme pala kerrallaan pitkäaikaista kotiamme. Ensimmäinen lapsenlapsi mullisti ihanasti tulevaisuushorisonttia ja elämän tärkeysjärjestyksiä. Äidin saattamista se kevensi, kun oli toisella puolella positiivisia asioita.

Olimme tyytyväisiä elämäämme. Matkailimme yhdessä ja harrastimme sekä yhdessä että kumpikin tahoillamme. Erään pitkän pohjoiskalotille suuntautuneen matkan seurauksena sain ensimmäisen varoituksen: lonkka prakasi. Lääkäriä, lääkkeitä, fysioterapiaa, osteopatiaa ja aikaa tarvittiin, mutta lonkka saatiin kuntoon. Tarpeellinen muistutus ikävuosista ja siitä itsensä hoitamisesta. Ehkä spontaanit tuntureille nousut eivät ole hyvä idea minun tapauksessani.

Sitten äiti kuoli. Se oli tunnetasolla iso juttu. Samaan aikaan kävin kolmatta kirjoittajakurssia ja ohjaajan kannustamana haaveilin tavoitteellisemmasta kirjoittamisesta. Toinen lapsenlapsi syntyi ja elämä tuntui täyteläisen hyvältä. Mutta samana kesänä juhannusviikolla romahti yllättäen selkä, sitten räjähti sappi ja sydän meni kipujen vuoksi epärytmiin. Selkä kuntoutui hiljakseen lääkkeillä, mutta saman tien alkoi kilpajuoksu kardiologisen ja kirurgisen tilanteen korjausoperaation kesken. Sappi oli lopulta pakko leikata ensin. Siitä toivuttuani sydämen rytmi korjattiin. Aloin taas haaveilla tunturivaelluksista. Pienen karhunkierroksen ajastakin oli jo alustavasti sovittu. Ei se mennyt niin.

Onhan ihmisellä oikeus unelmoida terveistä ja virkeistä eläkevuosista. Elämä kuitenkin saattaa mennä toisin, ihan kokonaan tai rajoittavasti. Koen turhaksi kapinoida, on itseäni sairaampia ihmisiä ja hekin jaksavat. Mutta suren minä. Sen unelman kuolemaa.

***

PS. Sydämellinen kiitos teille blogiystävät, jotka myötäelävillä kommenteillanne ja rukouksillanne olette antaneet voimaa näissä kiemuroissa.      

Tuli taas asiaa terveyskeskukseen. Systeemin kesäsupistukset tuottivat jonoa ajanvarauksessa. Vain muutama lääkäri oli töissä, alueemme hoitotiimi oli kokonaan kiinni. Seinät täynnään lappuja minne ja milloin ja mitä ei. Löysin lääkärini kotvan suunnistettuani. Ilmoitettuun aikaan pääsin kertomaan huoleni.

Seuraava etappi oli etsiä joku hoitaja, joka varaisi lääkärin soittolistaan ajan nyt määrättyjen verikokeiden tuloksista kertomiseen. Tämä oli jo vaikeampi homma, mutta löytyihän sekin viimein ja aika tuli varatuksi. Kun siinä ei jonoa ollut, pulisin vielä hetken lystikseni hoitajan kanssa. Ihmettelin, että minulle oli ajanvarauksen toimesta kysymättä kerrottu, että lääkärini on somali. Hämmästyksekseni lääkäri olikin vaalea nainen, joka puhui suomea sillä tavalla murtaen kuin baltit. Homma hoitui. Kuulin hoitajalta muutoksista, jotka ovat syksyllä tulossa: terveyskeskuksessa siirrytään hoitaja-lääkäri-parityöskentelyyn. Mitäköhän siitä seuraa. Eläkevuosieni aikana systeemi on muuttunut joka välissä, kun olen terveyskeskuksen palveluja tarvinnut. Lääkärivaje on saatu täytettyä ulkomaalaisilla, mistä sinänsä voi olla vain tyytyväinen. Mutta siitä on tietysti myös seurannut omalääkärin vaihtoja potilaalta kysymättä.

Kysäisin hoitajalta vielä pitääkö tutkimukseen olla 12 tuntia ravinnotta, kuten lääkäri oli sanonut. Hoitaja tutki koneeltaan koelitaniaani. – Ei tarvitse, nämä ovat kaikki semmoisia, jotka voi ottaa vaikka tästä suoraan kävelet labraan, hän kertoi. No, minäpä kävelin, labra sentään oli paikoillaan. Puolipäivän jälkeen siellä ei ollut kummoista jonoa, joten vuoroni tuli pian. Se oli sitten enää kuriositeettia, että kohdalleni osui keski-ikäinen uusiohoitaja, joka toisen valvonnassa opetteli näytteenottoa. Hyvin sekin onnistui.