Parisuhteen kehitysvaiheita kuvataan psykologiassa integraatioprosessina, joka usein alkaa rakastumisella ja jatkuu symbioottisena vaiheena, jota leimaa kohonnut toiveikkuus ja yhteisyyden tunne. Tätä seuraa erillistymisvaihe, jossa eri tavoin, taistelujen ja riitojenkin kautta, pyritään löytämään tilaa omalle persoonalle. Tässä vaiheessa alkavat eroluvut kasvaa, eriytymisprosessi ei aina muuten onnistu kuin suhteesta lähtemällä. Myönteisessä tapauksessa päästään autonomiaan eli kahden itsenäisen yksilön rinnakkainelon vaiheeseen, jossa yhteisistä asioista voidaan sopia ja sopimukset pitää. – Sama arkikielellä: aloitetaan tolkuttomasta hullaantumisesta, nyhjätään kiinni toisissaan, kunnes tapellaan railakkaasti itseä pari-imusta irti. Näyttää äkkiseltään onnistumiselta, että pääsee toisesta eroon ja häviöltä, jos jää siihen vierelle nyhjäämään.
Nykyään on yhä enemmän epätyypillisiä, kuvatusta poikkeavasti kehittyviä parisuhteita. Rakastumisen sijasta voidaan ajautua yhteen eri syistä, esimerkiksi asuntopulan, yllättävän raskauden, taloudellisten etujen tai pelkän seksin vuoksi. Symbioosia ei ehkä koskaan synnykään, sitoutumisen ja läheisyyden pelko estää. Osapuolet jäävät tunnetasolla etäälle toisistaan. Paetaan ulkopuolisiin suhteisiin aina kun primaarisuhde on vaarassa muuttua sitovaksi. Avosuhteet muuttuvat yhä avommiksi, suhteet eletään toisiaan seuraavina pätkinä tai pysytellään irtoseksirintamalla niin kauan kuin se onnistuu. Ikisinkun vanhuus saattaa sitten muodostua hyvinkin yksinäiseksi.
Kun nuori pari saa enemmän tai vähemmän suunnitellusti lapsen, suhdekuvio muuttuu. Symbioosi siirtyy joksikin aikaa äidin ja vauvan välille näin turvaten uuden ihmiselämän herkän alkuvaiheen. Kahden suhteesta tulee kolmiosuhde, jossa tasapaino on haettava uudestaan. Mies voi tuntea itsensä syrjäytetyksi ja olla mustasukkainen vauvalle. Jos tästä ei pystytä puhumaan eikä tilanteeseen osata valmistautua, mies saattaa hämmentyneenä vetäytyä suhteesta ja vieraantuminen alkaa. Jos tasapaino löytyy, rakkaussuhde kehittyy vanhemmuudeksi, jossa useammallekin lapselle voi löytyä tilaa. Puolisot hyväksyvät elämäänsä uuden, tärkeän ja yhteisen tehtävän: lasten kasvun turvaamisen.
Pikkulasten vanhemmuus on rankka vaihe, jossa lasten hoidon ja kotitöiden jakaminen mahdollisimman tasapuolisesti auttaa koko perhettä. Voidaan hakea erilaisia hoitoratkaisuja tai päätyä siihen, että äiti tai isä jää työelämästä hoitaakseen lastaan herkimmän kasvun ajan. Yhteiskunnan tuki on tulotasoon sidottua, mutta sitä on tarjolla kaikkiin hoitoratkaisuihin ainakin jonkin verran. Vanhempien on tärkeä hoitaa keskinäistä suhdettaan, että lapset voisivat hyvin ja heillä olisi kasvurauha.
Olin aikoinaan Esikoisen rankasta synnytyksestä uupunut ja itkuherkkä. Jouduin palaamaan ensin kotiin ilman vauvaa ja käymään päivittäin vastasyntyneiden osastolla imettämässä. Kun vauva pääsi kotiin, Toinen meistä osoittautui korvaamattomaksi tueksi. Koliikkiöinä hän jaksoi heijata keinutuolissa Esikoista olkaansa vasten, kunnes poika rauhoittui. Olen kiitollinen, että puoliso tajusi miten väsynyt ja kipeä olin ja jaksoi olla mukana vauvan hoidossa päivätyönsä jälkeen.
Kuopuksen syntymän jälkeen otimme ison asuntovelan ja siirryimme työsuhdeasunnosta omaan. Jäin viideksi vuodeksi kotiin hoitamaan lapsiamme. Seitsemänkymmentäluvulla ei päivähoitopaikkoja ollut sillä tavalla kuin nykyään, myöskään hoitovapaajärjestelyjä ei tunnettu. Oli taloudellisesti tiukkaa. En silti tekisi toisin, vaikka eläkkeessä nyt näkyy, että työelämän vuosia ehti kertyä hiukan vähemmän.
Lapsuus tuntuu lyhenevän, niin vähän aikaa tarvitaan vanhemman ehdotonta ja täyttä läsnäoloa ja hoivaa. Olisi yhteiskunnalta tärkeä satsaus tukea vanhemmuutta tässä vaiheessa. Että olisi mahdollisuus valita.
Toinen meistä tuntee aika hyvin vahvuuteni ja heikkouteni, kotipersoonani särmineen, huumorini laadun ja pettämättömän naisen logiikkani, olemmehan olleet elämäntovereita nyt jo pitempään kuin kumpikaan itsekseen. Työelämässä persoonastani on ilmennyt eri ominaisuuksia kuin sosiaalisissa verkostoissa. Rakkaat nuorimiehemme tuntevat minut äitinä paremmin kuin tiedänkään, mutta lapsuuteni ja nuoruuteni toisessa ajassa on heille vain silloin tällöin kuultujen muistonsirpaleiden muotoinen. Ystävät tuntevat kukin hiukan eri puolia persoonastani sen mukaan, miten pitkäaikainen ystävyys on ollut, mistä se on lähtenyt ja mistä elää tänään.
Kuka minä olen, mistä kotoisin, minne matkalla? Mistä maastosta olen imenyt elämänvoimani? Mitkä vaiheet olen läpikäynyt, että minusta tuli juuri tämä ihminen? Miten tekemäni valinnat ja ratkaisut ovat ohjanneet elämäni kulkua? Ketkä ihmiset ovat elämäni vaikuttajayksilöitä? Nyt on aika kerätä muistot omalta matkalta. On aika kertoa se tarina, joka muistoista muodostuu, sitä ei sellaisena kukaan toinen voi kertoa. Haluan hahmottaa elämäni koko kuvan, oivaltaa miksi se on ollut näin ja haluan jakaa löytöni läheisilleni. Siksi ryhdyin kirjoittamaan elämäntarinaani.
Meissä kaikissa on tuntematonta maastoa, itsellekin salaisuudeksi jäävää. Saahan jäädäkin. Sielulleen ei voi tehdä väkivaltaa. Jääköön kertomatta, mikä ei tunnu oikealta kertoa. Minkä kirjoitan, sen kirjoitan niin todesti kuin voin.
Paastoranttali, tuo mainio sana, on peräisin Martti Lindqvistin ammoisesta kolumnista 1990-luvulla Hesarissa. Marttia moni muistaa vieläkin, hän oli vaikuttava ihminen, kirjailija, eetikko, filosofi ja teologi. Hän kirjoitti tuolloin karnevaaliperinteestä, joka varsinkin Etelä-Amerikan katolisissa maissa kuuluu oleellisesti paastonajan alkuun. Suomalaisessa elämänmenossa ei vietetä karnevaalia, mutta eipä näy paastokaan muualla kuin hengellisissä piireissä. Pikemminkin monen elämä tuppaa olemaan alituista karnevaalin ja läskikapinan vuorovesi-ilmiötä.
Perheessämme on paastonaika jollakin tasolla noteerattu, kun olen työni puolesta elänyt muutenkin kirkkovuoden eri jaksoja. Ruokapöydässä on paastonaika näkynyt: enemmän kalaa, vähemmän lihaa ja yksinkertaisia aterioita. Toisaalta elämäntapamme ei ole muutenkaan mässäilevä, juhlitaan kohtuullisesti kun on aihetta juhlaan. Ja nyt oli. Käytiin herkuttelemassa vaihteeksi grillipihvillä Toisen synttärien kunniaksi. Sekin hyvä puoli siinä, että joku muu laittoi ruuan ja tiskasi. Paastoranttalia kerrakseen.
Usein erityisesti paastonaikana olen mietiskellyt elämän tärkeysjärjestyksiä. Joskus olen paastonnut television katselusta ja käyttänyt ajan lukemiseen ja mietiskelyyn. Silloin tällöin olen paastonaikana pitänyt perinteisen nestepaaston, johon valmisteluineen ja palutumisjaksoineen menee kaksi viikkoa. Onnistuneen paaston neljännestä päivästä alkava kirkas, euforinen keveys on ylittämättömän hieno kokemus.
On ensimmäinen sellainen paastonaika, jolloin en ole enää työn puolesta kosketuksissa asiaan. Luterilaisessa kirkossa puhutaan mieluusti hengellisestä paastosta, joka näkyy esimerkiksi ajankäytössä: raivataan tilaa hengenasioille. En ole kokenut nyt erityistä tarvetta paastota mistään. Sairastuminen oli jo sinänsä täydellinen pudotus elämän peruskysymysten ääreen. Toipuminen olkoon matkani tulevaa pääsiäistä kohti.
Aamulla olimme kirkossa kiitollisena siitä, että olemme toipuneet kuumetaudista ja elämä maistuu taas itseltään. Sattuipa harvinainen performanssi, jonka esitti muuan maastopukuinen partasuu-uros marssimalla saarnan aikana puhujan eteen selin kirkkoväkeen. Siinä seisoi ääneti sen hetken, että jokainen ehti havaita selkään kiinnitetyn viestin kuvat (Israelin lipun värit ja Daavidin tähti), tekstiä ei. Seurakunta ei tuosta pahemmin hätkähtänyt, pappikin jatkoi puhettaan. Vain rippikoululaisten rivit liikehtivät. Hämäräksi jäi, mihin mies pyrki, ei varmaan eduskuntaan kuitenkaan.
Tänään kävin luovuttamassa ääneni numeroksi vaalilippuun. Sillä lunastin myös oikeuden ihmetellä ääneen seuraavat neljä vuotta asioiden hoitoa. Siihen nähden miten vähän olen seurannut vaalikeskusteluja (yhden puoliksi) tai lukenut vaalijuttuja (yhtään) tai tutkinut vaalimainoksia (aamun Hesarissa lähes 70 erillistä naamaa ja puoluemainokset päälle) luulisi, että olisi ollut vaikea päättää. No, ei ollut.
Olen sen sortin kansalainen, että seurailen asioita pitkin matkaa ja annan vaalien alla kiehuvan propagandakattilan porista liemessään. Ikinä en ole jättänyt äänestämättä – se on periaatekysymys – riippumatta mitä mieltä vaalisirkuksesta olen tai valittujen edustajien asioiden hoitokyvystä. Jokainen vaaleissa käyttämätön ääni on ääni anarkialle ja itsekkäälle holtittomuudelle, tuumin.
Illan kuumimmat tunnit ovat tulossa: aitoa draamaa, missä monen toiveet raukeavat tyhjiin ja toisten riemu hipoo irrationaalisia korkeuksia. Ja politiikan toimittajat nauttivat roolistaan kuin kuninkaan tekijät ainakin.
Lienen ehkä omituinen, kun ei ikääntyminen ole minua missään elämän vaiheessa rassannut. Minusta on tuntunut ihan hyvältä olla ikäiseni. Monelle se näyttää olevan arka asia. Jo varhain opitaan itse ja aikanaan opetetaan lapsille ensin oma nimi, sitten jo kohta sormin näytetyt ikävuodet. Lapsi on ylpeä jokaisesta lisääntyvästä vuodestaan ja odottaa jännityksellä seuraavaa. Hän kuulee ja sisäistää: kunhan olet niin ja niin vanha, sitten. Nuorilla on omat rajapyykkinsä, jotka oikeuttavat johonkin enempään ja joita siksi odotetaan ja juhlitaan. Aikuisen vuodet alkavat kasaantua yhä nopeammin ja muuttua lopulta ikäkriiseiksi. Koko elämän läpi ikävuosia jossain yhteydessä noteerataan: sitten kun – johan olet, etkös jo olekin – ja lopulta: – ajatella, että olet, ei sitä uskoisi.
Tehokkuutta ja nuoruutta ihannoivassa maailmassamme ikääntyminen saattaa herättää pelon syrjäytymisestä. Kolmella ja neljällä alkavia vuosikymmeniä voidaan juhlia vielä avoimen iloisesti bailaten ja kriisikymmenistä vitsaillen. Viisikymppisiä juhlitaan parhaimpiinsa tälläytyneenä, mutta hiipivää epävarmuutta pyritään häivyttämään nuorekkuutta korostamalla. Vaan rohkeneeko kuusikymppinen juhlia avoimesti, pelkäämättä tuttavien ja työtoverien hymähtelyjä? Ajan kiihkeä syke kampeaa väistämättä ikääntyvää työelämässä entiseksi. Miten käy, jos elämä on supistunut työn tekemiseen ja aikaansaannoksiin? Selviytymistään joutuu ehkä todistelemaan. Kokemuksen merkitys tuntuu ohentuvan tuoreen tiedon ja nuorten energiavirtojen rinnalla.
Ikääntyessä ajan suhteellisuus kirkastuu. Kun ihminen elämänsä ensi neljänneksellä suuntautuu voimakkaasti eteenpäin ja odottaa kiihkeästi tulevaisuutta, aika tuntuu kuluvan kovin hitaasti. Milloin, milloin se oikea elämä alkaa? Jossain vaiheessa tuuli kääntyy: vuodet alkavat lentää. On monia tärkeitä asioita, jotka täyttävät elämän ääriään myöten, aika ei tunnu riittävän kaikkeen, mitä haluaisi. Kasaantuneet vastuut painavat, oravanpyörän vauhti kiihtyy, tuntee jo halua jarruttaa. Viime neljänneksellä aletaan katsella taakse päin, pitää kiinni jostakin, joka tuntuu luisuvan käsistä, elämä? Hups vain ja huomaat äkisti: se oli siinä. Lapset lähteneet, työura takana. Ammatillisella pätevyydellä on eilisen sanomalehden arvo. Uusi sukupolvi tarttuu ohjaksiin, kehittää työtä omaan suuntaansa, luo uutta, unohtaa miten tähän on tultu. Ikääntyvä voi tarjota viisaita näkökulmia, jos niitä kysytään, mutta myös esimerkin, miten osataan luovuttaa paikka ajallaan.
Ikääntyessä voi ilahtuneena todeta, miten vapauttavaa voi olla elää käsillä olevaa vaihetta haikailematta mennyttä, pelkäämättä tulevaa. Voi sovittautua elämään omassa rytmissään, valita mahdollisuuksista käsin vapaasti tapansa, aikansa ja määränsä osallistua tai olla osallistumatta. Tietenkin kasaantuvat vuodet tuntuvat sekä näkyvät. Miksi ei? Vuodet eivät ole vihollisia, ne ovat ystäviä. Joka vaiheessaan elämä voi olla värikästä, täyteläistä ja antoisaa.
Istuimme katsomaan ’suurta’ vaalikeskustelua. Ympäristö oli kiintoisa, asetti suuruusharhaiset poliitikot oikeisiin mittasuhteisiin. Miten tuota ’keskustelua’ nyt luonnehtisi: kilpahuutoa? korskuntaa ja pärskähtelyä? Hyvin opittuja vuorosanoja, mutta draaman rytmi hiukan hukassa? Vastailtiin laveasti, mutta ei läheskään aina siihen mitä kysyttiin. Osattiin omat liturgiset vuorosanat, mutta aatteellista ilotulitusta ei päässyt syntymään.
Hiilestyimme kumpikin toimittajiin, jotka paljastuivat asenteellisiksi, eivät kuunnelleet mitä yleisö sanoi, vaikka itse heiltä kysyivät. Kaaos oli ajoittain lähellä yli- ja ohipuhumisen ryöstäytyessä valloilleen. Pakenimme kolmeksi vartiksi nauhoitetun Kotikadun jakson verkkaiseen ilmapiiriin. Kun palasimme vaalikeskusteluun, huutoäänestys puolustusstrategioista oli ylimmillään. Missasimmekohan jotain oleellisesti uusia näkemyksiä, rohkenen epäillä.
Tämäkään vaalikeskustelu ei taida muuttaa pitkin matkaa muodostunutta näkemystä puolueesta, jonka edustajakandidaatti tulee saamaan ääneni. Arvostan yhteistyökykyistä ja rehtiä poliitikkotyyppiä, joka ei lankea toisten mustamaalaamiseen omaa kilpeään kiillottaakseen. Suurimmasta suusta ei aina tule viisain viesti. Onneksi meillä on demokratia, uskottavia vaihtoehtoja riittävästi ja vapaat vaalit.
Eläkeläisten verotus ja vanhusten hoidon asema puhutti pitkään. Paljastui, että isonkin hallituspuolueen puheenjohtaja voi näköjään olla tietämätön siitä, mitä vanhusten hoidon hyväksi on jo tekeillä ja silti vakuutella sujuvasti asian tärkeyttä. Studioyleisön mielipiteet näkyivät yllättäneen toimittajat, jotka eivät kovin ketterästi löytäneet ajatuslabyrinteistään ulos, sotkivat eläkkeiden verotuksen ja eläkkeiden korotuksen pahan kerran.
”Kulloinenkin ikäpyramidi on juuri se ainoa oikea sillä hetkellä ja sen kanssa eletään. Muutos tuo eteen asioita, jotka voidaan ottaa vastaan paremmin tai huonommin. Niin yksinkertaista se on.” – Näin Mikko Kautto, tulevaisuusselonteon projektipäällikkö Valtioneuvoston kansliasta. – Siinäpä terveisiä medialle, joka yrittää luoda vastakkainasettelua ikäpolvien välille.
Ihminen on siitä mainio otus, että mieliala vaikuttaa sekä sairastumiseen että paranemiseen. Ei niin, että kumpikaan suoraan johtuisi mielentilasta, mutta yhteys on empiirisesti olemassa, myönsipä sitä tai ei. Sanotaan, että surusta voi sairastua. Lienee niin, että voimakas mielipaha huijaa elimistön keskittymään murheellisiin mietteisiin, mikä alentaa puolustuskykyä tautitartuntoja vastaan. Vastaavasti kaikki mikä tuottaa iloa, edesauttaa paranemista.
Sairaana ollessaan ihmisestä tulee lapsenomaisesti hoivaa tarvitseva, regressiivinen. Toinen meistä salli itselleen sairastumisen velvollisuudentuntoisesti vasta lomallaan ja minä sairastuin varmaan osittain myötätunnosta. Ihminen tarvitsee ajoittaiset regressionsa, ne suojelevat mielenterveyttä. Jos ei muuten kykene rajaamaan jotain, mitä on liikaa, sairastuminen on eräs elimistön keino ottaa breikki.
Taannoisen tautini taitekohta oli siinä päivässä, jolloin Toinen oli jo sen verran toipunut omasta taudistaan, että jaksoi pienin, ystävällisin huomionosoituksin alkaa rohkaista kuumehehkuista elämäntoveriaan. Sattui myös, että ystävä ilahdutti soittamalla omasta hyvästä hetkestään. Hän jakoi ilonsa ja kuultuaan, että olemme molemmat petissä, tarjoutui tulemaan naapurikaupungista asti avuksi käytännön asioissa. Tarjous lämmitti mieltä, vaikka emme apua tarvinneetkaan.
Eilen riemastuin kahdesti: joulukaktus on purskahtanut täyteen nuppuja! Olin vaihtamassa multaa paavalinkukkien ruukkuihin, kun Nuoruusystävältä Etelä-Karjalasta tuli viesti: joutsenet ovat tulleet !
Olen saanut kasvaa pienessä perheessä, jonka on muodostanut isä ja äiti ja kaksi lasta. Veljeni syntyi kolmisen vuotta aiemmin, joten hän on isoveljen ottein pitänyt tarvittaessa pikkusiskon puolia. Välimme ovat nykyäänkin mutkattomat ja siinä määrin läheiset kuin olosuhteet sallivat. Tapaamme pari kolme kertaa vuodessa, mutta koska veli huolehtii äidistämme, soitan heille joka viikko. Veljen perhe on minullekin rakas, kummipoika ja nuorempi veljensä sekä puolisot. Kummipojan kolmivuotiaalla esikoistyttärellä on tietysti aivan oma spesiaali paikkansa pienen sukumme sydämessä.
On sisaruksia, jotka ovat hyvin läheisiä ja pitävät tiivistä yhteyttä toisiinsa. Parhaimmillaan sisaruksista on iso tuki elämän eri vaiheissa. Kovin tiiviinä myöhään jatkuvat sisaruussuhteet saattavat toisaalta haitata aikuiseen itsenäisyyteen kasvua, jopa saada puolison kokemaan ulkopuolisuutta. Sisarusten kokemukset kasvamisesta samassa perheessä eivät näytä suinkaan aina olevan yhteneväisiä. Ikäerot vaikuttavat, syntymäjärjestys, jopa sukupuoli voi vaikuttaa. Koetaan eriarvoisuutta perheen hierarkiassa, mikä synnyttää kilpailua ja kateutta. Se voi hiertää sisarusten väleissä pitkin matkaa aiheuttaen jopa välirikkoja.
Hyvinkin toimineet sisaruussuhteet saattavat repeillä vanhempien kuollessa. Riita voi leimahtaa vaikka mistä, alkaen hautajaisten järjestelystä, perintöasioista puhumattakaan. Vaillejäämiset velkovat, niellyt pettymykset purskahtavat ilmoille, pahat sanat raapivat. Menetetään ainutlaatuinen yhteinen surun, kaipauksen ja kiitollisuuden kokemisen mahdollisuus.
Viisaitapa oltaisiin, kun puhuttaisiin välit selviksi sitä mukaa, kun jotain tulee eikä kerättäisi kolohampaaseen. Jos hoidettaisiin suhteita elämän mittaan, puhuttaisiin totta ja arvostettaisiin toinen toistaan. Ei pidettäisi yllä tyhjiä kulisseja eikä sukunäytelmiä. Ei ruokittaisi itsekkyydestä kumpuavia itsestäänselvyyksiä. Kyettäisiin jakamaan omien vanhusten hoitovastuuta ja yhteyden ylläpitämistä. Puhumattomuudesta ja sopimisten puutteesta katkeruutta kerääntyy.
Vanhenevat vanhemmat voisivat myös itse huolehtia ajoissa asioistaan: järjestää paperinsa, laatia hoitotestamenttinsa ja ilmaista mahdolliset toiveensa hautauksen varalle reilusti. Rakastaen, avoimesti ja tasapuolisen lämpimästi hoidetut suhteet lapsiin ja heidän perheisiinsä ovat paras perintö. Edellisen sukupolven arvostamista tavaroista saattaa olla lapsille aikanaan vain riesaa eikä raha tuo kuin ohikiitävän onnentunteen.
Eilen Toinen toi töistä tullessaan kimpun aurinkotulppaaneja, mikä ilo! Olen jo tehnyt pienen kierroksen ulkona eilen sekä tänään todetakseni, että kevät on suorastaan harpannut eteen päin. Lumet sulavat sihisten auringossa, sulavesinorot kiiltelevät kaduilla ja metsiköistä kuuluu lintujen hurmaantunut kevätpuhe. Sitkeän virustaudin ote hellittää yllättävän hitaasti, houreisen viikon jälkeen tarvitaan voimien palaamiseen näköjään enemmän kuin pari kuumeetonta päivää.
Tänään on – paitsi talvisodan päättymisen muistopäivä – myös henkilökohtaisemmat maaliskuiset merkkipäivät: isoveli täyttää vuosia ja isämme kuolemasta on kuusi vuotta. – Minun talveni taittui tänään.
Pääsimme maaliskuulle asti ennen kuin flunssavirus kouraisi. Toinen meistä on ollut jo neljä päivää kunnon kuumeessa. Aluksi oikein nautin hoivaamisesta pitkästä aikaa. Nyt kun hän lienee toipumassa, on minun vuoroni. Vilu väristää lämpimistä villavaatteista ja sukista huolimatta (siunattu äitini, joka jaksoi aikoinaan neuloa). Kääriydyn vuoteeseen, nukun ja nukun ja aina välillä käyn juomassa lämmintä mehua. Viruskissa ohjelmoi tietysti kokonaan uusiksi Toisen ainoan kevätlomaviikon! Eipähän tarvitse miettiä menemisiä eikä tulemisia vähään aikaan. – *Pitää täällä kirjoitustaukoa, kunnes elämä voittaa*.
|
|
