Ihminen on siitä mainio otus, että mieliala vaikuttaa sekä sairastumiseen että paranemiseen. Ei niin, että kumpikaan suoraan johtuisi mielentilasta, mutta yhteys on empiirisesti olemassa, myönsipä sitä tai ei. Sanotaan, että surusta voi sairastua. Lienee niin, että voimakas mielipaha huijaa elimistön keskittymään murheellisiin mietteisiin, mikä alentaa puolustuskykyä tautitartuntoja vastaan. Vastaavasti kaikki mikä tuottaa iloa, edesauttaa paranemista.

Sairaana ollessaan ihmisestä tulee lapsenomaisesti hoivaa tarvitseva, regressiivinen. Toinen meistä salli itselleen sairastumisen velvollisuudentuntoisesti vasta lomallaan ja minä sairastuin varmaan osittain myötätunnosta. Ihminen tarvitsee ajoittaiset regressionsa, ne suojelevat mielenterveyttä. Jos ei muuten kykene rajaamaan jotain, mitä on liikaa, sairastuminen on eräs elimistön keino ottaa breikki.

Taannoisen tautini taitekohta oli siinä päivässä, jolloin Toinen oli jo sen verran toipunut omasta taudistaan, että jaksoi pienin, ystävällisin huomionosoituksin alkaa rohkaista kuumehehkuista elämäntoveriaan. Sattui myös, että ystävä ilahdutti soittamalla omasta hyvästä hetkestään. Hän jakoi ilonsa ja kuultuaan, että olemme molemmat petissä, tarjoutui tulemaan naapurikaupungista asti avuksi käytännön asioissa. Tarjous lämmitti mieltä, vaikka emme apua tarvinneetkaan.

Eilen riemastuin kahdesti: joulukaktus on purskahtanut täyteen nuppuja! Olin vaihtamassa multaa paavalinkukkien ruukkuihin, kun Nuoruusystävältä Etelä-Karjalasta tuli viesti: joutsenet ovat tulleet !