Toinen sanoo, että pihaprojektin kakkososa on voiton puolella. Ainakin maankääntäminen on tehty, talon seinusta peitetty soralla, multakasa hajotettu ja kuskattu juurenpätkää ja muuta rompetta asianomaisiin jätepönttöihin joka välissä, kun sateelta on saatu poudansilmäkettä. Istutusalueet erotettiin nurmikosta kamalalla vihreällä muovilevyllä, jota tuohon tarkoitukseen myydään. Kestääkö tuo pakkasta, ihmettelen.
Pihassa on kasoittain kurpitsan kokoisia ja siitä pienempiä erimuotoisia kiviä, joita aion sijoitella istutusten lomaan ja seinustoille. Oikein odotan, että siihen puuhaan ehdin! Kivipiha on kauneimmillaan aina sateen jälkeen, kun kivien värit ja muodot tulevat esiin. Vuorenkilvet istutettiin jo perenna-alueen laitaan. Saattaapa olla vielä yllätyksiä edessä, kunhan vaahteran lehdet kellastuvat ja tuuli pudistelee ne istutusten niskaan…
Tänään Kurnu (oravanpoika) kävi taas viuhahtamassa pihassa. Siinä se tarkkaili minua tammenterho käpälissään ja kuunteli pää kallellaan, kun juttelin sille. Sitten peitteli saaliinsa huolellisesti multaan ja kipaisi uutta hakemaan. Saa nähdä löytääkö tuo kätkönsä aikanaan vai pukkaako kohta tammentaimea keskelle kukkaistutuksia.
Kotiäitivuosina oli tapanani lauleskella iltalauluja pikkumiehillemme, jotka oli päivän leikkien jälkeen saatu kellahtamaan vuoteelleen. Esikoinen nukahti yleensä parissa minuutissa, Kuopus sinnitteli pitemmän repertuaarin verran. Siinä sain muistella ulkoa osaamani kehtolaulut sekä keksiä ikiomia nukutuslurituksia.
Keväällä divarista löytämäni Wilho Siukosen laulukirjan parissa olen viettänyt kesän mittaan riemastuttavia hetkiä. Kirja on myöhäisempi ja osittain uudistettu (1967) omasta kansakoulun aikaisesta siukosestani. Ah tuota isänmaallista paatosta ja puhdasotsaisuutta! Lauletaanko näitä enää missään paitsi ehkä jossain vanhusten viriketuokioissa?
Saa hämmästellä, että kirja alkaa hengellisten laulujen ja virsien osastolla ja isänmaallisia lauluja on peräti 40. Kasvatuksellinen prinsiippi on ollut vahva. Lauluja luonnosta on lähes puolisataa, leikki- ja urheiluhenkisiä kymmenittäin. Työn laulujen ja koti- ja kouluosaston laulujen aiheet painottuvat maalaiselämään. Ilta-aiheisia lauluja on runsas valikoima.
Mielenkiintoista on mitkä maat on kelpuutettu niiden kymmenen joukkoon, joiden kansallislaulut on otettu mukaan, alkaen Neuvostoliiton hymnistä Tähtilippuun. Skandinavian maiden, Unkarin (!), Eestin ja Islannin kansallislaulut ovat päässeet mukaan samoin kuin nykyisen EU:n johtomaiden, Saksan, Ranskan ja Englannin.
Maamme-laulun jälkeen tutuimmilta tuntuivat Du gamla, du fria ja God Save The Queen. Neuvostohymnin sanat on nykyään muutettu Venäjään sopivaksi, mutta sävelmä on sama. Mahtipontisiahan kansallislaulujen kuului olla niiden syntyaikoihin. Jotkut ovat vielä niin vaikeita sävelkulultaan, että tuskin oma kansakaan osaa niitä puhtaasti laulaa.
Olisi mukava tietää laulavatko lapset ja nuoret nykyään koulussa. Laulut ovat tietysti muuttuneet, mutta lauletaanko ollenkaan yhdessä. Festareilla näkee hoilattavan suosikkibändin mukana, muutoin nuoriso vain laput korvilla nyökkii imuroidun musan tahtiin. Idoliksi pyrkijöitä kumma kyllä riittää ja aikuisempana voi leikkiä staraa karaokebaarissa kaljan voimalla.
PS. Kirjoitettuani tämän pari viikkoa sitten, löysin nyt Obeesialta aiheeseen liittyvän mukavan postauksen 31.8. Käy katsomassa.
”Joka päivä eteemme avautuvat
uudet mahdollisuudet ja tiet.
Sinä johdatat meitä maailmaan
ja voimaa suot yhä uudestaan.
Sinä kannat, sinä viet,
sinä kannat, sinä viet.”
Aamun messussa, kotikirkossa, tänään.
Iloisin huudahduksin ja lämpimin halauksin kohdattiin Haikon kartanon keltaisessa salongissa. Yhteisen opiskelumme alkamisesta on kulunut jo yli 40 vuotta. Kaksi vuotta sitten tavattiin viimeksi, silloin Diakonissalaitoksen kauniissa ja arvokkaassa Aurora-salissa. Olemme kokoontuneet yhteen kolmisenkymmentä kertaa valmistuttuamme, melkein joka vuosi siis. Sanoisin saavutusta tilastollisesti hämmästyttäväksi.
Juhlaillallisilla kukin kertoi jotakin elämästään tältä kohtaa. Monta eläkkeelle jäämisen tarinaa ja lähtöjuhlinnan kuvausta siinä kuultiin. Uuden elämänvaiheen herättämät tunnot löysivät vastakaikua. Koolla olijat olivat kaikki työelämänsä takarajan ylittäneet kuka määräpäivään sinnitellen, kuka varhennetusti tai terveysongelmien pakottamana. Iloa ja surua, uusia alkuja ja elvytettyjä unelmia jaettiin. Luopumisen kipuakin häivähti puheissa.
Tapaamispaikka oli mitä ihastuttavin, kartanon puisto rehevänkaunis ja kylpylähotelli tasokas palveluineen. Tulokahveilla meille kertoi kartanon historiasta itse kauppaneuvos Satu Tiivola, jonka viehättävä olemus säteili hyvää tuulta. Hän sanoi energiansa salaisuudeksi joka-aamuisen jumppaohjelman ja työn tekemisen. Yhteisesti totesimme Aurora Karamzinin liittyvän sekä Helsingin Diakonissalaitoksen että Haikon kartanon historiaan.
Lähtöaamun palaverissa katseltiin vielä kuvia, laulettiin ja hiljennyttiin yhdessä. Seuraava tapaaminen sovittiin jälleen kahden vuoden päähän. Työelämän ihmissuhteineen jäätyä taakse alkaa uudella tavalla arvostaa yhteyttä vanhoihin ystäviin. – Elämä on tässä, sanoi eräs meistä erotessa. Ja tässä on elämää, lisäisin.
Eräässä kirjahyllyssämme on osasto, johon on talletettu vanhoja kirjoja, vanhemmilta ja isovanhemmilta perittyjä, lahjaksi saatuja, divareista pelastettuja. Kirjoissa on yleensä kuluneet tummanpuhuvat kannet ja ne tuoksuvat vanhalta. En ole kovin vahvasti vanhoihin tavaroihin kiintyvä ihminen (mitä, enhän?), tätä osastoa kuitenkin arvostan kovasti.
Taannoin kehuin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen lukunautintoa. Sarjassani ’lounasseuraa kirjahyllyn antiikkiosastolta’ koppasin seuraavaksi Johannes Linnankosken kootut. Ykkösosassa on näytelmä Ikuinen taistelu ja romaani Laulu tulipunaisesta kukasta. Kolmiosainen, koruselkäinen nide on vuodelta 1939 ja päätynyt meille Toisen kotoa, heidän perheessään erityisesti isä oli lukumiehiä.
Siinä missä Kivi on säilyttänyt kielellisen iskevyytensä ja elinvoimansa, Linnankosken ajatusmaailma on auttamattomasti entinen ja kieli kovin vaahtoista. Näytelmästä en osaa sanoa mitään positiivista. Laulu tulipunaisesta kukasta tunnetaan hulppeana donjuan-tarinana, josta Suomi-filmi sai aiheita näyttäviin elokuvakohtauksiin. Kulkijapoika sankarina ja ikävöivä tyttö joka kylässä matkan varrella.
Koskenlaskija-Olavin tarinassa hehkuvat pitkin matkaa äärimmäiset tunteet, mikä tyyli viilentää lukijan sen sijaan, että ottaisi mukaansa. Kertojan äänessä kuulee moraalista paatosta ja syyllisyydentunteita paisutetaan äärimmilleen. Romaanin rakenne tuntuu mietityltä: Olavin kulkurivuosia seuraa kotiinpaluu ja yritys vakiintua. Hylätyt tytötkin tuodaan kertomaan tarinansa.
Linnankosken tulipunakukan miestyypistä löytyy moderni muunnos melko helposti, mutta mihin katosivat herkät, punastelevat, ääreshyvät lettipäätytöt aittojensa ovilta? Syyllistävä äiti saattaa hurmuripojan taustalla piilläkin, mutta onko isää, joka antaisi oikeanlaista vastusta ja kunnon miehen mallia?
Kaikenkattavan rakkauden, toisessa olevaan hyvään loputtomasti uskovan, kärsivälliseen ja uskolliseen odottamiseen kykenevän naisen kuva on haalistunut pahasti aikojen saatossa. Tavoiteltava mies näyttäytyy yhä ritarina, joka ottaa minkä tahtoo, mutta ei väkisin vaan hurmaten.
Muutamissa blogeissa on vastailtu haasteeseen millaista on elämäsi viiden vuoden kuluttua. Sanotaan, että ilmituodut toiveet alkavat toteuttaa itseään. Siksi ja muutenkin kannattaa toivoa hyviä asioita ja siten ikään kuin rakentaa positiivista maaperää tulevaisuudelle. Alitajuisesti ehkä tulee toimineeksi toivomaansa suuntaan.
Runotyttökirjoista sain murrosikäisenä ajatuksen kirjoittaa kirjeitä itselleni avattavaksi kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Mielenkiintoista oli aikanaan lukea, mitä itsestään ja tulevaisuudestaan oli kirjoittaessaan ajatellut. Ei siellä mitään yltiöpäisiä kuvitelmia ollut, jotka eivät olisi voineet toteutua. Taidan olla realistinen haaveissanikin.
Niinä työvuosina, kun uupumus uhkasi, hakeuduin työnantajan räätälöimään kuntoutukseen. Se oli ajallisesti kolmivaiheinen ja sisälsi sekä henkistä että fyysistä kunnon kohennusta teoriassa ja käytännössä. Kurssin loppuvaiheessa kunkin piti laatia ennuste elämästään viiden vuoden kuluttua. Minun viisivuotiskauteni päättyi eläkkeelle jäämiseen.
”Nainen näyttää säteilevän sisäistä rauhaa, harmoniaa ja elämäniloa. Hän tuntee vahvasti eläneensä ja on elämästään kiitollinen sellaisena kuin se on ollut. Hän jättää työnsä tyytyväisenä siitä, että se jatkuu hyvissä käsissä. Elämään on tullut seikkailun makua, päivät tulleet yllättävän värikkäiksi. Naisella on ikioma projekti: elävänä eläkkeelle.”
Toiveet ovat toteutuneet suurimmalta osaltaan hämmästyttävän tarkasti, myös yllättävät käänteet ovat ilmeisesti toimineet vision suuntaan. Nyt on aika todeta keskeneräisyys niissä asioissa, joihin voin itse vaikuttaa ja toimia niin, etteivät jää vain toiveajatteluksi. Ehkä on jo aika luoda uusi visiokin.
*Rauhallinen kävely ja istuskelu sielunvierimmäisen ystävän kanssa meren rannalla. Aaltojen ääni, veden liike, horisontin avaruus, tuulen raikkaus saa aikaan selittämättömän onnen tunteen.
*Perhonen, lintu. Jos liikun yksin luonnossa ja polulleni lennähtää perhonen tai lintu, tervehdin ja juttelen sille hetken kuin hyvälle ystävälle. Yhteydestä luontoon tulee onnellinen olo.
*Lapsen hymy. Onko vilpittömämpää ja aidompaa kontaktia ihmisten välillä.
*Kun aistii ilahduttaneensa jotakuta tavalla tai toisella tulee itselle onnellinen olo.
*Kun tulee ymmärretyksi ja hyväksytyksi, erityisesti vaikeassa tilanteessa tai tuskallisen asian suhteen on kuin aurinko tulisi esiin pilvien takaa.
*Laulaminen mukavassa porukassa, joskus myös yksin kotona pianon ääressä.
*Mielentilaan sopivan musiikin kuuntelu. Tämä toimii aina onnellistuttavasti!
*Hyvä kirja, elokuva, taide-elämys ja aikaa mielipuuhille..
*Bonus: elämäntoveri ja perhe!
”Jokainen kukka kuihtuu, nuoruutemme
myös väistyy, virtaa kirkas elämämme.
Kukoistaa joka hyve sydämemme
ja viisaus, vaan iät eivät kestä.
Jokainen kutsu, uusi tehtävämme
taas jäähyväisiin päättyy, alkuun johtaa.
Urhoollisina, koko sydämestä
olkaamme valmiit oudoillekin teille.
Jokainen alku kiehtovana hohtaa,
sen lumo suojelee, tuo voimaa meille.”
Herman Hesse
Taiteiden yössä kävi kuhina, kahina, möyke ja mölinä. Taiteellisuutta äärestä laitaan sekä joukossa tiivistyvää.. öö…öistä performanssia löytyi joka lähtöön. Yöaikaan on ikään kuin lupa rönsyillä valtoimenaan. Onhan tapana katu-uskottavuuden nimissä juhlia muutenkin porukassa riehakoiden vappua, koulun päättymistä ja alkamista, loman alkamista ja päättymistä, juhannusta, viimeisiä sinkkuelämän öitä ja ties mitäkin. Luovuuden siivittämiseen vain kuluu erinäinen määrä prosenttijuomaa. Hyvä idea saattaa hukkua humalaan ja tunnelma painua murheen puolelle, kun aamun ensimmäisessä junassa nuokkuu kotia kohti.
Doodsonit ovat tehneet koheltamisesta omalla tavallaan taidetta. Karnevaalitunnelmaa myönteisessä mielessä kyllä kaivataankin piristämään pohjoisen totista arkeamme. Ettei tarvitse matkustaa etelään tai kaukoitään irrottelemaan.
*Paavo Castrén, Leena Pietilä-Castrén; Antiikin käsikirja; Otava 2000
Kyseessä on 5000 sanan hakuteos antiikin ajasta. Toistaiseksi olen vasta silmäillyt kirjaa sieltä täältä. Kirjan laatijoiden tietämys aiheesta herättää kunnioitusta, Castrénit ovat molemmat yliopiston opettajia. Olisipa tämmöinen opus ollut käytettävissä jo silloin, kun luin Mika Waltarin tuotantoa, olisi moneen tekstissä esiintyneeseen ilmiöön tai mainitun henkilön taustoihin saanut seikkaperäisen selvityksen. Koska antiikin taide ja filosofit minua kiinnostavat, tulee kirjalla olemaan käyttöä käsikirjastossa. Tekstiä elävöittävät taitavat piirrokset ovat Ria Bergin ja Tiina Tuukkasen käsialaa ja toimivat hyvin sanallisten selvitysten täydennyksenä. – Hyvä lahjaidea asianharrastajalle!
*Munkki Serafim; Vapaus; Kirjapaja 2007
Kirjoittaja on filosofiasta väitellyt munkki, joka oli keväällä tv-ykkösen Voimala-ohjelmassa haastateltavana. Ohjelmaa katsoessa heräsi mielenkiinto hänen persoonaansa ja ajatteluunsa. Kesällä sainkin toivomani kirjan nimpparilahjaksi. Kirjan alku tuntuu ensin sanapyöritykseltä, jonka seasta ajatusta on vaikea hahmottaa, mutta vähitellen kun sanomisen tyyliin tottuu, alkaa aueta asiakin. Kirjassa ilmaisu myös selkenee loppua kohti. Tavallisen lukijan on joskus vaikea saada filosofien koukeroinneista tolkkua, mutta sitten kun saa, se onkin yhtä juhlaa. Kannattaa yrittää! Itselleni läheisen itäisen uskonnon näkökulman tunnistaa, mutta se ei hallitse. – Minua viehätti tässä kirjassa sekä vilpitön vapauden pohdinta eri kanteiltaan että tuoreesti ilmaistut ajatukset ikuisista kysymyksistä.
*Antti Karisto (toim.); Suuret ikäluokat; Vastapaino 2005
Kirja on esittelytekstinsä mukaan ensimmäinen kokonaisesitys suurista ikäluokista, joiden ydinryhmään lasketaan 1945-49 syntyneet. Jotkut tutkijat laskevat mukaan ikäluokat vuoteen 1955 asti. Aiheeseen ovat tutkimusten valossa paneutuneet nimekkäät sosiaaligerontologian, sosiaalipolitiikan ja kaupunkitutkimuksen professorit, yliopistojen dosentit ja lukuiset tutkijat eri laitoksista. Perusteelliset artikkelit käsittelevät Suomea ikäluokkien syntyvuosina, suurta muuttovirtaa maaseudulta kaupunkeihin ja Ruotsiin, asumishistorioita, ’kultaista 60-lukua’, naisten vaatemuistoja, sukupolviliikkeitä ja -tietoisuutta. Kiintoisa on myös katsaus tulevaisuuskuviin sekä sosiaalipoliittiselta että yksilön kannalta. Kirja alkaa tapahtumataulukolla, johon on kirjattu vuodesta 1945 lähtien aina vuoteen 2004 tärkeät, elämään vaikuttaneet tapahtumat. Oman syntymävuoteni kohdalla esimerkiksi on mainittu YK:n ensimmäinen täysistunto, Nürnbergin oikeudenkäynti ja J.K. Paasikiven valinta presidentiksi.
Kirjaa lukiessa on syntynyt ahaa-elämyksiä, hilpeitä tyrskähdyksiä, tunnistamisen tunteita ja muutama kulmain kohotus. Seikka, että pääosa kirjoittajista kuuluu itse tutkittuun ikäryhmään, lienee vaikuttanut osuvuuteen, oikeilta tuntuvien ominaispiirteiden ja painotusten löytymiseen. Kirjassa on pysytelty neutraalilla tutkimuspohjalla eikä johtopäätöksissä tai tulevaisuuskuvissakaan ole haksahdettu tunnepitoiseen taivasteluun. – Antoisaa ja ymmärrystä lisäävää luettavaa sosiaalipolitiikasta ja ajan ilmiöistä kiinnostuneelle, erityisesti puheena olevalle ja lastensa sukupolvelle.
|
|
