Joo, Pissismummo kävi taas Paikan Päällä. Otti oikein velosipedin allens ja kypäräpäin poljeskeli kotiosoitteesta Mummokeskukselle. Kun ookkarin labravuorotaulussa seisoo 190 ja risat ja sun jonolapussa 220 ja risat, sä tiedät, että vuoro ei valkene ihan kohta. Sitäpaitti istumapaikat oli vähissä, vaikka muutama jo avitti ruuhkaa kahvion puolella istuskellen.

Ootellessa oli aikaa kattella porukkaa, kun lehtipino tarjosi vain syksyllisiä, puhki luettuja  Seiskoja tai korkkaamattomia Syöpä-, Diabetes- ja Sydän-lehtiä. Siellä täällä takarivissä  istuksi jokin pappa beessinvärisessä kesäpuserossa ja pyöritteli lippalakkiaan. Ylivoimaisesti eniten odottelevassa porukassa näkyi olevan pienikokoisia ja  pyöreämuotoisia,  harmaakiharaisia mummohenkilöitä, jotka selostivat vaivahistoriaansa toisilleen.  – Meitä on melko paljon tässä maailmassa, tuumi P.Mummo itsekseen. Tajusi hän kumminkin etsiytyä sivuseinustalle takariviin punaisissa farkuissaan ja kypärä kainalossa.

Tätä taustaa vasten jokaikinen käytävältä toiselle risteilevä hoitohenkilö, ulko-ovesta tallustava työhaalarimies savisissa saappaissaan, nilkuttava koulupoika tai shortseissa ja sandaaleissa saapuva pärskivä teini herätti ansaitsemansa huomion tuolirivistössä. Puhumattakaan erittäinkin  raskaana olevasta nuoresta äidistä, jota saatteli afrikkalaistaustainen mies.

Vastaanottokäytävän puolelta askelsi siihen joukon jatkoksi nöyrän näköinen keski-ikäinen mies painelemaan infoluukun jononappulaa. Pissismummo tarkkaili miestä, kunnes keksi miten tuo niin nöyrältä vaikutti. Seikka ei johtunut Systeemiä kohtaan tunnetusta kunnioituksesta, vaan siitä, että mieshenkilö oli huomattavan pitkä, hänen oli kuljettava ovista ja katosta roikkuvien opastaulujen takia kumarassa. – Ei oo elämä helppoo pitkällä pätkäin maailmassa, ajatteli P.Mummo myötätuntoisesti. – Mummokeskus on mitoitettu pääasiallisen asiakaskuntansa mukaan.

Oi, miten ihminen voikin ilahtua yhä uudestaan näistä lämpöisistä aurinkopäivistä, joita on riittänyt kohta kuukauden ajan. Toinen toi vajasta pihapatiolle kesän: keinun ja pöydän tuoleineen. Tulppaanien tulenliekit loistavat perennapenkissä.

Tänään kävelin lähikauppaan pitemmän reitin mukaan, mennen tullen metsäpolkua. Katua ylittäessä kaupan kulmalla tuli vastaan ahdistuneen oloinen nuori nainen. Hän ei katsonut kohti, mutta sanoi ohi mennessään: Olen niin kauhean masentunut. Hänellä ei ollut puhelimen piuhoja korvilla, joten arvelin, että hän vain halusi kertoa jollekin pahan olonsa. En voinut siihen pysähtyä, mutta ajatuksissani jäin toivomaan hänelle helpotusta.

Metsässä hengitin syvään raikkautta. Mustarastas siinä tanssahteli edelläni polulla kuin ei maailmassa mitään murhetta olisikaan. Kotona istuin pitkään pihakeinussa ja ajattelin, että olemme kaikki samaa luomakuntaa, ihmiset, linnut, puut ja kukat. Onnelliset ja ahdistuneet, kiireiset ja leppoisat. Jumala katsoo meihin kaikkiin, rakastaen.

Mikä päivä! Pääskyset ovat tulleet! Ihan kesää! Ajelin kotikaupunkia ristiin rastiin kamera mukana. Koivut herkimmässä vihreässään. Kirsikkapuut vaaleanpunaisissa kukkapitsimekoissaan. Pihat ja puistot narsisseja ja tulppaaneja tulvillaan. Ahh.

Kävelin pyörineni pienen valkovuokkometsikön läpi menevää polkua, kun koivusta puhkesi ihmeen kaunis liverrys. Siihen seisahduin ja minussa soi se ihmeellinen sävelmä, jonka jokaikinen säe oli erilainen. Kauan katseltuani vasta keksin laulajan yläoksalta. Punarinta!

Mitäkö? Juu, kyllä istutaan Pissismummolassa tiiviisti kotikatsomossa, kun Leijonajoukkue pelaa. Poikakaveri tietysti istuu siinä muutkin pelit, mutta Mummo meinaa, että jotain rajaa kun pitää niin ei kerkiä kyllästyyn. Yksissä tuumin täälä äimistellään omien lätkäpoikien venymistä: kuus voitettua, yks hävitty peli tähän mennessä ja joukkueen yhteistyö vain paranee. Venäjä-ottelun jälkeen tuntu vähä mageelta poikien puolesta, ne näkyi oikein nauttineen kovasta matsista. Mikäs kun onnistuivat pitämään omat rivit kasassa ja maalitilin plussalla. Areenan katsomo kunnostautui aalloilla ja mylvi ihan kiitettävästi.

Laidat paukkuu, mailat lenteleiksen ja monesti mies kellahtaa jäätä pussaamaan, vaan se nyt kuuluu lätkäpelin luonteeseen. Vastustajan tahallinen telominen mailoin ja nyrkein taas kuulu ei. Sitäkin lajia silti nähdään. Mailasoturit saavat sitte jäähdytellä intoaan pleksiaitiossa ja nyrkkisankarit passitetaan suihkuhuoneen puolelle. Selostajalegenda Antsalta sortuilee ääni ja Tamilla, Aralla ja KoJolla riittää huumoria, terävää kommenttia ja hurmioitunutta hehkutusta joukkueiden otteista kaukalossa.

Pissismummo on pannut merkille, että asiaan vihkiytyneiden puhe vilisee ihan ikiomaa sanastoa. Pissismummo ihastelee Tamin värikästä, pontevaa ja monenkielistä ilmaisua sekä varsinkin ilmiasua, joka kutkuttelee Mummon nauruhermoa mukavasti. Nih, ja kunnon lätkäfanilla pitää tietysti olla omat suosikit joukkueessa. P.Mummollaki on, uskokaa tai älkää. Oijoi niitä Väkkärä-Antin salamakäännöksiä, Anttilan isännän ylösampaisuja ja Jörö-Jalosen lakonisia vastauksia toimittajien typeriin kysymyksiin. Hähää, Mummo tykkää!

Äitini – poissa; läsnä unissa, muistoissa, kättensä töissä. Itse äitinä, läsnä, taustalla, aikuisille pojille, jotka elävät kiihkeintä aikaansa. Lastenlasten äiti, joka on tuonut mahdollisuuden isoäitinä rakastaa ja ihmetellä uutta elämää.

Jokaisella on äiti, läsnä tai poissa, lähellä tai kaukana. Kaunista äitienpäivää kaikille!

Pissismummo oli suunnistamassa naapurikaupungissa asemalle parkkipaikan läpi, kun eteen putkahti vierasmaalaisen näköinen naisihminen, joka kysyi huonolla suomenkielellä ’aputeekkia’. Mummon vaisto sanoi, että nainen ei ollut minkään avun tarpeessa, joten hän huitaisi kädellä siihen suuntaan missä apteekin tiesi olevan ja jatkoi matkaansa. Yhtäkkiä eteen pullahti jostakin toinen samanmoinen nainen, joka tyrkytti muovikääreessä olevaa lehteä ostettavaksi. P.Mummo kiersi lehdenkaupittelijan päätään puistellen, mutta sitten käsipuoleen tarttui taas aputeekin kysyjä ja tyrkytti sormusta: Ota ota, ilmanen lahja. Mummo tempaisi kätensä irti ja koveni: en ota, ei tässä maailmassa mikään ilmaista ole. Naiset jäivät huutelemaan ties mitäkin perään kun Mummo lisäsi vauhtia siihen suuntaan minne oli menossakin.

Asemalaiturilla Pissismummo pani merkille, että aputeekin kysyjä ja lehden kauppaaja olivat ilmaantuneet penkille istumaan kahta puolta muuatta perjantaipohjat ottanutta miesihmistä. Mummo ehti vasta ajatella, että ottaa kännykkään kuvan, kun juna jo viuhahti asemalle. Toivottavasti mies piti lompakostaan kiinni. 

Viikolla Pissismummo oli näet lukenut paikallisaviisista poliisin varoitusta röyhkeistä katuvarkaista, jotka ovat ryöstelleet varsinkin mummojen, pappojen ja juopuneiden lompakoita. Taktiikka on kysyä jotain osoitetta, kiinnittää vastaajan huomio neuvomiseen niin, että toinen ehtii korjata avonaisesta laukusta saaliin. No joo, tuumi Pissismummo lukiessaan, jo on vastataktiikka selvillä: pidetään laukku tiiviisti kiinni ja omassa kainalossa, lompakko kotona ja rahat ja kortit kahden vetoketjun takana eikä päästetä tuntemattomia iholle. Näillä mennään – ja vaistolla.

Alttarille on aseteltu valkeat kukat, paljon vihreää. Kuusi kynttilänliekkiä liikahtelee levollisesti. Kuorin seinälle heijastuu sunnuntain teemakuva Korotettu Kristus. Kellojen vaiettua alkavat urut soida ja messun toimittaja avustajineen tulee kuoriin juhlakulkueessa. Hilkka kantaa kulkueristiä. Hän on palvellut uskollisesti jo kauan seurakuntamme suntiona. Muistan hänen työtoveruuttaan lämpimästi. Hän on ihminen, jolla on harvinaista hienotunteisuutta ja tilannetajua.

Mietin uskoni tilaa penkissä istuessani. Tiedän, ettei usko ole omasta viisaudesta tai voimasta riippuvainen, mutta ei se staattistakaan ole. Olen tuntenut uskoni hapertuvan, murenevan reunoiltaan, jotenkin huokoistuvan. Siinä kuitenkin on jokin minuudesta riippumaton luja ydin, joka ei murene. Ehkä on niin, että usko elää ikääntymisen tuomien tuntojen mukana.   

Samuli-pappi puhaltaa tekstien välisoiton pasuunallaan ja Lotta-kanttori kuvioi pianolla melodiaa. Kuulostaa raikkaalta ja energiseltä urkujensoiton lomassa. Saarnassa Samuli-pappi tulee maininneeksi, että kymmenen vuotta sitten helatorstaina hänet vihittiin papiksi. Muistan hänet ja Ari-kirkkoherran rovastikunnan kehitysvammaisten rippikoululeiriltä 1990-luvulla. Ari oli nuori pappi silloin ja toimi rippikoulun vastaavana teologina. Samuli oli seurakunnassamme kesäteologina vastuullaan myös yhden rippikoulupojan fyysinen huolenpito. Varsin diakoninen tehtävä nuorelle teologiopiskelijalle.

Penkeissä olisi tilaa enemmällekin väelle, mutta ne tutut kasvot siellä nytkin huomaa. Ihanaa, että on monta moikattavaa, kun soljumme ulos. Tänään ei ole kirkkoväärtejä alasalin keittiössä kahvinlaitossa, joten kukin menee kotiinsa kirkkokahville, pyhän tuntu mukanaan.

Kuvittelin joskus, että lapsi kasvaa itsestään, vanhemman tehtävä on mahdollistaa, ohjata ja tukea kasvua. Nykyään näyttää siltä, että vanhemmat kokevat tehtäväkseen valmentaa lasta kilpailemaan parhaasta paikasta auringossa ja osaamaan asiat ennen aikojaan.  – Riittääkö kaikille ensimmäisiä sijoja?  

*

Ei ole helppoa olla opettaja. Haluaisi aidosti jakaa tietoa ja ohjata tiedon lähteille, innostaa ja innostua. On saanut siihen parhaan mahdollisen valmennuksenkin. Vaan todellisuudessa pitäisi saada kaikesta muusta kiinnostuneemmat tai mistään kiinnostumattumattomat oppilaat miten kuten pysymään agendalla tai edes luokassa. Pitäisi osata hallita kaoottista laumaa, jossa aina joku riehakoi niin, ettei toistenkaan oppimisesta mitään tule. Pitäisi sietää henkilöönsä kohdistuvaa irvailua provosoitumatta. Keinotkin on, mutta saako niitä käyttää.  – Kuinka kauan meillä on opettajia tätä menoa?

*

Vanhus puhkesi puhumaan maattuaan viisi vuotta mykkänä petissään, meluaa iltapäivälehden lööppi. Tämän ihmeparanemisen sai aikaan lääkäri, joka ymmärsi hallitusti purkaa liiallisen ja tarpeettoman lääkityksen.  – Mitenköhän paljon meidän vanhainkodeissamme ja vuodeosastoillamme makailee hiljaisiksi lääkittyjä muumioita elävien vanhusten paikoilla?

*

Sunnuntain otsikko viittaa rukoukseen. Tiedän monta, joilla on käytössä lapsena oppimansa iltarukous, jossa puhutaan levosta, suojasta, taivaasta. Eräänlainen mantra, tottakai, mutta miksi ei. Hätärukous, sydämen huuto, puristuu ihmisestä yllättävässä tilanteessa, jossa omat voimat ja selviytymiskeinot eivät riitä.

Monen usko on ajatuksissa käytyä polemiikkia järkeen käyvän ja itselle sopivan maailmanselityksen puolesta. Sydämen puhe on rukousta, jossa en yritä selostaa itselleni, muille enkä Jumalalle mitä mieltä milloinkin olen ja miten elämäni asiat olisivat paremmin. Jos Jumala on, hän on tietoinen missä täällä mennään ja mitä tarvitaan, riittää huokaus: Ohjaa mua. Jos Jumalaa ei sinulle ole, kuka kuulee sydämesi puheen? 

No eihän se vappu nyt ihan käsikirjoituksen mukaan mennyt kumminkaan. Panimme evästä reppuun ja läksimme pyöräilemään Rantatietä Halosenniemeen. Vastatuuli oli viiltävän kylmä. Perillä järvi myllersi vapaana, aallot pärskivät rantakallioihin. Etsimme suojaisimman paikan aurinkorinteeltä, siinä nautimme simat ja rapistelimme tippaleipiä, joista huomattava osa päätyi murusina nurmikolle. Mutta vuokot kukkivat! siniset ja valkoiset! Scillamatto hehkui sinisenä polun toisella puolella ja punaiset kärryt olivat paikoillaan omenapuun alla. Sieltä sen viimeistään saa, kevätfiiliksen!

Eilen oli juttelupäivämme Katupappilassa. Kävijöiden määrä neljän tunnin aikana lähestyi jo viittäkymmentä. Monelle yksinäiselle paikka on tullut tärkeäksi, saattavat poiketa tullen sekä mennen asioilla käydessään. Jotkut sopivat tapaamisiakin sinne. Pari nälkäistä pikkupoikaa kävi koulusta päästyään ja tyhjensi hetkessä keksilautasen. Tuuli pöllytti standia nurkalla ja ikkunan takana kävelykadulla kulkijat pitelivät hatusta kiinni. Ajattelin, miten monelle tämä paikka antaa turvallisen mahdollisuuden kertoa ja jonkun joka kuulee.