Alttarille on aseteltu valkeat kukat, paljon vihreää. Kuusi kynttilänliekkiä liikahtelee levollisesti. Kuorin seinälle heijastuu sunnuntain teemakuva Korotettu Kristus. Kellojen vaiettua alkavat urut soida ja messun toimittaja avustajineen tulee kuoriin juhlakulkueessa. Hilkka kantaa kulkueristiä. Hän on palvellut uskollisesti jo kauan seurakuntamme suntiona. Muistan hänen työtoveruuttaan lämpimästi. Hän on ihminen, jolla on harvinaista hienotunteisuutta ja tilannetajua.

Mietin uskoni tilaa penkissä istuessani. Tiedän, ettei usko ole omasta viisaudesta tai voimasta riippuvainen, mutta ei se staattistakaan ole. Olen tuntenut uskoni hapertuvan, murenevan reunoiltaan, jotenkin huokoistuvan. Siinä kuitenkin on jokin minuudesta riippumaton luja ydin, joka ei murene. Ehkä on niin, että usko elää ikääntymisen tuomien tuntojen mukana.   

Samuli-pappi puhaltaa tekstien välisoiton pasuunallaan ja Lotta-kanttori kuvioi pianolla melodiaa. Kuulostaa raikkaalta ja energiseltä urkujensoiton lomassa. Saarnassa Samuli-pappi tulee maininneeksi, että kymmenen vuotta sitten helatorstaina hänet vihittiin papiksi. Muistan hänet ja Ari-kirkkoherran rovastikunnan kehitysvammaisten rippikoululeiriltä 1990-luvulla. Ari oli nuori pappi silloin ja toimi rippikoulun vastaavana teologina. Samuli oli seurakunnassamme kesäteologina vastuullaan myös yhden rippikoulupojan fyysinen huolenpito. Varsin diakoninen tehtävä nuorelle teologiopiskelijalle.

Penkeissä olisi tilaa enemmällekin väelle, mutta ne tutut kasvot siellä nytkin huomaa. Ihanaa, että on monta moikattavaa, kun soljumme ulos. Tänään ei ole kirkkoväärtejä alasalin keittiössä kahvinlaitossa, joten kukin menee kotiinsa kirkkokahville, pyhän tuntu mukanaan.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.