Joulumatkamme ehdoton kohokohta on tässä ja yllättäen. Istumme Tuomiokirkossa (lämpimästi puettuna, viileydessä) jouluaamun messussa. Urut alkavat soida ja niiden riemukas sointi jylisee holveissa, rikkoo uneliaan tunnelmani ihanalla voimalla. Sävelet ovat kuin syntymäriemun julistus: Christ ist geborn! Sivuovesta lähtee kulkue, joka kiertää kirkon takaosaan ja tulee arvokkaasti keskikäytävää kuoriin, piispa kultalameekaavussa hiippoineen ja timantteja välkkyvine sauvoineen, puolitusinaa prelaattia valkeissa pitsikaavuissaan, yksi heistä evankeliumikirjaa kantaen. Pappisjoukon arvokkaimmat istuutuvat kuoriin kahtapuolta piispaa kasvot seurakuntaan päin ja muut sivummalle. Seurakunta istuutuu ja messu alkaa.

Jouluaamun palvelus on oikea juhlamessu! Urkuparvella soittaa orkesteri, kuoro laulaa riemukkaasti latinankielistä messua ja jumalaisen upea sopraanoääni soolo-osia. Musiikki täyttää juhlavana valtavan kirkon ja ravistaa kauneudellaan sielua niin, että silmäni kostuvat. Kun tulee papin osuus, kontrasti on huima: piispa on heiveröinen vanha mies, joka istuu kokoonpainuneena tuolissaan ja nousee vaivalloisesti laulamaan messun vuorotervehdystä, johon seurakunta vastaa. Luterilaiselle katolisen messun kuviot eivät täysin aukene: vaikuttaa lähes koomiselta, kun avustava pappi tuo puolenkymmentä kertaa messun aikana hiipan piispan päähän ja hakee sen välillä pois. Hiipan tilalle laitetaan aina  kardinaalinpunainen patalakki pään peitoksi, ja kun hiippa tuodaan paikalleen, patalakki katoaa avustajan haltuun. Piispa pitää saarnan, jonka sanoma jää mysteeriksi, mutta kun messun musiikkiosa taas alkaa, on tunnelma ekstaattinen.

Palveluksen jälkeen joukkomme kokoontuu Tuomiokirkon edustalla lähteäkseen kaupungin vanhimman osan kierrokselle Helmut-nimisen paikallisoppaan johdolla. Opas puhuu saksaa itävaltalaisittain, suurin osa arvokkaasta asiantuntemuksesta menee puluille ja harakoille, kun vielä tuomiokirkon kellot pauhaavat messun päätössoittoa puoli tuntia täysillä siinä vieressä. Upeiden yksityiskohtien historiat ja merkitykset katoavat pauhuun, vaikka suomalainen opas koettaa kääntää tarinoita aina, kun vain saa hetkeksi suunvuoron innokkaalta Helmutilta. Kaupungilla puhaltaa lämmin föhn-tuuli, joka tempoo koristeita, kaataa joulukuusen ja pöyhäyttelee markkinakojujen antimia. Helmut kertoo, että paikalliset sanovat föhn-tuulen edeltävän sadetta.

 Kierroksen jälkeen eroamme joukosta ja lähdemme vaeltelemaan kaupungille. Mozart-aukiolle on ilmaantunut hopeanvärisessä peruukissa ja epookkiasussa patsasteleva mies, joka näyttää leijuvan ilmassa. Aukiolla on paljon lapsiperheitä, jotka heittävät lantteja miehelle ja saavat kiitokseksi arvokkaan kumarruksen. Lapset käyvät taputtelemassa ajurien hevosia ja moni saakin manguttua vanhemmiltaan hevosvaljakkoajelun kaupungilla. Käymme kahvilla aukiolla sijaitsevassa kuulussa Tomaselli Cafèssa, joka on tupaten täynnä väkeä. Siellä tilataan kahvi pöytään ja pitsiessuinen tarjoilija tuo samalla kakkutarjottimen, josta voi valita mieleisensä herkkupalan.

Meidät viedään illalla konserttiin, siksi päivällinen on tänään viideltä. Tarjotaan hummerikeittoa alkuun ja forellia pääruuaksi. Jälkiruokana on erinomaisen herkullinen luumu-hedelmäparfait. Konserttipaikka on Mirabelle-sali, jonka kristallikruunujen loisteessa ja kultakoristeisten marmoriseinien keskellä kuulemme – kuinkas muuten – Mozartia jousikvartetin esittämänä: alkusoitto oopperasta Figaron häät ja sitten Eine kleine nachtmusik. Väliajan jälkeen kvartetti soittaa Vivaldin Neljä vuodenaikaa. Kuulijoina on enimmäkseen turisteja, niinpä sinänsä kelpo esityksiä katkaisevat tuon tuosta aplodit, mistä teosten jännite tietysti kärsii.

Väsyneenä päivän elämyksistä käymme levolle majapaikassa syötyämme iltapalaksi jaetun omenan, pari suklaakonvehtia ja palan markkinapiparia omenamehun kera. Nukumme parvekkeen ovi hiukan raollaan ja viileä vuoristoilma antaa syvän unen.
* jatkuu

Sunnuntaiaamuna suljemme kotiovien lukot, katsomme että kaikki jää hyvin. Taksi vie vauhdikkaasti kentälle. Lufthansan reittikoneella mennään, senkin nyt voi vertaillakseen kokea. Toinen on tehnyt lähtöselvitykset kotona, nopeasti katoavat laukut hihnalle ja T-ykkösen uumeniin, saamme boardingcardit ja toimittaudumme turvatarkastuksen läpi. Lähtömaljoja juodessa katselen kahvilassa muita lähteviä.

Yksinäinen mies, nappulat korvissa. Aasialaispiirteiset tytöt, toinen läppäriinsä uponneena, toisella tabletti edessä ja kännykkä kädessä. Tyttö ja poika, kumpikin kännykkänsä lumoissa. Tablettiperhe: äidillä ja teineillä jokaisella omansa. Isä tulee paikalle tiskiltä kännykkä kädessä ja olutlasi toisessa kourassa. Viereisessä pöydässä nuoripari juo kahviaan ääneti ja katsoo toistensa ohi jonnekin; miehellä on pöydällä Lumia ja naisella IPhone.  – Taidan olla ainoa ihminen tässä maailmassa, joka kirjoittaa kynällä vihkoon, sanon Toiselle.

Kentällä on sumuista, pilvet matavat melkein maata. Lähtijän mieli kurottuu määränpäähän.   Kuohuviinilasillisen luoma tunnekupla puhkeaa, tasaantuu miellyttäväksi odotukseksi. Kohta kone nousee siivilleen ja pilvet jäävät alapuolelle. Ahtaat tunnit Müncheniin ja sieltä puolitoista tuntia moottoritietä Itävallan puolelle Salzburgiin. Perillä on jo pimeää.  

Hotellimme on kymmenen kilometrin päässä Salzburgin keskustasta vuoren rinteellä. Se näyttää miltä tahansa kodikkaan rustiikilta alppimajatalolta, mutta huoneet ovat modernin aistikkaasti ja laadukkaasti sisustettuja. Talonväen tervetulotoivotukset ovat lämpimät, on kuin kotiin tulisi. Kohta tarjotaan glühweinia ja herkullisia pikku voileipiä.

Illallinen on katettu isompaan ruokasaliin, kolmeen pitkään pöytään. Osoittautuu, että illalliseen kuuluu kolme ruokalajia. Hups, nyt tekee jo tiukkaa! Ei muuten, mutta kun Lufthansa tarjosi kanapiiraan ja bussimatkan tauolla tuli syödyksi välipalaa. Kurpitsakeitto on mitä maukkainta, naudanlihakalopsi mureaa ja jälkiruoka, pannacotta hedelmien kera, ihan sulaa suussa. Mihinkä ruokaparatiisiin olemme tulleetkaan!

Ennen nukkumaan menoa hengitän parvekkeella syvään metsän tuoksua ja katselen alas kaupunkiin. Valot hohtavat kuin kourallinen timantteja yön helmassa lumihuippuisten vuorten siluetti taustallaan.  Talon takana kohoaa metsäisen vuoren turvallinen kylki. Nukumme ihanasti untuvapeiton alla.

Christkindle Market ja sacherkakkukahvit

Aamiaisen jälkeen tilataan takseja, joilla laskeudumme kiemurtelevaa rinnetietä alas kaupunkiin. Matkan järjestäjä tarjoaa mukilliset vahvaa ja kuumaa glühweinia eräästä kojusta. Edellisiltaisesta kokemuksesta viisastuneena pyydän juoman mehuversiona, jota sanotaan kinderweiniksi. Se on paremman makuista eikä sekoita päätä. Äimistelen joulumarkkinakojujen runsautta. Kotimaiset Tuomaan markkinat pääkaupungin Senaatintorilla tuntuvat aneemisilta tämän kaupallisen ylenpalttisuuden rinnalla. Salzburgissa kuuluu olevan noin 150.000 asukasta, turisteineenkin siis vain kolmannes Helsingin väkimäärästä, mutta kaikenmoista joulukitchiä ja herkkuja on tarjolla moninkertainen määrä. Olemme vauraammassa maassa, sen huomaa kaikesta.

Kuljemme aurinkoisilla aukioilla, upeasti koristelluilla näyteikkunoilla reunustettuja ostoskatuja Staatsbrücke-sillalle, joka kylpee auringonpaisteessa tuhannet pikku lukot, nuo ikuisen rakkauden symbolit, kaiteissaan kimaltaen. Sillan alta välkehtii kirkasvetisen Salzach-joen leveä nauha. Maassa kyyhöttävien kerjäläisten kuppeihin eivät lantit kilahtele, vaikka sillalla parveilee satoja turisteja.

Toisella puolella jokea on maineikas vanha hotelli Sacher, jonka päädyssä on nimikkoleivosten ja -kakkujen myymälä. Siitä paikalliset hakevat kotiin  lempiherkkujaan jouluksi.  Me kaksi erkanemme joukosta ja suuntaamme Cafè Sacheriin nautiskelemaan päiväkahvia. Ja tosi on: aito itävaltalainen sacher on jotain niin suloisen suklaista, mehevästi täytettyä ja kermavaahdon kanssa suorastaan taivaallista. Ei niin täydelliseen makuun sacherkakun tekijöistä meillä yllä edes se yritys, jonka nimi on sanottava hyvää saadakseen.

Meitä on opastettu, että itävaltalaiset ovat hyvin arvonsa tuntevaa väkeä. Heidät tunnistaa yleisesti komeasta profiilista, herrat ovat pitkiä ja rouvat hoikkia ja tyylikkäitä. Tulin tietämään paikkani turistina kahvilassa, jossa muuan vanha rouva oli sijoittanut tyylikkään jakkunsa vastapäätä itseään kulmasohvalle, jonka toiselle sivustalle istahdin ja ilmeisesti liian lähelle hänen jakulla merkkaamaansa reviirirajaa. Huu! Pahoittelin vielä englanniksi, mikä selvästikään ei osakkeitani leidin silmissä parantanut. Muuten, kävi ilmi matkan aikana, että muinainen lukiosaksani on käyttämättömyyttään haihtunut päästä kuin aamukaste niityltä.

Olimme tulleet joelle Mozart-aukion kautta ja palaamme sinne tutustuaksemme säveltäjän syntymäkotimuseoon. Tunnin verran maleksimme museon kolmessa kerroksessa ja lopuksi tuliaiset mielessämme poikkeamme vielä museon myymälässä. Käy ilmi, että Mozartin oman perheen residenssi on toisaalla kaupungissa museoituna, mutta Toinen ilmoittaa, että hänen museokiintiönsä on tullut täyteen tältä päivältä. Palaamme markkina-aukiolle ja käymme tutkimassa Tuomiokirkkoa tarkemmin sisältä sekä kymmentä kaappeihin suljettua seimiasetelmaa, jotka ovat aukiolla esillä. Mozartin patsaan juurella jääkaukalossa luistelevia lapsia katselemme vielä tovin ja sitten palaamme taksilla hotelliin päiväunille ja siistiytymään illallista varten.

Illallisfilosofiaa

Matkalaisten joukko on pääosin Kotilieden lukijoita. Me emme ole ostaneet matkaa lehden kautta, mutta meidät otetaan joukkoon kuin vävyt ja miniät sukuun. Joukko tuntuu tutunoloiselta, kuten tuttu on lehtikin, satunnaisesti ostettuna. Syömme joka ilta yhdessä kolmen lajin gourmetillallista, joka kuuluu matkan hintaan. Siinä tutustuu eri puolilta Suomea matkaan liittyneihin pariskuntiin. Joukko on pääosin ikäistämme väkeä, vain muutama selvästi nuorempi pari mukana.

Suurin osa on tottuneita matkustavaisia, joilta käy juomien tilaaminen ja aterimien valinta sujuvasti. Ei oikeastaan ole yllätys havaita, että meille suomalaisille on hieman vaikeaa heittäytyä kevyeen seurustelujutteluun. Emme oikein tiedä, esittäytyäkö vai ei, mitä kertoa itsestä ja miten tehdä tuttavuutta olematta liian utelias. Kun pöydät täyttyvät joka ilta sitä mukaa kuin ruokasaliin tullaan, saattaa siinä joutua yhä uudestaan ja uudestaan kertomaan kuka on ja mistä kotoisin ja miksi on juuri täällä. Ammattiakin saatetaan kysellä. Myös jokunen puhumaton mahtuu aina joukkoon. Pian myös ilmenee, kenellä on taipumus shown pitoon, äänekäs nauru remakoi siinä pöydässä niin, että viereisten pöytien keskustelijat eivät ajoittain kuule toistensa puhetta. Inhimillistä niin.

*jatkuu

… olen pitänyt pitkästä matkasta tullutta ystävätärtä vieraanamme. Olemme katsoneet Kotiopettajattaren romaani -elokuvan uusinta versiota. Olemme tehneet pitkiä aamukävelyjä ja puhuneet ja purkaneet pinnanalaisia tuntoja. Olemme hihitelleet Siskonpeti-ohjelman sketseille, Toinenkin, mutta hereimmin me naiset. Tällaista olenkin kaivannut. En niin jaksa sitä miesten sketsihuumoria. No, päästettiin tässäkin yksi pieru, mutta muuten oli ihan tyttömäisen hassua ja naurettavaa.

… olen ollut oopperatalossa Toisen ja ystävättären kanssa pitkästä aikaa. Liput oli ostettu jo syksyllä heti, kun tulivat myyntiin. Pakko nähdä se Lumikuningatar -baletti. Sen päätösosan lavasteet olivat henkeäsalpaavat, niiden hyytävä kylmyys jäädytti melkein katsojatkin. Tanssi oli niin kaunista, että sillä elää taas pitkään. Erityisesti ystävätär ja minä ihailimme Lapin velhona tanssinutta Nicholas Ziegleriä, oh, siinäpä vasta Mies! Itse Lumikuningatar (Yimeng Sun) oli etäinen ja kylmän ilmeetön alusta loppuun ja jäi jotenkin vaisuksi hahmoksi isoäidin roolissa satua johdatelleen Krista Kososen rinnalla. Baletin näyttämön puolella sekä katsomossa olivat lapset tärkeä osa satua, vaikka tanssillinen anti olikin pääosin aikuisilla. Onnellinen, viihtyisä ilta täpötäydessä katsomossa.

… ystävätärtä saatellessa poikkesimme Pikkuritarin ja Murun residenssissä viemässä joulumatkatuliaiset. Pikkuritari on saanut oman sähköpostin ja on jo käynyt kirjeenvaihtoa mummelin kanssa. Nyt käydään neuvotteluja, milloin olisi sopiva viikonloppu tulla Vaarilaan yökylään. Sitä odotellessa alankin kehrätä kokoon tarinaa joulumatkasta…

…on jo lähdetty kierrokselle numero 2014, tuntuu samalta kuin eilenkin. Ulkona on edelleen viisi astetta lämmintä, lumeton maa murjottaa märkänä ja yläpuolella on yhtä harmaata pilveä, jonka läpi päivänvalo apeasti kuultaa. Jos nyt jotain saa toivoa uuden alkamisen kunniaksi, niin lunta ja pakkasta. Kohtuullisesti kumpaakin. Ennen kevättä.

…eilinen jo meni ja vuosi on tallentunut muistojen galleriaan kohokohtineen, sen viimeiset elämykset pyörivät mielessä. Kaupunki järjesti illalla klo 20 erityisesti lapsiperheet huomioivaan aikaan seutukunnan komeimman ilotulituksen. Ahtauduimme tuhannen muun joukkoon keskusaukiolle. Pauke ravisteli, mutta taivaallinen näkymä oli niin valtava, että se tuntui lähes orgastisena niin sielussa kuin soluissakin.

…maailman tai oman maamme tilanne ei ole mistään kohden eilistä kummempi, on elvytettävä tulevaisuususko, ruokittava unelmia ja taivallettava tietään eteen päin luottavaisena. ”Kyllä meistä vieläkin on”, sanoi presidentti kannustavasti uudenvuodenpuheessaan ja toivotti kansalaisille Jumalan siunausta. Siunaus ei ole alennusmyynnissä eikä ostettavissa, antaja ei valikoi saajaa, jokainen tarvitseva ja haluava voi sen ehdoitta ottaa vastaan uudenvuodenlahjana. 

Diana Gabaldon;  Lordi John ja paholaisen korttipakka   suom. Anuirmeli Sallamo  Gummerus 2009

Lordi John on Gabaldonin luoma yksinäinen sotasankari 1700-luvun Englannissa. Tämän opuksen kansien välissä on kolme itsenäistä pienoisromaania, joissa Lordi John seikkailee. Vaikka kirjan takakansi lupaa ”historian heräävän herkullisella tavalla henkiin”, on ikävä kyllä paljastettava, että kaksi osaa kahlailtuani väsähdin Gabaldonin tarjoamiin historiallisiin herkkuihin ja luovutin.  – Kirjailijan tyyli on kyllä omalla pirtsakalla tavallaan sujuvaa, mutta kun sotasankaruus ei ylimalkaan ole meikäläisen juttu, juonelliseen tylsyyteen lukeminen lopulta tyssäsi.
*
Joanne Harris;  Persikoiden aikaan    suom. Satu Leveelahti    Otava 2013 (2012)

Hurmaavan Pienen suklaapuodin kirjoittajalta on jälleen suomennettu uusi romaani. Siinä Pariisiin asettunut Vianne Rocher palaa tyttärineen Lansquenetiin saatuaan kirjeen. Tarkoitus on viipyä muutaman päivän, korkeintaan viikon, mutta joen mutkaan syntyneessä kylässä on puhkeamassa kulttuurinen sisällissota, johon Vianne ei voi olla sekaantumatta.  – Kuplivasti kirjoitettua, eteläranskalaiseen kylään sijoittuvaa hersyvää draamaa on ilo lukea. Tällä kertaa myös persikoilla on osuutensa tapahtumiin… – Mitä parhainta ja viihtyisintä luettavaa pimeään vuodenaikaan!
*
Stefan Moster;  Rakkaat toisilleen    suom. Helen Moster    Siltala 2013 (2011)

Nykyään Suomessa asuva ja käännöstyötä tekevä suomenkielisen kirjallisuuden opettaja Münchenin yliopistosta on uusi tuttavuus kirjailijana. Lienee hänen vaimonsa, joka nyt on puolestaan suomentanut   tämän modernia saksankielistä proosaa laadukkaasti edustavan parisuhdekuvauksen. Mosterin koukeroimaton tyyli ilmentää sävykkään hienovireisesti miehen ja naisen sielunliikkeitä lapsettomuushoitojen pyörteessä.  – Romaani  ottaa lukijan mukaansa ja pitää lämpimänä henkilöilleen alusta miellyttävän avonaiseen  loppuun saakka. Löytö!
*
Colm Tóibín;  Brooklyn        suom. Kaijamari Sivill        Tammi 2009

Matkapokkariksi valikoitui kirjakaupassa hauskasti satunnaisen asiakkaan kanssa jutustellen tämä Amerikkaan muuttavan valoisan irlantilaistytön tarina. Kirjoittajaan tutustuin viime kuun luetuissa ja tykästyin tyyliinsä kovasti. Kirja oli mitä parhainta matkaluettavaa, sopivan kevyttä kokoa myöten. Matkakirjan valinta on tarkka juttu, sillä sopimattomasti meluava, liian kiihkeä tai jännittävä tarina riitelee matkakokemusten kanssa. Ja koska kirjaa luetaan vain illalla tai lentoasemilla ja koneessa, sillä on myös ympäröivää todellisuutta häivyttävä tehtävä, joten tarina ei saa olla tylsä. Tóibínin tarinat ovat mitä parhainta luettavaa näihinkin tarkoituksiin ja lisäksi hyvää tyyliä ja oivasti suomennettu.
**
Runoja        

Tuuli Tamminen-Syrjälahti;  Harmaa säteilee    Artbox Irja 2013

Olen lukenut Tuulin runoja hitaasti ja vähän kerrallaan, sitten yhä uudestaan. Hän kuljettaa lukijaa etelä-pohjalaisessa sielunmaisemassa,  tutusta kulmasta elämää katsellen ja kuulostellen. Tuulin runojen vahvuus on niiden herkkävireisyys, kaunistelematon rehellisyys ja elämänläheinen, kodikas kristillisyys. Sisällys on jaoteltu osioihin: Rakkaus, Elämä, Luonto, Kasvu, Kirkonpenkissä, Lähtö. Kauniin kansigrafiikan on luonut Elina Warsta.  – Runot tulevat liki, puhuvat hiljaa, jättävät väreilyn.

on osattava viipyä/ kuunnella / tässä ruskeassa hiekkasavimaassa / jossa lähteet / pulppuavat syvältä
*
Opeta minua, Luojani, / olemaan itsenäinen vaimo itsenäiselle miehelle. // Huoli pois, Rosmarii / miehesi on aikuinen / hän vastaa itse niistä monista asioista, / joihin niin mielelläsi puuttuisit / edes vähän // Huoli pois, mies. / Vaimollasi on aivot / ja ne toimivat kyllä.
***

.. että Esikoinen soitti äidilleen ja kysyi lainaksi sitä isoa kattilaa, jotta voisi keittää perunoita 25:lle. Muistoissa kangasteli ikivanha painekattilamme, joka muuten on jo aikoja sitten pantu kierrätykseen. Vanhat kattilat näyttävät kasvavan kovasti kokoakin, muistoissa.  

.. että hammas alkoi hälyttää joulunalusviikolla. Ensimmäinen ajatus oli saakohan aikaa lääkäriltä. Matkakin edessä. Hammaslääkärikeskus ei pettänyt, peruutusaika löytyi. Miten pieni osanen ihmisen biologisessa systeemissä hammas onkaan, mutta tehokas oikutellessaan.

.. että poikkesin kirjakauppaan ja suunnistin pokkarihyllylle, matkalukemista näet piti. Hyllyjen välissä mutisin: toi on unelmahöttöä, ton olen lukenut ja ton, ei kiitos murhia eikä sotajuttuja jouluna, tuo on liian paksu, tuossa on liian pieni präntti… Vierellä oli samassa puuhassa toinen lukijatar, joka nyökytti päätään: juuei… einiin…vaan oletkos tämän (Tòibìn: Brooklyn) lukenut, on muuten herkullinen tarina ja hyvää tyyliä. Riemastuin: ja kunnon pränttikin siinä, tämänpä otankin.

.. että naapuri soitti ovikelloa. Toinen meni ovelle ja lyhyen sananvaihdon jälkeen palasi kädessään paperikassi, jossa oli juomaa ja joulukortti. Kiitoksena taannoisesta kyydistä ensiapuun, kuulemma. Toinen oli hämmentyneen näköinen. Ajattelin tuojaa, yksinäisen miehen hahmoa naapurissa.

tänä vuonna Joulun Lapsi

löytyi hylättynä huoltorakennuksen takaa

yksin ja kylmissään

enkeli mikael

sattui kulkemaan siitä

 kuuli itkun ja löysi lapsen

hän riisui siipensä, levitti ne lapsen ylle

ja kutsui taivaallisen sotajoukon

ihmisen lapselle avuksi

enkeleitä on

he sytyttävät toivon kynttilän

joka muistuttaa: älä kulje ohi

myös sinä voit olla enkeli

hänelle joka itkee yksin

*

Jouluna 2013 blogiystäville 

Ellinoora

Olimme juhlassa sunnuntaina. Eräs elämäni keskeisistä instituutioista ihmisineen juhlisti puolivuosisataista taivaltaan. Oli ilo havaita, että yhä on runsaasti ihmisiä, joille kirkko merkitsee elämälle arvokasta sisältöä. Juhlamessu, lohisoppa ja leivoskahvit sekä luontevasti juonnettu,  pönöttämätön päiväjuhla ravitsivat osallistujaa monipuolisesti. Oli oikein hauskaa!

Silloisessa kauppalassa seurakunnan kirkon paikaksi valittiin kaunis mäkialue, jolle 1960-luvun alussa  kaivettiin valtava monttu. Peruskiven kätköön muurattiin raamattu. Sille perustalle alkoi rakentua vuosikymmenelle tyypillinen betoniarkkitehtuuriluomus, jonka suunnitteli edesmennyt arkkitehti Ahti Korhonen. Hänen tyttärensä oli nyt juhlassamme mukana ja kertoi isänsä ponnisteluista rakennusurakan kanssa. Juhlassa haastateltiin myös kahta rakentajaa, jotka muistelivat dramaattista haastetta, jonka erityiskylmä syksy ja kova pakkastalvi loivat betoninvalulle. Työ saatiin kuitenkin tehtyä onnistuneesti.

Puheenvuoroissa tuli esiin miten hyvin arkkitehdin ideat ovat kestäneet aikaa. On kuin kirkko rakennuksena vain paranisi vuosien mittaan. Kaksikymmentä vuotta sitten kirkkorakennusta peruskorjattiin – silloin arkkitehti itse oli vielä prosessissa mukana. Sisätiloihin tuotiin lisää pehmentäviä elementtejä, alttariosa uusittiin ja valaistusta parannettiin. Kirkko sai myös uudet urut, joiden sointi on upea ja ulkoasu kaunis. Kirkko on ollut aina akustisesti oivallinen tila, niinpä siitä on tullut suosittu musiikkitallenteiden äänityspaikka.

Arkkitehtooninen tarina on kuitenkin vain yksi puoli. Kirkon kaunein elementti on siinä kokoontuva seurakunta. En ole ainoa, joka ensi hämmennyksen jälkeen on rakastunut kotikirkkoon. Rakennus ei kanna satojen vuosien perinteitä, mutta se syntyi ja elää seurakunnan mukana. Sanoma kestää ja seinät kestävät tulevillekin sukupolville. Seurakunta pysyy ajasta aikaan, sillä aina on niitä, joiden sydämessä usko Jumalaan syntyy, ja joita yhteyden jano kutsuu koolle kotikirkon suojiin.

Pimpom-pimpelipom! Oven takana seisoi Pikkuritari rapisevaan kääritty valitsemansa punakukkainen toisessa ja jouluinen pussukka toisessa kädessä. Ooh. Murunen oli nukahtanut tulomatkalla autoon ja ihmetteli silmät sikkaralla äidin sylissä missäs nyt ollaan. Armiaiset kuoriutuivat vanhempiensa avustamina tamineistaan, ja kohtsillään Murunenkin jo suunnisti tutulle leikkikalukopalle aarteita etsimään.

Pussukasta muuten paljastui Vaarille ja Mummelille omistetut kirjat, jotka voi täyttää vaikka kuvilla tai jutuilla. Muru kertoi ylpeänä, että oli ihan itse liimannut kannen koristeet. Kyllä ne olivatkin upeat! Omistuskirjoituksetkin kirjoissa oli, ne oli kirjoittanut Pikkuritari omakätisesti oikein mustekynällä. Se on viisivuotiaalle kyllä hieno saavutus.

Aterian aluksi syötiin salaattia ja rosollia ja jouluajan ensimmäiset kinkkuviipaleet maisteltiin kastikkeen, perunoiden ja kasvispaistoksen kera. Pikkuritari sai ankarasti ponnisteltuaan laskettua peräti kahdeksan hyvältä maistuvaa syötävää tarjolla olevista. Murulle taisi kertyä vähän vähemmän. Hänellä syönti sujuu siihen malliin, että kaikkea halutaan, jos kysyy, mutta lopulta lautasen sisällöllä voisi ruokkia pikkuisen possun, jos semmoinen vain olisi. Ja tähtipullan paras osa on Murusen mielestä ehdottomasti se tähti. Pullasta ei niin väliksi.

Piilosten leikkiminen on ehdottomasti Murun juttu. Pikkuritari keskittyi sillä aikaa piirtelyyn Mummelin lipaston ääressä. Hän tietää mistä laatikosta löytyy värikyniä, vihkoja ja piirustuspaperia.  Pian jo taas soitettiin ja laulettiin, kumpikin erikseen esittivät hienosti joululaulun isin säestyksellä. Ja Muru kertoi ihan oman keksimänsä tarinan, joka oli aika rasavilli.

Mummeli oli seikkaillut Tuomaan markkinoilla ja huomannut siellä eräässä joulukojussa poikatontun ja tyttötontun, jotka tahtoivat Pikkuritarin ja Murusen mukaan. Ehkä Muru keksii vielä ihan oman satujutun villikkotontun joulusta.

Illalla tulimme Musiikkitalosta konsertista, jossa syntyi poikkeuksellinen, taivaallinen tunnelma. Ranskalainen harpputaitaja Xavier de Maistre helkytteli jaloa soitintaan HKO:n solistina ukrainalaisen Reinhold Glieren harppukonsertossa, joka on korvia hivelevän kaunis. Harvoinhan harppukonserttoja kuulee, ei niitä kovin runsaasti ole sävellettykään. Tässä lisäarvoa toi vielä se, että harpisti oli mies. Eikä tihkunut testosteroni, pikemminkin enkelinoloinen oli soittaja, jonka pitkät ja hoikat sormet tanssivat soittimen kielillä. Aplodit olivat sen verran raivokkaat, että saatiin kuulla taidokas ylimääräinen, joka vain vahvisti taivaallista tunnelmaa.

Konsertin loppupuolella kuultiin Bruckneria taas. Tuon hulluuteen päätyneen itävaltalaissäveltäjän viides sinfonia oli varsinaista ”romanttista mekkalaa”, kuten eräs kuulija osuvasti luonnehti.  Sibelius oli aikoinaan hurmaantunut kyyneliin saakka tästä älykkääksi luonnehditusta sävellyksestä. Pitkä sinfonia antoi orkesterilaisille kiitettävästi töitä ja nuori saksalaiskapellimestari Meister sai huiskia täysillä palkkansa eteen. Kuulijat olivat  vallan tyytyväisiä.

Tämä oli syyskautemme viimeinen konsertti. Lähes joka viikko olemme istuneet syyskuulta asti Musiikkitalon tummassa viinitarhassa tuhannen muun musiikinystävän joukossa nauttimassa klassisesta musiikista. Ja käynnit jatkuvat ainakin joka toinen viikko kevätkaudella.  Silloin ohjelmassa on mm. runsaasti Beethoovenia.

Lauantaina Pikkuritari ja Murunen vanhempineen pimpottavat Vaarilan ovikelloa ja siitä alkaakin ihan kokonaan toinen tarina!