Sunnuntaiaamuna suljemme kotiovien lukot, katsomme että kaikki jää hyvin. Taksi vie vauhdikkaasti kentälle. Lufthansan reittikoneella mennään, senkin nyt voi vertaillakseen kokea. Toinen on tehnyt lähtöselvitykset kotona, nopeasti katoavat laukut hihnalle ja T-ykkösen uumeniin, saamme boardingcardit ja toimittaudumme turvatarkastuksen läpi. Lähtömaljoja juodessa katselen kahvilassa muita lähteviä.

Yksinäinen mies, nappulat korvissa. Aasialaispiirteiset tytöt, toinen läppäriinsä uponneena, toisella tabletti edessä ja kännykkä kädessä. Tyttö ja poika, kumpikin kännykkänsä lumoissa. Tablettiperhe: äidillä ja teineillä jokaisella omansa. Isä tulee paikalle tiskiltä kännykkä kädessä ja olutlasi toisessa kourassa. Viereisessä pöydässä nuoripari juo kahviaan ääneti ja katsoo toistensa ohi jonnekin; miehellä on pöydällä Lumia ja naisella IPhone.  – Taidan olla ainoa ihminen tässä maailmassa, joka kirjoittaa kynällä vihkoon, sanon Toiselle.

Kentällä on sumuista, pilvet matavat melkein maata. Lähtijän mieli kurottuu määränpäähän.   Kuohuviinilasillisen luoma tunnekupla puhkeaa, tasaantuu miellyttäväksi odotukseksi. Kohta kone nousee siivilleen ja pilvet jäävät alapuolelle. Ahtaat tunnit Müncheniin ja sieltä puolitoista tuntia moottoritietä Itävallan puolelle Salzburgiin. Perillä on jo pimeää.  

Hotellimme on kymmenen kilometrin päässä Salzburgin keskustasta vuoren rinteellä. Se näyttää miltä tahansa kodikkaan rustiikilta alppimajatalolta, mutta huoneet ovat modernin aistikkaasti ja laadukkaasti sisustettuja. Talonväen tervetulotoivotukset ovat lämpimät, on kuin kotiin tulisi. Kohta tarjotaan glühweinia ja herkullisia pikku voileipiä.

Illallinen on katettu isompaan ruokasaliin, kolmeen pitkään pöytään. Osoittautuu, että illalliseen kuuluu kolme ruokalajia. Hups, nyt tekee jo tiukkaa! Ei muuten, mutta kun Lufthansa tarjosi kanapiiraan ja bussimatkan tauolla tuli syödyksi välipalaa. Kurpitsakeitto on mitä maukkainta, naudanlihakalopsi mureaa ja jälkiruoka, pannacotta hedelmien kera, ihan sulaa suussa. Mihinkä ruokaparatiisiin olemme tulleetkaan!

Ennen nukkumaan menoa hengitän parvekkeella syvään metsän tuoksua ja katselen alas kaupunkiin. Valot hohtavat kuin kourallinen timantteja yön helmassa lumihuippuisten vuorten siluetti taustallaan.  Talon takana kohoaa metsäisen vuoren turvallinen kylki. Nukumme ihanasti untuvapeiton alla.

Christkindle Market ja sacherkakkukahvit

 

Aamiaisen jälkeen tilataan takseja, joilla laskeudumme kiemurtelevaa rinnetietä alas kaupunkiin. Matkan järjestäjä tarjoaa mukilliset vahvaa ja kuumaa glühweinia eräästä kojusta. Edellisiltaisesta kokemuksesta viisastuneena pyydän juoman mehuversiona, jota sanotaan kinderweiniksi. Se on paremman makuista eikä sekoita päätä. Äimistelen joulumarkkinakojujen runsautta. Kotimaiset Tuomaan markkinat pääkaupungin Senaatintorilla tuntuvat aneemisilta tämän kaupallisen ylenpalttisuuden rinnalla. Salzburgissa kuuluu olevan noin 150.000 asukasta, turisteineenkin siis vain kolmannes Helsingin väkimäärästä, mutta kaikenmoista joulukitchiä ja herkkuja on tarjolla moninkertainen määrä. Olemme vauraammassa maassa, sen huomaa kaikesta.

Kuljemme aurinkoisilla aukioilla, upeasti koristelluilla näyteikkunoilla reunustettuja ostoskatuja Staatsbrücke-sillalle, joka kylpee auringonpaisteessa tuhannet pikku lukot, nuo ikuisen rakkauden symbolit, kaiteissaan kimaltaen. Sillan alta välkehtii kirkasvetisen Salzach-joen leveä nauha. Maassa kyyhöttävien kerjäläisten kuppeihin eivät lantit kilahtele, vaikka sillalla parveilee satoja turisteja.

Toisella puolella jokea on maineikas vanha hotelli Sacher, jonka päädyssä on nimikkoleivosten ja -kakkujen myymälä. Siitä paikalliset hakevat kotiin  lempiherkkujaan jouluksi.  Me kaksi erkanemme joukosta ja suuntaamme Cafè Sacheriin nautiskelemaan päiväkahvia. Ja tosi on: aito itävaltalainen sacher on jotain niin suloisen suklaista, mehevästi täytettyä ja kermavaahdon kanssa suorastaan taivaallista. Ei niin täydelliseen makuun sacherkakun tekijöistä meillä yllä edes se yritys, jonka nimi on sanottava hyvää saadakseen.

Meitä on opastettu, että itävaltalaiset ovat hyvin arvonsa tuntevaa väkeä. Heidät tunnistaa yleisesti komeasta profiilista, herrat ovat pitkiä ja rouvat hoikkia ja tyylikkäitä. Tulin tietämään paikkani turistina kahvilassa, jossa muuan vanha rouva oli sijoittanut tyylikkään jakkunsa vastapäätä itseään kulmasohvalle, jonka toiselle sivustalle istahdin ja ilmeisesti liian lähelle hänen jakulla merkkaamaansa reviirirajaa. Huu! Pahoittelin vielä englanniksi, mikä selvästikään ei osakkeitani leidin silmissä parantanut. Muuten, kävi ilmi matkan aikana, että muinainen lukiosaksani on käyttämättömyyttään haihtunut päästä kuin aamukaste niityltä.

Olimme tulleet joelle Mozart-aukion kautta ja palaamme sinne tutustuaksemme säveltäjän syntymäkotimuseoon. Tunnin verran maleksimme museon kolmessa kerroksessa ja lopuksi tuliaiset mielessämme poikkeamme vielä museon myymälässä. Käy ilmi, että Mozartin oman perheen residenssi on toisaalla kaupungissa museoituna, mutta Toinen ilmoittaa, että hänen museokiintiönsä on tullut täyteen tältä päivältä. Palaamme markkina-aukiolle ja käymme tutkimassa Tuomiokirkkoa tarkemmin sisältä sekä kymmentä kaappeihin suljettua seimiasetelmaa, jotka ovat aukiolla esillä. Mozartin patsaan juurella jääkaukalossa luistelevia lapsia katselemme vielä tovin ja sitten palaamme taksilla hotelliin päiväunille ja siistiytymään illallista varten.

 

Illallisfilosofiaa

Matkalaisten joukko on pääosin Kotilieden lukijoita. Me emme ole ostaneet matkaa lehden kautta, mutta meidät otetaan joukkoon kuin vävyt ja miniät sukuun. Joukko tuntuu tutunoloiselta, kuten tuttu on lehtikin, satunnaisesti ostettuna. Syömme joka ilta yhdessä kolmen lajin gourmetillallista, joka kuuluu matkan hintaan. Siinä tutustuu eri puolilta Suomea matkaan liittyneihin pariskuntiin. Joukko on pääosin ikäistämme väkeä, vain muutama selvästi nuorempi pari mukana.

Suurin osa on tottuneita matkustavaisia, joilta käy juomien tilaaminen ja aterimien valinta sujuvasti. Ei oikeastaan ole yllätys havaita, että meille suomalaisille on hieman vaikeaa heittäytyä kevyeen seurustelujutteluun. Emme oikein tiedä, esittäytyäkö vai ei, mitä kertoa itsestä ja miten tehdä tuttavuutta olematta liian utelias. Kun pöydät täyttyvät joka ilta sitä mukaa kuin ruokasaliin tullaan, saattaa siinä joutua yhä uudestaan ja uudestaan kertomaan kuka on ja mistä kotoisin ja miksi on juuri täällä. Ammattiakin saatetaan kysellä. Myös jokunen puhumaton mahtuu aina joukkoon. Pian myös ilmenee, kenellä on taipumus shown pitoon, äänekäs nauru remakoi siinä pöydässä niin, että viereisten pöytien keskustelijat eivät ajoittain kuule toistensa puhetta. Inhimillistä niin.

*jatkuu