Kesä on kypsyttänyt kaunista satoa. Joskus puutarhan antimia on niin runsaasti, että riittää jaettavaksikin. Poimija on iloinen ja antaja saa hyvän mielen.
Kesä vilkuttaa iloisesti mennessään. Jo ennen kalenterien sivun kääntymistä alkoi aamuissa tuntua kylmänviileä henkäys ja yöt alkoivat pimentyä. Koko kesän hyvin voineet koivut ovat jo saaneet keltaista ja pihlajat pursuavat pirteänpunaisia terttuja. Tuulet yltyvät tuon tuosta ravistelemaan puita ja nostavat vettä laineille, merelle vaahtopäitä. Yhä useammin sataa, viime öinä ihan virtanaan. Sadetakkeja ja saappaita kaivetaan esiin komeroiden perukoilta ja unohdettuja sateenvarjoja alkaa taas löytyä naulakoista.
Olen ollut menossa tai tulossa joka päivä. Elokuu on loppunut ja syyskuu alkanut vauhdikkaasti. Ystävien kanssa on sovittu tapaamisia. Satoa on purkitettu, sieni- ja marjaruokia on melkein päivittäin pöydässä. Tänään on möyritty pihassa: kukkasipulit odottivat istutusta ja muutama pensas oli siirrettävä. Tuntuu oikein hyvältä rauhoittua kotiin viikonvaihteeksi.
Nyt on tarjoutunut uusia tehtäviä, jotka nostavat innostuneita fiiliksiä. Vapaaehtoistoiminnan keskuksen Nostalgia-projektissa alkoi uusi torstairyhmä. Olen luvannut olla mukana ja ottaa vastuuta siinä. Pyrkimyksenämme on löytää ryhmässä uusia, vielä käyttämättömiä ilon alueita elämästä, murtaa sisäisen yksinäisyyden kehät, astua ulos ja kohti! Lupasimme myös yhdessä Toisen kanssa tarvittaessa luotsata kouluun ekaluokkalaista, jonka elämänkuviot muuttuivat vanhempien eron myötä. Meillä on siis eräänlainen varamummola sen lisäksi, että Pikkuritarille täällä on Mummeli ja Vaari, jotka ovat vain hänen.
Syksy on minulle aina ollut inspiroitumisen, uusien alkujen aikaa. Nyt ei tarvitse tehdä aamusta iltaan eikä omasta elämästä ole muille tulosvastuussa. On ihanaa voida elää näin vapaasti, kellua vuodenajassa suuria suunnittelematta. Yksikin vapaasti valittu juttu päivälle riittää ja jokainen ohjelmaton päivä on ikioma vapaapäivä. – Tervetuloa syksy!
Kypsä kaura aaltoilee kullankeltaisena, vehnä tummempana. Aurinko välähtelee esiin tuon tuostakin, sitten taas tuuli huiskii pilviä väliin. Olen Lapsuusmaalla, kuljen vainioiden halki kiemurtelevaa tietä Toisen kanssa perhosniitylle. Se on usein sydänkesällä punaisenaan kultasiipiä. Elokuun viimeisinä päivinä, tämän hurmaavan kesän päättyessä, täällä näkee enää muutaman neitoperhon. Äisen sateen pisarat huikaisevat valonsäteiden osuessa taipuneihin korsiin, poimulehdille, lukinseitteihin ruohossa.
Iltapäivällä Veli esittelee meille Vanhaa Paikkaa, joka odottaa remonttia ennen muuttoa. Illalla saunomme Lammen rannassa. Lauteilla ihmisestä valuu tiukan päivän hiki, kirahtelevat sanat pehmenevät löyly löylyltä. Veli haastelee tuntojaan Toiselle, Veljenemäntä pakisee kanssani. Muutospelkoa on ja luopumisen kipua. Laskeudun Lammen veteen, kylmää jo, mutta uin silti. Joutsen soutelee etäämpänä yksinään.
Nykyään tapaamiset Lapsuusmaalla ovat pieniä pätkiä, mutta merkitykseltään tiheitä. Olemme olemassa toisillemme, Veli ja minä. Nyt siellä on myös Kummipojan perheen tuomia uusia raikkaita energiavirtoja. Sukutilan viiri keinahtelee tuulessa. Jos Isä eläisi, hän ilahtuisi pojanpojanpojan tomerista askelista pihamaalla. Lapsuusmaa elää aikakausien taitetta, muutosvirtaa.
Lähtöaamuna käymme uudelleen Äidin luona vanhainkodissa, nyt Velikin on mukana. Lyhyitä nämäkin kohtaamiset ovat, Äiti pieni niin väsynyt, kääntynyt sisintään kohti jo. Oli kaatunut taas pari viikkoa sitten, vieläkin kuhmu ja side haavan peittona huivin alla. Taluttelemme hänet pihakeinuun pihlajaterttujen alle. Siinä istumme ja keinuttelemme sen hetken, minkä Äiti jaksaa. Koetan säilöä Äidin hymyn mieleeni, tiedän: kun olemme menneet, hän ei meitä muista.
Äresundin sillan ylittäjät osallistuvat rakentamiskustannuksiin melkoisella siltamaksulla, noin 38 euroa. Ohitamme Malmön ja käännymme ajamaan E-kuutosta, joka muuttuu Trelleborgin jälkeen ysitieksi. Pitäähän meidän nähdä Ystad, tämän kesäisten Wallander-uusintojen näyttämö. No, Ystad näyttää juuri niin ikävystyttävältä paikalta kuin arvelimmekin, siitä ei jää mieleen kerta kaikkiaan mitään. Rantaa nuolevaa tietä on kuitenkin mukava ajaa, meri näkyy tuon tuostakin ja maisema on vehmas.
Pidämme tähtäimessä vanhaa kunnon Kalmaria, josta oletamme löytyvän yöpymispaikkoja. Kristianstadin liepeillä Hammarissa poiketaan etsimään välipalaa. Voi ei, kelmulla peitettyjä nahkeita sämpylöitä – ihan kuin kotimaisilla huoltoasemilla. Kyllä on Tanskan smörrebrödejä ikävä! Ostan iltalehden ja luen ajellessammeToiselle ääneen keskiaukeamajuttua, jossa kertoillaan laveasti ja hehkutellen miten muuan Jonas kosi prinsessa Madeleinea Caprilla (seitsemän vuoden seurustelun jälkeen!) ja miten rakastuneita he ovatkaan ja millainen timanttisormus ja että häät ovat kruununprinsessa Victorian häiden jälkeen ja lapsia tottakai… (Suomalaisille kuningatar Silvia kertoo sitten Kultarannassa, että prinsessa Madeleine kihlasi Jonaksen…)
Kalmarissa olemme vasta iltamyöhällä, on jo lähes pimeä. Tiemestari ohjailee keskustahotelliin, mutta siellä on enää yhden hengen huoneita, joissa saa tupakoida. Se ei käy. Kello on pian kymmenen eikä yösijasta tietoa. Etsiydymme satamaan, siellä on joku hotelli. Toinen menee kysymään. Istun pimeässä autossa ja muistelen aamun rukouslausetta: ”Siunaa polku, jota tänään kuljemme”. Toinen palaa ja kertoo, että tämäkin hotelli on täynnä, mutta opastavat, että lähistöllä on Frimurare-hotellet, jossa saattaa olla tilaa. Hämmästyn: vapaamuurarihotelli, en ole tiennyt, että sellaisiakin on. Ottavatko vastaan ketä tahansa kulkijoita? – Mennäänpä kysymään, sanoo Toinen.
Ja niin se polku siunataan, että nukumme vapaamuurarien hotellin kauniisti vanhanaikaisessa huoneessa, saamme äärimmäisen ystävällistä palvelua ja yksinkertaisen, maukkaan aamiaisen. Ennen lähtöä istuskelen tuokion ihastuttavassa olohuoneessa, jossa on kolme ikkunaseinää ja puistonäköala. Pikkuruutuikkunoilla on muutama mietiskelylause ja herttaisia asetelmia. Talon tunnelma on miellyttävällä tavalla erityinen. Vapaamuurarit ovat uskonnollinen yhteisö, josta ei yleisesti paljon tiedetä, koska he eivät esiinny kovin avoimesti ulospäin. Yöpyjät täällä ovat sillä tavalla kahden kerroksen väkeä, että hotellin kolmas kerros on ’vain vapaamuurareille’. Portaikossa huomaan raskastekoisen lukitun oven tiettyine tunnusmerkkeineen. Arvaan, että sen takana on vapaamuurareiksi vihkiytyneiden kokoussali, johon muut eivät pääse.
Kalmari totisesti yllättää! Aamulla käyskentelemme tutkimassa ympäristöä. Lähistön kukkulalla on komea torni, siis oikea pyöreä torni, johon on tehty asuntoja. – Onpa hulppeat näköalat tuolla ylhäällä asuvilla, tuumin. Aamuvaloisa kaupunki näyttää kaikin puolin ystävälliseltä ja viihtyisältä toisin kuin iltapimeällä. Hotellin takana puistossa on kiinnostava Kalmarin Unionin muistomerkki, jonka paljastamista ovat kunnioittaneet läsnäolollaan naapurimaiden kuninkaalliset ja silloinen Suomen presidentti Ahtisaari puolisoineen. Kävelykierroksen päätteeksi ajamme katselemaan Kalmarin linnaa, joka on vielä suljettu, mutta muuriportista pääsee ihailemaan linnan kullanhohtoista nimikkoruusua ja hauskaa puu-ukkoa ja -akkaa muurin kupeella. Läheisessä puistossa on soma punainen Slottshotellet, täynnä varmaan sekin, autojen määrästä päätellen.
Poikkeamme Oskarshamniin lounasaikaan. Sieltä on laivayhteys Äölantiin, jota sanotaan ruotsalaisten kesäparatiisiksi. – Voisimmekohan joskus tulla autolla Äölantiin, huokaan Toiselle. – Ehkä, Toinen arvelee. Jostain syystä saaret ovat aina kiehtoneet minua. Korfulla kävin yksin, Teneriffalla ja Gomeralla sekä Kökarilla ja Raippaluodossa ystäväseurassa. Yhdessä Toisen kanssa olen ollut Saarenmaalla, Hiidenmaalla, Kreetalla kahdesti, Venetsiassa, Madeiralla, Bornholmissa, Gotlannissa, Jurmossa, Utössä, Hailuodossa, Paalasmaalla ja Turun saaristossa (Kustavi, Iniö, Houtskär). Helsingin saaristossa perheen tai ystävien kanssa… Saaret, kesä ja meri kuuluvat yhteen. Siksikö olemme valinneet Tanskankin?
Oskarshamn vaikuttaa viehättävältä pikkukaupungilta. Siellä on meneillään tattoo, paraatipukuisia soittajia torvineen vaeltelee kaupungilla. Poikkeamme tauolle torin laidalla olevan kauppakeskuksen yläkerran kahvilaan, jota hoitelee iloinen pieni thairouva. Hän tuo kahvit pöytään, kyselee mistä tulemme ja toivottelee hyvää kotimatkaa. Yläterassilta katselemme, miten pysäköinninvalvoja kirjoittaa torin laidassa kahteen autoon parkkisakkolappua, onneksi ei meille. Alakerran kirjakaupasta Toinen löytää uusia Ruotsin karttoja, minä pari kolme luontoaiheista korttia ja tuliaiskalenterin.
Hankkiudumme E-neloselle, Tukholmaan menevälle moottoritielle, ehtiäksemme hyvissä ajoin satamaan. Siellä jossain ilmaantuu tienvarren sähköiseen tauluun varoitus: ’Risk för kö’ – ja kohta matelemme etananvauhtia ja seisahdellen jonossa, josta ei päätä eikä häntää näy. Ilmeisesti toinen kaista on jonkin matkaa tietyön takia suljettu. Hidas pätkä vie tunnin verran, sitten tie alkaa taas vetää. Toteamme, että varoitustaulu on mainio, ei tarvitse hätäillä, mitä on tapahtunut. Tiemestari saattelee meidät näppärästi oikeaan satamaan miljoonakaupungin liikenteen hullunmyllyn läpi. Yöllä merellä on pilkkopimeää, mutta auringonnousu saaristossa on ylimaallisen kaunis. Saimme ihanan vaiheikkaan matkan, jolta on hyvä palata kotiin.
*kiitos matkaseurasta!
?
Olemme varanneet paluumatkan laivapaikan Viking Amorellaan Tukholmasta torstai-illaksi, joka on siis takarajana. Jätämme Kööpenhaminan kirkot, museot, kuninkaalliset linnat, Tivolin, Christianian ja muut kutkuttavat nähtävyydet suosiolla toiseen kertaan – kaupunkiinhan on helppo päästä lentäen milloin tahansa. Yksi juttu on kuitenkin must; emme voi lähteä Tanskasta tervehtimättä Pientä Merenneitoa. Tässä Tiemestarin parhaimmat ominaisuudet pääsevät loistamaan: se johdattaa ajajan mutkitta ja kyynelittä oikeaan rantaan.
Tanskalaiset rakastavat Den Lille Havfrue-patsastaan, joka on paitsi turismin vetonaula myös vandalismin kohde. Tanskalaiset pitävät kirjaa siitä, mitä pronssinen patsas on saanut kestää: kerran Merenneidon hiukset maalattiin punaisiksi, kahdesti patsaalta on viety pää, molemmat kädetkin on leikattu irti. Kun koko patsas varastettiin syntyi ihan maansuru ja löytymistä juhlittiin. Jalustakivi on siirretty nykyään kauemmas rannasta, mikä on vähentänyt ilkivaltaa. Alkuperäisen patsaan teki v. 1913 kuvanveistäjä Edvard Eriksen, mallinaan primaballerina Ellen Price, joka oli kuuluisin Pieni Merenneito-baletin nimiroolin esittäjistä. Baletti kuten patsaan ideakin perustuu Hans Christian Andersenin rakastettuun satuun, jonka kaikki tuntevat. Paikalla on nytkin bussilasteittain matkailijoita ja kun jokaikinen haluaa tulla kuvatuksi patsaan edustalla, joudun hyppelehtimään rantakivillä odottelemassa hetkeä, jolloin yksikään yli-innokas nuorimies ei kahlaa roikkumaan neidon kaulaan. Alkaa sataa ja väki leväyttää vielä sateenvarjot auki niin, että näköalat supistuvat entisestäänkin. Viereisissä kojuissa kaupitellaan tottakai kaukoidässä taiteiltuja miniatyyripatsaita, kortteja ja muuta väistämätöntä.
Istumme hetken autossa patsasalueelta sivussa odottelemassa sateen rauhoittumista. Rannan tuntumassa on kaunis, lintuperspektiivistä viisisakarainen 1600-luvun linnoitusalue Kastellet, jossa haluamme vielä promeneerata. Olemme jo havainneet, että näillä main sade ei kestä viikkoa niin kuin meillä, vaan kuuro saattaa olla ohi varttitunnissa. Niin nytkin tapahtuu; kun nousemme valleille, paistaa jo aurinko. Meri kimaltaa kauempana, ruoho miljoonin pisaratimantein puistopolun varrella. Tuuli ravistaa lehvästöstä sadekyyneleitä kasvoille, kun pysähdyn halaamaan ikivanhaa tammea. Kukat räiskyttävät punaista ja keltaista ruohonvihreään. Vallitiellä tulee vastaan tiukkailmeinen vartiosotilas paraatiasussa kierroksellaan. Ohitsemme puuskuttaa viidennen kerran harmaatukkainen jäntevä kuntoilija paita märkänä. Vallitiellä kuulemme vihdoin suomeakin kahden vastaantulevan, rattaita työntelevän äidin keskustelusta. Kastelletin raikkaat tuulahdukset ja huikaisevat näkymät jäävät päällimmäiseksi sieluun, kun kohta sukellamme meren ali, nousemme Äresundsbro’lle ja Tanska jää taakse.
*matka jatkuu
Matkan kuudes yö nukutaan Roskilden Prindsen-hotellissa. Paikan löytäminen osoittautuu Tiemestarille liki mahdottomaksi tehtäväksi, sillä kaupungin keskusta on motitettu yksisuuntaisilla kapeilla kaduilla. Hotellin pääovi on korttelin sisäpihalla ja toinen sisäänkäynti kävelykadulla. Yöpymispaikka valitaan keskeisen sijaintinsa vuoksi, aiomme aamulla kävelykierrokselle. Prindsen taitaa kuulua luokkaan ’vanhat kunnianarvoisat’, se on sokkeloinen, aidoin antiikkihuonekaluin sisustettu. Kylpyhuoneen kalustus ammeineen lienee peräisin viime vuosisadan alkupuolelta. Muhkeassa parisängyssä on metallijouset, kuuluu vaimea poing-poing, kun jompi kumpi käännähtää. Seikkailemme hotellin alakerroksissa ravintolaa etsien, löytyy vain kabinetteja, jotka on varattu juhliville seurueille. Kysymme tarjoilijalta, joka saattaa ystävällisesti meidät oikeaan paikkaan ja saamme tilattua iltapalaa viime hetkillä ennen kuin keittiö suljetaan. Täällä on töissä kehutun ’iloisen ja ystävällisen palvelun’ mallikappaleita.
Roskilde on hurmaava paikka, ruusunhohtoista nimeään myöten. Jotain kunnianarvoisaa on atmosfäärissä, ollaanhan viikinkien jo 900-luvulla perustamassa kaupungissa, josta tuli myös Tanskan ensimmäinen pääkaupunki sekä piispanistuimen paikka. Roskilden 1100-luvulla rakennettuun katedraaliin Tanska on perinteisesti haudannut kuninkaallisensa. Kirkko on täynnä toinen toistaan komeampia sarkofageja. Temppelissä on myös yksinkertainen Pyhälle Birgitalle omistettu kappeli. Turisteille esitellään mielellään ns. kuninkaallisten pilaria, johon on merkitty kuninkaiden pituuksia viivoin. Kultaa, marmoria, alabasteria ja jalopuuta; patsaita hautakappeleissa; antverpeniläismestarin upea alttarikaappi ja mahtava urkufasadi. Roskilden katedraali on Unescon maailmanperintökohteita, mikä tuntuu turistien määrässä. Mieleisiä kuvakulmia etsivä joutuu jonottelemaan vuoroaan.
Katedraalin vierellä on eloisa tori, jossa parveilee väkeä. Eräällä kirppispöydällä huomaan tummuneen sokerisirottimen, vilkaisen sitä. Olen jo lähdössä eteen päin, kun ystävällinen myyjärouva tulee sanomaan, että hänellä on mukana yksi täyshopeinen, jota hän ei pidä pöydällä, haluanko nähdä. Oi, se on todella kaunis, ruusukiehkurainen! Tutkin leimaa luupilla ja keskustelemme hinnasta. Toinen hymyilee vieressä, hän tuntee minut ja seurailee miten tämä päättyy. Myyjäkin tietää tavaran arvon ja luovuttaa hinnasta vain viisi euroa. Sisälläni käy minulle tyypillinen taistelu: voinko haluta jotain arvokasta, mutta tarpeetonta pelkästään siksi, että se on niin kaunis. Toisella on jo raha kädessä, kun vielä emmin. Ojentaessaan kääröä rouva kysyy mistä kaukaa olemme ja toivottelee iloisesti hyvää kotimatkaa. Hedelmäkojusta ostamme vielä punaposkisia tanskanomenoita. – Kielin torilta ostettuja on vielä kolme, totean ohimennen. – Tehdään niistä kotona uuniperunoita, ehdottaa Toinen. Omppuostos päättyy hillittömään nauruun. Lapsus hihityttää meitä vielä kotona, kun syömme ’saksalaisia uuniperunoita’.
*matka jatkuu
Eipä matkamme Stora Bältin rantamilta Fynillä jatkukaan heti sillan yli Kööpenhaminaa kohti. Loistavasta majapaikastamme bongaan Egeskov Slot -esitteen ja sitä silmäillessä tajuan, että kymmenistä toistaan upeammista linnoista Tanskassa emme ole vielä tutustuneet yhteenkään. Reitti kääntyy siis vielä etelään.
Egeskovin (suom. Tammimetsä) linna on Fynin saaren kuuluisimpia nähtävyyksiä. Parkkialueilla on jo avaamisaikaan runsaasti autoja ja matkailijoita bussilasteittain. Lapsiperheitä eväskoreineen, nuorten porukoita ja vanhoja pareja, jotka kuljeskelevat käsi kädessä puutarhan kukkien keskellä. Liitymme joukkoon. Osa veden ympäröimää 1500-luvun puolivälissä perustettua linnaa on kreivillisen omistajaperheen asuntona, osa museona, jossa on esillä metsästettyjen eläinten päitä ja taljoja, leikkikaluja, astioita ja pukuja. Verraton Titanian Palatsi, miniatyyrikalustein sisustettu valtava nukkekoti, vie linnasta kokonaisen salin. Linnan alueella on myös museoita, joihin on koottu mm. vanhoja pienlentokoneita, antiikkiautoja, moottoripyöriä, ambulansseja ja paloautoja. Käymme linnassa, mutta jätämme muut museot rauhaan. Haluan vaeltaa ruusutarhassa, ihailla fuksioita, nuuhkia omenapuiden tuoksua, ihmetellä pensaslabyrintteja. Tuolla on vanhojen tammien laakso, jossa kauriit käyskentelevät. Täällä keittiöpuutarha ihanine tuoksuineen. Näemme, miten pensaita leikataan pyramidimuotoon moottorisahan näköisellä leikkurilla. Täällä voisi valtaa onnellisena koko päivän. Loputtomiin silmää hiveleviä, sykähdyttäviä yksityiskohtia!
Joudumme palaamaan Stora Bältin ylittävälle sillalle osin samaa reittiä mitä tulimmekin. Själlandissa lähdemme Slagelsesta 22-tietä Mönin saarta kohti. Sää on aurinkoinen, pilveilevä. Maisema on muuttunut jotenkin. Jyllandin ja Fynin laajat, pehmeästi aaltoilevat peltoaukeat ovat jääneet taakse. Asutus on tiuhemmassa, pieniä kyliä ja kaupunkeja riittää. Loppumatka on kapeaa ja kiemuraista nousevaa metsätietä. Haluamme nähdä Mönin kymmeniä miljoonia vuosia vanhat valkeat kalkkikivikalliot, jotka putoavat yli sata metriä kohtisuoraan Itämereen. Kalliorantaa on seitsemän kilometriä, se on mereltäkin nähtävyys. Nousemme satoja portaita ylös näköalapaikoille, joilta näkymä on huikea.
Alhaalla rannalla käyskentelevät ihmiset näyttävät kirjaimellisesti muurahaisilta. Jalkaani särkee jo nyt, mutta olenpahan nähnyt tämän. Aurinko paistaa kuumasti. Palaamme portaita kahvilaan virkistäytymään. Kysyn myyjäneitoselta, montako porrasta tältä tasolta on alas rantaan. – En tarkkaan tiedä, ehkä 500, hän sanoo. Hulluudellani ei ole rajaa, aion laskeutua alas! – Ei, sanoo Järjen Ääni napakasti, muista nyt hyväihminen, että ne raput on noustavakin. Meidän on jatkettava matkaa. Mieltäni kirvelee ihan kyyneliksi asti, mutta myönnettävähän on, että Toinen on oikeassa. Kysyn myöhemmin olisiko hän laskeutunut rantaan, jos en olisi ollut mukana. – Ehkä, hän sanoo.
*matka jatkuu
Olemme Aalborgissa, koska haluamme nähdä viikinkien hautaniityn. Tie Lindholms Höyenille on erinomaisesti viitoitettu, kun pääsemme rakennustyömaalta kaupungin laidalle. Taivas on mustanharmaassa pilvessä, kuuluu vaimeaa kumua. Perillä viikinkimuseo on vielä kiinni, niinpä nousemme omin päin polkua pihalta hauta-alueelle. Mäellä aukeaa kiehtova näky: niitty kasvaa vaaleaksi kulottunutta heinää, jota mustien lampaiden lauma yrittää pitää kurissa, että muinoin ympyröiksi asetetut luonnonkivet näkyisivät. Ehdimme tarkastella muutamaa kivirinkiä, kun tutkimusmatkamme keskeytyy dramaattisesti. Ukkonen paukahtaa kauheasti, salamat leikkaavat mustansiniseksi muuttunutta taivasta ja kohta valuu vesi virtanaan. On kuin itse viikinkijumala Odin löisi nyrkkiä vihoissaan taivaankanteen. Aavemaisissa tunnelmissa poistumme kiireenvilkkaa niityltä. Huhhuh. Rankkasade pieksää lampaita, jotka asemapaikastaan ja tehtävästään tietoisina vaeltavat arvokkaassa jonossa metsikössä olevaan katokseen. Lähdemme sen tien Aalborgista, jolla tuntuu olevan huono karma. Reittisuunnitelmakin muuttuu, jätämme mielestämme Skagenin. Kolme vuotta sitten risteilyllä poikkesimme siellä ja koimme sen erityisen valon, joka siellä kävijää kiehtoo. Emme ota riskiä tällä säällä vaan suuntaamme moottoritietä etelään.
Ärhus, Tanskan toiseksi suurin kaupunki, on vanhalta nimeltään Aros ja silläkin on viikinkihistoriansa. Aurinko paistaa taas kuumasti ja kävelykadulla on iloinen tungos. Auto saadaan pysäköityä Sallingin tavaratalon parkkitorniin, keskustassa on parkkiruutuja vain asukkaille kadun varsilla. Ensiksi tilaamme tavaratalon kahvilassa cafe au lait-kupilliset ja erittäin herkullisiksi osoittautuvat lounassämpylät. Tanskalaiset osaavat smörrebrödinsä! Kävelykadulla täysvalkea ja kultamaalattu patsashahmo hikoilevat jalustoillaan liikahtamatta seisten. Tiputan pari lanttia kultamaalatulle, joka iskee silmää.
Ärhusin keskiaikainen Domkirke antaa kaipaamaamme viileää suojaa. Goottilaistyylisessä temppelissä on pisin keskikäytävä kaikista Tanskan katedraaleista, liki 100 metriä. Täälläkin on upeat lasimaalaukset ja lübeckiläismestari Notken tekemä taidokas alttarikaappi. 1700-luvulla rakennettuja muhkeaäänisiä barokkiurkuja viritellään, ehkäpä illan konserttia varten. Ärhusin toinen maamerkki on Arne Jacobsenin suunnittelema raatihuone kellotorneineen, modernia arkkitehtuuria. Kaupunki on värikäs: kaikkialla keskustassa on upeita kukkaistutuksia ja katukuvassa näkyy paljon etnistä väkeä.
Tutkimme hotelliopasta ja nettiä ja päätämme lääkitä edellisyön karvasta kokemusta Best Western-ketjun neljätähtisellä Nyborgissa. Matkalla sinne poikkeamme Vejlessä, mukavanoloisessa pikkukaupungissa, jossa saamme Klostergaden kahvilassa niin upeat jäätelöannokset, ettei ehkä elämänpäivänä ole moisesta untakaan nähty! Hulppeaan nautiskeluumme kahvilan terassilla liittyy ampiaisten huiskimista ja (minun osaltani) siitä johtuvaa panikointia. Yksi piikikäs siivillä eläjä putoaa tyhjentämääni Passion-limupulloon ja jää sinne pörisemään, kun jatkamme matkaa.
Iltapäivä on jo pitkällä, kun ehdimme Fynin saareen ja tulemme Odenseen, Odinin varsinaiseen nimikkokaupunkiin. Ukkosenjumala itse on onneksi jäänyt mekastamaan Aalborgiin. Aurinko paistaa lempeästi, kun kävelemme St. Albani-kirkon ohi Domin puistoon. Molemmat kirkot ja läheinen Hans Christian Andersenin museo ovat jo kiinni, mutta domin takana puistossa on H.C.A:n patsas, jota kuvaan kirkon keltaiseksi maalattua luostarisiipeä vasten. Siinä tulee äkkiä vahva tunne: olen ollut ennenkin tässä samassa paikassa. Kävelemme pientä kaarisiltaa ihastuttavaan ruusujen puistoon ja tunne vain voimistuu. Sitten muistan: olin täällä ryhmän mukana kolmen viikon matkalla Taizéen vuonna 1988. Silloin katedraali oli suljettu remontin vuoksi ja vaeltelimme puistossa.
BW-hotelli osoittautuu nimensä veroiseksi. Saamme tilavan huoneen, jonka maisemaikkunoista aukeaa huikean avara näkymä merelle ja Fynin ja Själlandin yhdistävä silta häämöttää horisontissa. Syömme ilta-aterian hotellin erinomaisessa bistrossa ja kävelemme vielä hämärää rantaa aaltojen kohinaa kuunnellen. Vuodekin on erinomainen, lakanat hengittävää puuvillaa ja ranskalaisen parvekkeen ovesta henkäilee raikas merentuoksuinen yö. Onnellista! Herään varhain ja hipsin katselemaan aamuvaloista merenselkää. Ja kas, mustarastas hyppelee ikkunamme alla kasteisessa ruohikossa. Oi, earlybird, sielulintumme! Taas olemme oikeassa paikassa.
*matka jatkuu
Matkanteko Tanskan maaseudulla on viihtyisää elokuussa. Laajoja okranvärisiä viljapeltoja pitkin matkaa, monista sato jo korjattu ja oljet kieputettu valtaville rullille tai tiiviistetty kuutioiksi. Tuon tuosta loimehtii maisemassa lehmälauma, sata päätä tai enemmän, mustavalkeaa, ruskeaa tai valkoista rotua. Iloisia tanskalaislehmiä, Arlan meijerien alkutuotantoportaalta. Jyllannin maatilat taitavat yhä pitää tanskalaiset maidossa ja leivässä sekä rikastuttaa naapurimaiden juustovalikoimaa.
Sunnuntaina lähdemme kiehtovalle tielle, joka kulkee Pohjanmeren rantakaistaletta, sisämaan puolella Ringköping Fjordin ja Nissum Bredningin vedet. Maisema on erityinen. Meren puolella kohoavat kanervan, ruohotupsujen ja pikku pensaiden peittämät hiekkadyynit, joiden takaa merta ei näy, se vain tuntuu hienoisena sumuna. Tien toisella puolella on lehmälaumoja märehtimässä ruohoaamiaistaan, hevosia ja poneja aitauksissaan nuokkumassa ja pulleaperäisiä lampaita. Dyynien suojassa kyyristelevät vanhanmalliset olkikattoiset maatalot ja modernien kesämökkien ryppäät. Kahdessa kohtaa poikkeamme kumpujen yli rantaan hengittämään merituulen tuoksua. Eri maista kantautuneiden kivien kokoelma kotipihassa tulee saamaan täydennystä täältäkin.
Elämyksellinen päivä huipentuu Pohjois-Jyllannin Limfjordenissa. Sitä sanotaan Tanskan laajimmaksi sisävesialueeksi, vaikka itse asiassa se on erittäin kapeiden salmien kautta yhteydessä Skagerrakiin. Mielessäni on Morsin saaren upea Jesperhus Park, kukkaparatiisi, jossa on myös trooppisten eläinten tarhat. Puoli miljoonaa kukkaa! Ne on istutettu lintujen ja muiden eläinten muotoisiin ryhmiin. Kiertelemme itsemme väsyksiin sekä eläin- että kukkatarhassa. Kun tulemme autolle, tunnen, että olen kerrankin saanut yllin kyllin kauneutta.
Matkaan kuuluu myös pettymyksiä. Tällä matkalla sellaisen järjestää Aalborgin First-ketjun ’kolmen tähden hotelli’, joka löytyy ankaran haeskelun jälkeen keskeltä rakennustyömaata. On jo myöhä, emme jaksa enää lähteä etsimään toistakaan. Huoneesta haluaa saman tien pois: tummaa ja tunkkaista, ikkunan alla parkkipaikka, ilmastointia ei tietenkään ole. Ilmassa on ukkosta, hiki virtaa. Kylpyhuone haisee homeelle, harmaiksi pinttyneitä pyyhkeitä on sentään riittävästi. Joten kuten kieriskelemme yön yli, kunnes seitsemältä rämähtää rakennustyömaa käyntiin. Aamiainen on sentään ihan hyvä, leipä tuoretta ja maukasta, juustot ja hedelmät herkullisia. Ja Tanskan maustamaton jogurtti on ihanaa. Paras hetki on, kun tavarat ovat autossa ja Toinen nostaa kytkimen.
*matka jatkuu
Olemme valinneet laivavuoron, joka on Travemünden satamassa aamulla. Siitä on helppo luikahtaa tielle numero 76 ja edelleen Kielin ja Schleswigin ohi kohti Tanskan rajaa. ’Tiemestari’ on enimmän aikaa eri mieltä kanssamme reitistä, se yrittää kovasti kangeta meitä moottoritielle. Ajaja pitää kuitenkin päänsä ja niin saamme ohiajellessa tuntuman Pohjoisen Saksan hyvinvoiviin maaseutukyliin. Poikkeamme tauolle Kieliin ja osumme torille, jossa on mukava juoda kahvit ja katsella mitä saksalaisemännät keräävät koreihinsa viikonlopuksi. Pussillinen omenoita päätyy meidänkin matkaamme.
Flensburgin kohdalla tuskin havaitsee milloin Saksa muuttuu Tanskaksi ja pian olemme jo Ribessä. On lauantain iltapäivä, kuumaa. Vanhankaupungin tunnelmallisten katukahviloiden varjopöydissä on täyttä. Katedraali näkyy olevan varattu vihkimistä varten, ehdimme nauttia kevyen lounassalaatin ensin. Kun palaamme, upeasti pukeutunut hääväki purkautuu juuri kirkosta. Skottiasuun pukeutunut herra soittaa säkkipilliä ja punainen avoauto odottaa morsiusparia. Tanskalais-skottilaista elämänkuun juhlaa!
Riben keskiaikainen katedraali on kuuluisa upeasta modernista taidekokonaisuudestaan: leiskuvissa väreissä hehkuvista lasimaalauksista, alttariseinän mosaiikeista ja apsiksen kattofreskosta. Esite kertoo, että taiteilija Carl-Henning Pedersen oli tuonut Pohjois-Italiasta värillistä lasia, jota murskasi mosaiikin materiaaliksi. Teokset taittavat valoa erikoisen kauniisti eri sävyissä katsomissuunnasta riippuen. Modernin taiteen saaminen vanhaan katedraaliin oli mutkikas prosessi: aihiot olivat julkisesti nähtävillä ennakkoon ja kävijät saivat kirjata mielipiteensä. Vaikka ihastelijoita oli vähemmän kuin arvostelijoita kirkkoneuvosto teki 1980-luvulla rohkean päätöksen ja tilasi taiteilijalta sekä mosaiikit että kattofreskot. Viisi lasimaalausta on nimetty Maasta taivaaseen, Sininen legenda, Taivas ja maa, Punainen sydän ja Taivaallinen silmä. Mosaiikkiteosten aiheet ovat pääosin vanhasta testamentista ja niissä on runsaasti myyttisiä symboleja. Kattofreskon kuva-aiheet liittyvät lasimaalausten ja mosaiikkien aiheisiin. Kokonaisuus on vaikuttava.
Toiseen häätilaisuuteen törmäämme myöhemmin, kun yritämme Pyhän Katarinan dominikaaniluostarin kirkkoon. Kauniin puiston ympäröimästä luostarista on tehty reformaation jälkeen sairaala ja kirkko on säilytetty, ainoana neljästä Riben keskiaikaisesta luostarista. Nyt emme enää jää odottelemaan häätilaisuuden päättymistä, on jo aika huolehtia yösijasta. Olemme ajatelleet kokeilla Bed’nBreakfast-majoituksia matkalla. Osoittautuu kuitenkin, ettei kylttejä juurikaan tienvarsilla näy. Ribessä on kaupunkiesitteen mukaan 28 B&B-paikkaa, joista kolmeen yritämme. Ensimmäinen on täysin aution tuntuinen, toisen ovet taivasta myöten auki, muttei ketään kotona ja kolmannesta kerrotaan, että on täyttä. Luovutamme ja päätämme ajaa saman tien Esbjergiin.
Ilta on käsillä, mutta ehdimme käydä tervehtimässä Esbjergin neljää valkoista Jättiläistä, jotka istuvat tuijottamassa merelle. Svend Wiig Hansenin taideteoksella on nimi Mennesket ved Havet ja se valmistui kaupungin 100-vuotisjuhlien kunniaksi 1995. Patsaiden edustalla on erityisesti lapsiperheiden suosima piknik- ja uimaranta. Yhden Jättiläisen jalkojen juurella pitää lauantailystiään ryhmä pinkkeihin balettihamosiin pukeutuneita naisia. Näky on mykistävä. Palaamme kaupunkiin ja hotellihan meidät sitten majoittaa. Illalla kävelemme keskustan katuja ulkoilmakonsertin säestäessä iltapalapaikan haeskeluamme. Ilmeisen suositussa kiinalaisessa ravintolassa tilaamme annoksen kanaa ja riisiä sekä Won-Ton-keittoa, jossa on taikinanyyttiin käärittyjä pikkuisia lihapullia maukkaassa kasvisliemessä. Herkullista ja halpaa.
Paikallinen Scandic-hotelli on niin huippuekologiseksi suunniteltu, että vuoteella on vain yksi peitto, yksi tyyny (kaapista löytyy toinen) ja kylpyhuoneessa yhdet pyyhkeet. Toinen ihmettelee respaan onko meille annettu yhden hengen huone. Ei kuulemma ollut, pyykkiä vain pyritään rajoittamaan. Toinen saa omat pyyhkeet, emmekä sitten valita enää peitosta. Ilmastointi toimii ihanasti, peite riittää toisin päin käännettynä molempien jaloille. Itse asiassa täällä nukumme lähes parhaimmat yöunet koko matkalla.
*matka jatkuu