Kypsä kaura aaltoilee kullankeltaisena, vehnä tummempana. Aurinko välähtelee esiin tuon tuostakin, sitten taas tuuli huiskii pilviä  väliin. Olen Lapsuusmaalla, kuljen vainioiden halki kiemurtelevaa tietä Toisen kanssa perhosniitylle. Se on usein sydänkesällä  punaisenaan kultasiipiä. Elokuun viimeisinä päivinä, tämän hurmaavan kesän päättyessä, täällä näkee enää muutaman neitoperhon.  Äisen sateen pisarat huikaisevat valonsäteiden osuessa taipuneihin korsiin, poimulehdille, lukinseitteihin ruohossa.
 

Iltapäivällä Veli esittelee meille Vanhaa Paikkaa, joka odottaa remonttia ennen muuttoa. Illalla saunomme Lammen rannassa.  Lauteilla ihmisestä valuu tiukan päivän hiki, kirahtelevat sanat pehmenevät löyly löylyltä. Veli haastelee tuntojaan Toiselle,  Veljenemäntä pakisee kanssani. Muutospelkoa on ja luopumisen kipua. Laskeudun Lammen veteen, kylmää jo, mutta uin silti.  Joutsen soutelee etäämpänä yksinään.
 

Nykyään tapaamiset Lapsuusmaalla ovat pieniä pätkiä, mutta merkitykseltään tiheitä. Olemme olemassa toisillemme, Veli ja minä.  Nyt siellä on myös Kummipojan perheen tuomia uusia raikkaita energiavirtoja. Sukutilan viiri keinahtelee tuulessa. Jos Isä eläisi, hän  ilahtuisi pojanpojanpojan tomerista askelista pihamaalla. Lapsuusmaa elää aikakausien taitetta, muutosvirtaa.
 

Lähtöaamuna käymme uudelleen Äidin luona vanhainkodissa, nyt Velikin on mukana. Lyhyitä nämäkin kohtaamiset ovat, Äiti pieni  niin väsynyt, kääntynyt sisintään kohti jo. Oli kaatunut taas pari viikkoa sitten, vieläkin kuhmu ja side haavan peittona huivin alla.  Taluttelemme hänet pihakeinuun pihlajaterttujen alle. Siinä istumme ja keinuttelemme sen hetken, minkä Äiti jaksaa. Koetan säilöä  Äidin hymyn mieleeni, tiedän: kun olemme menneet, hän ei meitä muista.

  • Näin silmieni edessä perhosniittysi!
    Ne kultasiivet ja neitoperhosetkin!
    Mikä ihana mieleen painuma,
    kotiniityt.

    Niin lyhyitä hetkiä ne ovat,
    aivan kuin kiirehtisi
    haikeuden ohi…

    Kommentin jätti herne · torstaina 3. syyskuuta @ 10:42

  • Kirjoitin tätä tunnetilassa, jota voisi sanoa onnelliseksi haikeudeksi. Syksy on minun vuodenaikani, siinä on niin paljon värejä, niin paljon draamaa, niin paljon toivoa. Kiitos Sinulle, Herne, runoistasi, joista saa niin paljon…

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 3. syyskuuta @ 20:16

  • Kaunis tuo loppu, Äidin hymy ja ohikiitävä häviävä muisto.

    Elämän laki: ”Ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.” Mutta…

    Kommentin jätti mm · torstaina 3. syyskuuta @ 20:34

  • Nyt on niin, että Äiti ei tunne enää asuinsijaansa.. Sukupolvelta toiselle siirtyy muistamisen tehtävä, edellä meneviltä jäävä. Minun prosessini on seuloa monista Äitiin liittyvistä – vaikeistakin – muistoista parhaat, kannatella niitä.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 4. syyskuuta @ 08:46

  • Osaat tosi kauniisti kuvailla tunnelmia, blogissasi saa sielu rauhan. Tulee sellainen viivhtynyt hetki. Oletko koskaan julkaissut mitään kirjoituksia, siis tarkoitan kirjaa ymv.?! Kirjoitat todella kauniisti!

    Kommentin jätti VILUKISSI · perjantaina 4. syyskuuta @ 18:42

  • Vilukissi, kiitos sanoistasi. Voihan olla, että olen oppinut kirjoittamista sen myötä, että koko ikäni olen lukenut hyvien kirjoittajien aikaansaamia hyviä kirjoja ja kirjoitellut erilaisia tekstejä. Kirjailijaksi ei minusta taida olla, siihen vaadittaisiin semmoista intohimoa (ehkä kunnianhimoakin), jota minulla ei ole.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 4. syyskuuta @ 19:10

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.