Kerran viikossa ilmestyvä Kotimaa-lehti on luterilaisen kirkon ääni. Lehdellä on journalistista kunnianhimoa. Se pyrkii pitämään esillä ajassa olevia asioita, tarttumaan haastaviinkin teemoihin ja olemaan tasapuolinen eri ajatussuuntien näkemyksiä esiin tuodessaan. Tämänpäiväinen lehti otti kantaa mm. piispojen parisuhdemietintöön, kirkon esitykseen yhteisöveron aleneman korvaamisesta ja presidenttifoorumin keskusteluun.
Etusivulle on vedetty otsikko: Eletäänkö kirkossa niin kuin opetetaan? Lukija hämmästyy painotusta, kysymys näyttää olevan oikeastaan kirkossa käymisestä, sunnuntain messuun osallistumisesta. Asiaa oli oikein tutkittu ja vertailussa olivat rinnakkain nuorisotyönohjaajat ja papit. Vastausvaihtoehdot olivat ylimalkaisia, mitä esimerkiksi tarkoittanee ’silloin tällöin’ tai ’melko usein’ kirkossa käyminen. Kummastakin ryhmästä löytyi muutama prosentti niitä, jotka eivät käy ’koskaan’ kirkossa.
Ryhmien mainitsemat perustelut osallistumattomuudelle kuulostavat entisen kollegan korvissa aikalailla tutuilta. Siinä on työn painottumista viikonloppuihin (leirit, retket ja tapahtumat), varhaista messuaikaa, perheelle omistettuja vapaita. Papeilla varmaan vaikuttaa myös vuorossa olevan työtoverin liian tutuksi tullut naama. Kotimaa ei tutkinut kanttoreiden, diakoniatyöntekijöiden tai lapsityöntekijöiden osallistumista. Mitähän selityksiä heillä olisi.
Opetuksen ja esimerkin ristiriidasta on kysymys. Miksi yhä edelleen opetetaan, että jumalanpalvelus on seurakunnan elämän keskus, kun kirkon työntekijätkään eivät siihen osallistu säännöllisesti? Aktiiviseurakuntalaisista jotkut käyvät joka sunnuntai messussa ja panevat myös merkille, ettei työntekijöitä kirkossa juuri näy silloin, kun eivät ole työvuorossa.
Omassa kotiseurakunnassani on tasan yksi pappi, joka osallistuu säännöllisesti messuun vapaallaankin perheineen. Muut ehkä kuuluvat ryhmään silloin tällöin tai milloin mitenkin, jos ollenkaan. Olen tavannut kerran papin, joka totesi kylmän kategorisesti: kaikki syyt olla osallistumatta messuun ovat tekosyitä. Omaa osallistumistani voisin luonnehtia nykyään niin, että käyn silloin kun tunnen tarvetta. Eikä selityksiä tarvita.
Mies istuu tuolissaan, panee lehden sivuun ja tarttuu kirjaan. Se ei olekaan vieraskielinen tieto-opus. Hän näyttää syventyvän Unio mysticaan, kertomukseen nuoruutensa mielikirjailijan elämästä ja teoksista. Lukevassa miehessä on uudenlaista viipyilevää rentoutta. Kuin tuulahdus kaukaa, nuoruudesta.
Niin täyttyivät elämäntoverillekin vuodet, jotka tarvitaan. On lupa hellittää rientämisestä, tietämisestä, osaamisesta, vastuusta. Tieto houkuttaa yhä lähteilleen, osaaminen ei katoa yhdessä yössä vaikkei jaksaisi sitä joka aamu päivittää. Rientämisen saa ajoittaa itse, tarpeen mukaan. Vastuun piiri supistuu.
Näen Toisen rauhoittuvan aamu aamulta. Kello on vaiti, valo herättää tai kahvin tuoksu, kun unia on kylliksi nähty. Kun kirjoitan huoneessani, hän pistäytyy ovella jotain asiaa kuin tarkistaakseen, että olen. Lähtiessäni hän kyselee milloin palaan ja tulee hakemaan, jos toivon sitä. Tulee aika, että osaamme levätä toistemme läsnäolossa.
Tapahtui Isossa Kauppakeskuksessa, että Pissismummo hätkähti hereille matalaenergisestä fiiliksestään – mikä muuten on ihan hyvä energiataso kaupoissa kiertelyyn, se kun ei verota eläkepussia kovin rankalla kädellä. Poikakaveri talutti nimittäin Mummon ensi töikseen määrätietoisesti vempeleosastolle. (Ei taas! Tämä on jo kolmas kerta hänen lomansa alettua.)
Mummo sai niskaansa melkoisen rykäyksen kahden asiastaan innostuneen miesihmisen tietämystä vempeleen erinomaisista ominaisuuksista. Erittäinkin on kätevä käytössä ja toimii kuin unelma. Eikä maksa paljon. Siis nyt. On nimittäin erikoistarjouksessa. Poikakaveri heilautti jo valmiiksi korttia, mikä on sen merkki yleensä ollut, että asia on päätetty. – Tämä tulee siis hänelle, tarkensi Poikakaveri myyjälle.
– Otetaanpas aikalisä, ehdotti Mummo. (Se on näet osoittautunut hyväksi keinoksi hillitä vempeleinnostusta.) – No, palaamme pian asiaan, sanoi Poikakaveri myyjälle kovinkin varmana. Käytiin välillä etsimässä ne pari juttua, joiden takia itse asiassa Mummo luuli liikkeellä oltavan. Poikakaveri vahti kelloa. – On jo tunti tässä kulunut, nyt mennään takaisin. Pissismummo taapersi Poikakaverin perässä ja kaupat tehtiin, minkäs sille.
Kotiosoitteessa purettiin vempele pakkauksestaan. Oli ohjekirjaa, johtoa, muistikorttia, laturia ja Ominaisuuksia Parantavia Osia. Olipa cd-levyllinen ohjeistusta, jota katsellessa ja kuunnellessa Pissismummolle valkeni mihin hän on joutunut. Vempeleen käyttö ei ihan niin helppoa taida ollakaan miltä kaupassa kuulosti. Tai siis on, vempeleisiin erikoistuneelle, mutta entäs mummoihmiselle.
Tässä nyt on kuulkaa mennyt monta iltaa ja aamua ja Pissismummo on lähestynyt varovasti vempelettään. Ohjekirjan ensimmäinen sivu on jo luettu. (Jäljellä on enää 142, tiheäpränttistä.) Akku on ladattu ja Mummo on pyöritellyt vempelettä käsissään, tuijotellut lasit nenällä merkkejä, painellut nipstaakeja ja kierrellyt kaikkea, missä on jenka. Eiköhän se siitä. Vähitellen. Kuviksi muutu.
Isäni kuoli Talvisodan muistopäivänä 13.3. kahdeksan vuotta sitten. Surua ei muistoissa enää ole, kaipausta ja kiitollisuutta vain. Isä oli Tiennäyttäjä, monella tavalla esikuvallinen mies. Hän ei jaellut elämänohjeita, hän näytti esimerkin.
Piti katsoa Dome Karukosken kohuttu uutuuselokuva. Mentiin iäkkörouvain porukalla varhaiseen aamupäivänäytäntöön ja naureskeltiin, saadaankohan katsoa neljästään koko leffa. No, ei sentään saatu, puolenkymmentä muutakin oli saapunut paikalle.
Eläydyimme lestadiolaistyttöjen kasvukipujen kuvaukseen, liikutuimme, järkytyimme. Piti oikein ääneen nauraa joissakin koomisiksi yltyvissä kohdissa ja pyyhkiä kyyneleitä, kun oikein syvälle osui omiin muistoihin. Elokuva nosti naiseuden pohdintaan uusia näkökulmia, joita availimme yhteisellä lounaalla elokuvan jälkeen. Olimme löytäneet liittymäkohtia omaan nuoruuteemme ja naiseksi kasvuumme, vaikka kukaan meistä ei ole lestadiolaisyhteisöön kuulunutkaan.
Naisen seksuaalisuus, sehän se. Miten kaunista ja herkkää se todellisuudessa oli, mutta miten uhkaavana se näyttäytyi turvallisen ja ankaran uskonyhteisön normien läpi katsottuna. Normaali kiinnostus omaan seksuaalisuuteen ja toiseen sukupuoleen vääristyi pahaksi ja pelättäväksi. Lestadiolaispojan puistattavan farisealainen rukous paljasti asenteet kaikessa karuudessaan: naisen halu viettelee miehen syntiin. Elokuvan loppuratkaisu pani miettimään, mikä lopultakin on heikkoutta ja mikä vahvuutta.
Ikäpolveni naiset lienevät saaneet samansuuntaisen ohjeistuksen äideiltään uskonnollisista taustoista riippumatta. ’Muista olla kunnolla’ tai ’älä sitten rypistä puseroa’ tai ’hametta ei nosteta’ – nauroimme iloisesti aikoinaan saamillemme häveliäille ohjeille. Intiimi seurustelu miehen kanssa ennen papin aamenta ei ollut kunnon tytölle sopivaa nuoruudessamme. Eiköpä lie monelle ohjeista huolimatta tullut kiire vihille eivätkä ’isättömät’ lapsetkaan ihan harvinaisia tainneet olla. Ehkäisykeinot vapauttivat naisen seksuaalisuuden, mutta todellisuudessa asenteet ovat tainneet vapautua hitaammin.
Olin lukenut myöhään ja herännyt varhain. Vähän sumuisena tuntui aamu lähtevän käyntiin, edellispäivänä nähty elokuva ja sitä seuranneet keskustelut olivat pyörineet unissa ja vielä herättyäkin. Ripeästi vain suihkuun ja vaatteisiin. Kahvin ja paahtoleivän tuoksu kutsui. Toinen oli jo hakenut lehdet, silmäilin otsikot vikkelään ja vilkutin kohta kotimiehelle.
Invataksi poimi minut kotikatuni varrelta ja kiiruhdimme hakemaan yhdessä torstaimummolan väkeä kodeistaan. Sipi-mummo odotteli Punaisen Mökin kujalla kaupungin toisella laidalla. Auttelin hänet autoon ja turvavöihin. Pujottelimme kujasten läpi isommalle tielle ja edelleen Umpikujankadulle. Amalia-mummo olisi tullut hissillä alas pyörätuolissaan kerrostalokotinsa ala-aulaan valmiiksi.
Samassa kun astuin autosta pihaan helähti tumman korkean kuusen latvassa soimaan mustarastaan komea huilu! Aamun sumuinen tahmeus katosi kuin taikasauvalla sipaisten. Maisema tuntui huikaistuvan äänen voimasta, puut tuntuivat pidättävän hengitystään, talojen ikkunat ja ovet avautuvan paremmin kuullakseen. – Oi, kevät on täällä!
Mitä on aito naiseus, kysymys jäi askarruttamaan Estonia-teatterissa nähdyn My Fair Ladyn jälkeen. Sopinee tuota pohtia naistenpäivän mentyäkin. Monesti aiemminkin nähty musikaali puhutteli tutunkuuloisen vieraan kielen hämmennyttämänä erityisen visuaalisesti.
Miten sameantummasta köyhyydestä sattuman oikusta poimiutuu luonnonlapsi oppineen miehen vallan ja kyvyn välineeksi. Miten räikeä on äidittä kasvaneen tytön oma käsitys naiseudesta. Miten tiukan asiallinen ja itsetuntoinen äitihahmo putsaa hörhelöt tytön ulkoasusta ja pukee ilmi nuoren naisen puhtaan viattomuuden. Miten ontoksi osoittautuu leidin ulkoasu sisäisessä kasvussaan keskeneräisellä. Ja viimein miten lumoava ja kaunis on aito nainen, jonka naiseus on sisäisesti sekä ulkoisesti tasapainossa.
Paikallisen professori Higginsin tuskaantunut parku – miks ei naine voi olla kui mees – lienee ainakin parisuhteessa eläjälle tuttua. Nainen kun ei kertakaikkiaan ajattele, tunne tai toimi miehen tavoin arjen koukeroissa. Mikä miehen mielestä on naisellista? Entä naisen omasta mielestä? Ajattelen, naiseus ei ole seksuaalisuuden käyttämistä objektivallan eikä subjektivallan välineenä, vaan ihmisyyttä sukupuolelle ominaisella ja persoonallisella tavalla.
Naistenpäivämatkalla naisten kesken tulee tehneeksi huomioita siitä, miten itse kukin ilmentää ulkoisesti sekä sisäisesti naisellisuuskäsitystään ja millä tavoin ikä tai status tähän vaikuttaa. Joukkoon voi kätkeytyä tai ottaa näkyvän ja kuuluvan roolin. Lienee perinaisellista myös verrata itseään muihin. Terveesti itsetuntoisen ei tarvinne itseään korostaa tai muita ihannoida eikä myöskään omia tai toisten huonoja puolia alleviivata.
Tallinnassa kevät on aina kukonaskelen verran edellä Helsinkiä. Tammsaare puiston vanhojen puiden oksat kurottuivat vielä paljaina aurinkoa kohti. Kukkamummojen kojut tulvivat ruusun ja narsissin tuoksua ja tulppaanien väri-ilo hehkui. Kevät hiipii etelästä.
Neuvostoajan naiskäsitys
Viron oma naisihanne, Tiiu Rand, näyttelijätär
Arjen estetiikkaa
– Ei se nyt sentäs ihan ittestään käy, tuhahtelee Pissismummo. Hän oli ehtinyt eläköidyttyään kaapata arkipäivät haltuunsa, levittäytyä talon joka soppeen, säätää äänitason mieleisekseen eli pitää toosassa hiljaista musiikkia. Sitä paitsi on hän ominut päivänsä joka minuutin heräämisestä hamaan kello neljään.
Varmuuden vuoksi on nyt todettava, että Pissismummon Poikakaveri on Tärkeä ja Rakas Henkilö, ei epäilystäkään. Vuosikymmenien virrassa konsensus oli toiminut, no, sanotaan enempivähempi kohtuullisesti. Vaan kun Mummo oli saanut säätää eläkeläisen elämänsä mieluisalleen mallille, iski siihen nyt Muutoksen Koura.
Pahiten Muutoksen Koura koettelee keittiötä, joka konsensuskaudella on ollutkin Mummon valtakuntaa. Koura esimerkiksi siirtelee astioita pois niiden ikiaikaisilta sijoilta, kahvimuki löytyy väärästä kaapista, tuikitarpeellinen yleisveitsi eri laatikosta, saksia ei löydy ollenkaan. Keittiön pöydällä on uusiutuva murusavotta, kuin hiiri kävisi näkkäriä nakertamassa. Mummo kohottelee kulmiaan ja taas heilahtaa sifonetti.
– Jo on tyhjää, murisee Mummo itsekseen jääkaapilla. – Eikös tämä vasta viikonlopuksi ostettu täyteen. Juuei, ja mitäs tänään syötäisiin, imitoi Mummo. – En kyllä ala keittiössä asua, pitääkö joka päivä laittaa ruokaa, Mummo kauhistelee. Poikakaveri loimehtii hivenen huolestuneena paikalle. – Jos minä … vaikka makkarasoppaa …
Tapahtuipa eräänä aamuna, että Poikakaveri sai ohjeistuksen kaurapuuron keitosta. Kun Mummo saapui muista askareistaan puurolle, kaurahiutalepaketti oli jo nostettu lieden tuntumaan tyhjän kattilan viereen. – Jahas, huokasi Mummo, ryhtyi kädestä pitäen opastamaan elämäntoveria puuronteon alkuun ja poistui pyykkikoneen suuntaan. Seuraava havainto oli hajukas: puuro pursui liedelle omia aikojaan ja kärysi uhkaavasti. Poikakaveri tuli postilaatikolta.
Pissismummo lienee jo paljastanut, että Poikakaverin harrastuneisuus kotioloissa suuntautuu pääasiassa uutisten seuraamiseen kaikista mahdollisista medioista, timakkaan sohvaurheiluun ja kaikenmoiseen audiotekniseen vempelöintiin. Hänellä se ei päivä käynnisty ilman radion uutispläjäystä ja sanomalehdestä kerrataan hartaasti eiliset uutiset taustoineen. Taannoin kaikasi intomielinen MM-kisaselostus Itävallasta, kohtsillään sama jatkuu Salpausselältä ja sitten ties mistä. Ei lopu kaakatus, sen tietää.
– A tottumus hää onkii toine luonto immeisellä. Yhel se vaa on toisellaine ku toisel. Kyl vissii kaik viel lutviutuup, sanoisi Pissismummon Ikimuori.
Lastu haastoi esittelemään jotain blogia.
Heti tuli mieleeni pikantti blogi, johon olen viehättynyt. Jos haluat jotain tavanomaisesta miellyttävällä tavalla poikkeavaa, pistäydy Haavettaren maailmassa. Saatat päästä herkullisiin ruokakesteihin, kaupunkikierrokselle, kasvihuoneen kukkia ihailemaan tai matkalle saareen. Toisinaan tarina on surullista, toisinaan ryöpsähtelee iloa. Haavetar jakaa löytöjään lukemistaan kirjoista ja kirjoittaa itse hersyvää ajatuspuroa, joka poreilee, kuplii ja polveilee kevyesti läpikuultavan raikkaana. Haavetarta et löydä blogilistalta, mutta linkki johtaa perille ja luvan esittelyyn olen kysynyt.
*
Tämä on blogiesittelyhaaste. Esittele yksi valitsemasi blogi lukijoillesi. Kerro millaisia ajatuksia esittelemäsi blogi sinussa herättää. Suosittele blogia jollekin lukijaryhmälle, esimerkiksi miehille, naisille, rakastuneille tai vaikka purjehtimisesta kiinnostuneille. Linkitä kyseiseen blogiin ja haasta toisia jos haluat. Älä haasta esittelemäsi blogin kirjoittajaa, äläkä esittele sinut haastaneen kirjoittajan blogia.
Mieluusti jatkaisin haastetta, en vain oikein pysy perässä ketä on jo haastettu. Oletko esitellyt jo jonkun, Mehtäsielu?
|
|
