Heidelberg on Saksan kauneimpia kaupunkeja, sanotaan. Paikalla on huima historia ja nuorekas nykyilme. Kaupungin kasvot kuvastuvat keväisinä rauhallisesti virtaavaan Neckariin. Satamalaiturin puoleisella rannalla on vanha kaupunki tyypillisine puukehikkotaloineen, toreineen ja eloisine katukahviloineen. Korkealla rinteellä kohoavat linnoituksen muurit. Kivisillat kaartuvat kauniisti joen yli. Toisella rannalla on upeita nykyaikaisia terassitaloja, joiden takana kohoaa metsäinen Pyhä vuori.

Opiskelijoiden läsnäolo tuntuu miellyttävällä tavalla, Heidelbergissä kun on Saksan vanhin yliopisto. Jos paikkaa sanotaankin rakastavaisten kaupungiksi, me kaksi puolestaan ajaudumme matkoiltamme tuttuun ja ilmeisen väistämättömään käämien kärähdykseen juuri täällä. Onneksi kokemus on myös opettanut peräytymään tilanteesta, joten viiden ruokalajin illallisella ei kitka enää häiritse omaa eikä pöytäseurueen ateriaa.

 Aamukierros alkaa sillä, että bussit hinaavat joukkomme linnoitukselle, jonne nouseminen olisi ollut monelle vaikeaa tai peräti mahdotonta. Heidelbergin linnalla on värikäs historia, johon liittyy erään hallitsijaparin osalta myös romanttisia vaiheita. Linnoitusta on rakennettu ja korjattu eri aikakausina, joten tyylit vaihtelevat. Linna on tuhoutunut kolmesti ja viimeisen, salamasta syttyneen tulipalon jäljiltä sitä ei enää korjattu entiselleen. Elokuussa kaupunkilaiset viettävät Schlossfestiä, jonka kohokohta kuuluu olevan tulipaloa jäljittelevä valoshow öisellä linnoitusalueella. Osittain raunioituneen linnan ylätasanteelta on hengästyttävän kaunis näköala alas kaupunkiin, Neckar-joelle ja vastarannalle.

Katsastamme pyörein tornein koristetun vanhan sillan, jonka kupeessa on erikoinen patsashahmo, joka muistuttaa apinaa. Harmi, että jälleen olemme jälkijoukossa kameroinemme, emmekä kuule mitä patsaasta kerrotaan. Kaupungilla kiertelyyn jää reilun tunnin verran aikaa, mikä tuntuu täällä liian vähältä. Jotkut käyttävät ajan oluella tai kahvilla istumiseen, me poikkeamme muutamassa ihastuttavassa pikku liikkeessä tuliaisostoksilla. Pikkuritarin luo tahtoo ystävällisen näköinen Leo Leijona. Thun’in ihastuttavat pyöreämuotoiset pääsiäispuput kuiskivat myös houkutellen. Ehdimme vielä poiketa protestanttisessa Pyhän Hengen kirkossa, jolla on vanhuksen ulkonäkö, mutta moderni sisäpuoli.

Laivalle palatessa meille ojennetaan tänäänkin aulassa lämmin ja kostea pikkupyyhe sekä lasillinen jääteetä. Ehdimme siistiytyä lounaalle, jolla on tällä kertaa saksalainen menu: pääruuaksi kolmea lajia herkullisia makkaroita, kuumaa hapankaalia (joka ennakkoluuloistani piittaamatta onkin hyvää) sekä jälkiruuaksi tietenkin struudelia. Maistelen Toisen lasista saksalaista vaaleaa oluttakin, mutta kun en ole oluen ystävä, ei tämänkään maku minua ilahduta.

Jokiristeilyn tärkeimpiä viihdykkeitä näyttää olevan ruuasta nauttiminen. Nälän tunnetta ei ehdi havaita, kun jo taas ollaan aterialla. Hän, joka ei osaa rajata annoksiaan ja valita kukkuraisten pöytien antimista, on kyllä loppuviikolla todella vaikeuksissa. Pöytätoverimme jo kommentoi: ”On tää kamalaa, miten me täällä syödään ja maailman lapset näkevät nälkää”. Myöntelen. Ajattelen toisaalta, että maailman lasten nälkä ei kyllä muuksi muutu, vaikka täällä jättäisimme jonkin aterian väliin, mutta moni meistä saattaisi voida itse paremmin.

Heidelbergissa pulpahtavat muistivihkooni matkamme ainoat runot.

*jatkuu

Speyerin ikivanhaa kaupungin muuria

Myöhäisellä iltakävelyllä Speyerin rannoilla kohtaamme nuoria, jotka ovat sytyttäneet pallokentän keskelle nuotion ja tanssahtelevat sen ympärillä. Mekastusta tai örinää ei kuulu, nuorten ilonpito näyttää kuun valossa melko viattomalta, suorastaan keväiseltä. Teemme pienen kierroksen pimeässä puistossa käsi kädessä. Kuu on ’viittä vaille’ täysi eikä puistossa ole muita valoja. Helsingissä tuskin uskaltautuisimme pimeään puistoon.

Aamulla miespuolinen paikallisopas auttaa ryhmäämme tiedostamaan Speyerin maailmanperintökohteena sekä löytämään ’maailman suurimman katedraalin’ (taas yhden). Speyerin tuomiokirkko on romaanistyylinen, 134 metriä pitkä ja sen vanhimman osan ikä on tuhat vuotta. Kuten kaikissa matkamme nähtävyyskirkoissa, täälläkin restaurointi on käynnissä. Pitkästyn kylmässä kirkkotilassa hytistessämme, kun opas sukeltaa antaumuksella historian syövereihin. Syvennyn katselemaan kaunista Maria-patsasta etuvasemmalla.

Saattaa olla, että kuningashaudoissa mitattuna ennätys onkin Speyerilla, mutta en oikein osaa arvostaa koleaa kryptaakaan, jossa meille esitellään kahdeksan kuninkaan hautapaadet nähtävyytenä. Nousen portaat takaisin kirkkosaliin tutkimaan kortteja. Huomaan onneksi, kun muu porukka aikanaan poistuu pääovesta ja kiiruhdan perään. Ihmettelen, kun Toinen ei olekaan joukossa. Kun ryhmämme lähtee pian reipasta tahtia takaisin laivalle, olen hetken ymmälläni, kunnes havaitsen Toisen odottamassa tuonnempana kirkkopuiston penkillä. Hänkin on ollut huolissaan, kun lähti kryptasta perääni eikä huomannut korttinurkkaukseen poikkeamistani. Tämän kirkon tulemme muistamaan siitä, että hukkaamme hetkeksi toisemme.

Speyer tarjoaa toki myös iloisia kaupunkinäkymiä sekä kosketuksen juutalaiskorttelin raunioiden muodossa Saksan synkimpään historiaan. Matkan ensimmäiset kukkansa aukaisseet upeat magnoliapuut näemme täällä!

Magnolia hehkuttaa kevättä

*jatkuu

Saavumme Alsaceen (tai Elsassiin), joka on historiassaan ollut Saksan ja Ranskan pingpong-pallona ja nykyään on Ranskaa. Gallian Pääkukkojen painostuksesta kaupunki on myös Euroopan Unionin hallintokaupunki, Brysselin ohella. Saapumisiltana käymme oppaan johdolla iltakävelyllä Petit Francen kujasilla ja nautimme alueen laatujuomia eräässä viihtyisistä viinituvista. Illan kuluessa saamme myös viinitietoutta, monelle varmaan ainakin osin ennestään tuttua. Eräs matkalaisista horjahtelee jo mennessä, mutta selviytyy takaisinkin vaimonsa tukevassa talutuksessa. Päivällä Strasbourgissa kuuluu olleen mielenosoituksia Nato-kongressin vuoksi ja poliiseja on huomattavan tiuhassa varsinkin siltojen kupeella.

Aamun kaupunkikierroksella näemme vaurainta ja komeinta Strasbourgia; hienoja yksityistaloja, upeita puistoja vanhoine puineen, kukkaistutuksineen, ylevine patsaineen ja suihkulähteineen. Olemme Euroopan Unionin pääkaupungissa. Täällä on Euroopan Neuvoston ja Ihmisoikeustuomioistuimen hulppeat talot sekä Naton päämaja, jotka näemme auton ikkunoista. Emme lakkaa ihmettelemästä valtavaa lasipalatsia, jossa EU-parlamentti käy kokoontumassa kerran kuukaudessa neljän päivän ajan. Matkailu Brysselin ja Strasburgin välillä ei taatusti tule halvaksi jäsenmaille, mietin. Onko tässä Ranskan kansallistunteen hypetyksessä mieltäkään. Palatseissa tarvitaan valtava määrä kokoaikaisia työntekijöitä ja julkisivuissa on niin valtava määrä lasia, että EU työllistää kokonaisen siirtotyöläisarmeijan pelkästään ikkunanpesuun, mikä näkyy tapahtuvan katonreunalta roikkuvan vaijerin ja kelkan varassa.

Strasbourgin yliopistossa kuuluu opiskelevan 50.000 kaikkia kansallisuuksia edustavaa opiskelijaa, kaupunki on vanha ja yliopisto samoin. Place de Republic-puiston Äiti Alsace-patsasta ja paljon muuta olisin halunnut kuvata, mutta ilmeisesti mielenosoituksien vuoksi pääsemme ulos bussista vasta katedraalin aukion tuntumassa. Kirkon kuulu astronominen kello ja paljon muuta jää kyllä näkemättä, koska ovet läimäistään kiinni nenämme edestä. Siinä tuo yksisarvinen (ainoa torni kohoaa 142 metrin korkeuteen) temppeli kohoaa luoksepääsemättömänä. Olemme aikataulusta hiukan myöhässä ja siestahan on toki tärkeämpi kuin ties mistä paikalle loimehtinut EU:n provinssikansalaisten seurue. Katukojusta ostamme sitten kirjasen, jossa katedraalin sisäaarteita esitellään kuvin.

Kaupungin sydänsuoni on Ill-joki, jonka maalauksellisia itkupajurantoja ja kaupungin vanhimman osan upeasti kunnostettuja puukehikkotaloja pääsemme ihailemaan pienellä näköalaristeilyllä. Joelta käsin nähtynä parlamentin rakennus vaikuttaa vieläkin valtavammalta. Jos se olisi rakennettu Helsingin keskustaan, se olisi varmaan nielaissut rautatieaseman, Sokoksen, Lasipalatsin, Sanomatalon ja Kiasman tai koko Kampin korttelin hotelleineen kevyesti.

*jatkuu

Ensimmäisen laivalla nukutun yön ja nautitun aamiaisen jälkeen joukkomme kokoontuu kävelyretkelle. Breisachin pikkukaupunki on unelias, on palmujen sunnuntain aamu. Olen varustanut pieneen reppuun kuvaustarvikkeistoa ja muuta mahdollisesti tarvittavaa. Monella on kamera kaulassa tai taskussa kuin kelpo turisteilla ainakin. Olen kyllästynyt toivomaan Toiselta kuvakulmia ja kohteita (ja miten kyllästynyt hänen on täytynyt ollakaan) – niinpä hän huomaavaisesti hankki minulle entistäni paremman kameran hyvissä ajoin.

Tiesin kyllä, että portaita näillä kävelyillä tulee vastaan. Kun seisomme katedraalikukkulalle johtavan oikotien alussa, edessämme satojen portaiden nousu, kerään rohkeuteni ja porraskaidetta apuna käyttäen nousen tasanteelta toiselle välillä pysähtyen ihailemaan näkymää (ja lepuuttamaan jalkaa). Onnenpensaiden keltaiset auringot pihoilla ja kadun varsilla, valkeita kukkia ryöppyävät puut, esikot, narsissit, tulppaanit – olen aivan hurmaantunut keväästä ja kipuileva lonkka unohtuu. 

Punakenkäinen viehättävä Ruth-oppaamme saa kaupungin historian elämään kertomuksillaan. Breisach on kahden vahvan valtion rajalla, joten puolin ja toisin on hyökkäyksiä tehty ja valloitusyrityksiä torjuttu. Kukkula on ollut myös tulvien varalta kaupungin suoja. Nykyään Breisach voisi olla EU-mallialue Ranskan ja Saksan yhteiselosta yli rajojen, sanoo Ruth. Työssä on käyty puolella ja toisella iät ja ajat täysin vapaasti. Mielessäni vilahtaa Ruotsin ja Suomen vastaavanlaiset raja-alueet pohjoisessa, mutta mitäpä niistä, olemme provinssissa Euroopan sydämestä katsoen. Katedraalin aukiolla on Breisachin erityislaatuista historiaa kuvaava patsas, jossa minoalainen härkä edustaa muinaishistoriaa ja moderni naishahmo tätä päivää.

Korvani poimii Ruthin puheesta restauroitavana olevan katedraalin seinäfreskot, joiden vuoksi haluan käydä sisällä. Ovea vastapäätä oleva koko seinän peittävä fresko esittää paratiisia, päätyseinän viimeistä tuomiota ja oviseinän helvettiä. Valtavat freskot ovat rapistuneinakin vaikuttavat. Toivottavasti ne saadaan joskus kunnostettua. Kukkulalla on myös vanha vesitorni, jolla on erikoinen historia. Tornin sisällä on valtava puinen ratas, jota sotilaat pantiin rattaan sisäpuolella kävellen pyörittämään veden nostamiseksi 47 metriä syvästä kaivosta. Ulkopuolella on jäänteitä häpeäpaalusta, johon rikoksen tehneet sidottiin veden hakijoiden pilkattavaksi. Liekö ollut tehokas rangaistus.

Laskeudumme oikotien portaat alas joen rantaan ihailemaan kyhmyjoutsenia, joita on melkoinen yhdyskunta, satakunta yksilöä. Ranskan puoleisella rannalla mies ruokkii lintuja. Joella uiskentelee myös pieni musta vesilintu, jolla on valkoinen nokka. Nimitän sen nokikanaksi, mikä liekin. Niitä näemme myöhemminkin, aina yksin uiskentelemassa.

*jatkuu

Uusi kokemus tämäkin: matkustaa Euroopan sydänsuonta jokilaivalla. Sveitsin lipun alla kulkeva Swiss Chrystal on 101 metriä pitkä ja 11 metriä leveä. Kuten vesielementtinsä on laivakin pitkä ja kapea ja kulkee tasaisesti lipuen myötävirtaan. Matkustaja on kuin tarjottimella, illalla satamalaiturilta näkee valaistussa ruokasalissa tai salongissa istuskelevia ja päiväsaikaan lojutaan kansituoleissa tai istuskellaan pienissä pöytäryhmissä avoimen taivaan tai katoksen alla. Hyteissä voi toki vetää verhot ikkunaan intiimiytensä suojaksi.

Laivan miehistö on kansainvälinen ja uudessa kokoonpanossa. Olemme kevään ensimmäisiä Reinin risteilyvieraita. Alkuviikolla palvelu vielä vähän kangertelee, mutta on äärimmäisen ystävällistä ja aulista. Puolen viikon maissa palaset tuntuvat loksahtavan kohdalleen ja kaikki alkaa sujua. Ajattelen miten suuri merkitys tuloaulan vastaanottohenkilöillä on. Heidän pöytänsä ohi kuljetaan kymmeniä kertoja päivän mittaan. Aina he tuntuvat huomaavan ja hymy on herkässä.

Emme ole tottuneet luksusmatkoihin, niinpä laivan sisustus ensin hämmentää. Mahonkia, messinkiä, nahkaa, kokolattiamattoja, kristallivalaisimia; valkoisia liinoja, hopeisia aterimia, upeita buffet-asetelmia ja gourmet-tasoista ruokaa kahdesti päivässä. Salongissa soi iltaisin flyygeli ja parina iltana väkeä viihdyttää myös oppaana toimiva Markku kitaralla ja jazz-tulkinnoillaan. Heittäydymme tunnelmaan, nautimme. Olkoon tämä sitten kevätjuhlaamme, uuden yhteisen aikakautemme alkusoitto.

Risteilyn ohjelma on suunniteltu vanhempaa väkeä ajatellen viisaasti. Illalla saavutaan kohteeseen, johon sitten aamiaisen jälkeen tutustutaan bussilla kierrellen tai kävelyretkellä. Lounaalle palataan laivaan, joka lähtee saman tien eteenpäin. Iltapäivän moni lepää hytissään tai istuksii kannella katselemassa ohilipuvia Reininlaakson rantamaisemia. Salongissakin viihdytään coctailin kera keskustelemassa kelpo pianistin säestyksellä. Illalliselle pukeudutaan ja nautitaan herkuista. Iltalenkiksi sopii pieni kävely uudessa satamapaikassa, johon on saavuttu. Tuntuu ylelliseltä.

* jatkuu

Kiertelemme bussilla yläkaupungissa, katselemme näkymiä alas Limmat-joelle. Laatuautoja kaikkialla, komeita ja vahvasti kalteroituja pankkeja, kalliita muotiliikkeitä, upeita yksityistaloja hoidettuine pihoineen. Ruoho on jo vihreää, puissa lehdet puhkeamassa.

Zürich-järvellä keimailee kymmenittäin kyhmyjoutsenia. Kävelemme satamalaiturilla, Toinen kuvaa, minä kiikaroin vastarantaa ja veneitä. Hups, mikä kiinnostava yksityiskohta vilahtaa: nuori mies juuri kevätkirpeästä järvestä nousemassa, koko uhkeassa miehuudessaan. Hymyilyttää, katson tarkemmin, kyllä, siellä on useampikin rohkelikko uimaripoika, jolle ei tullut simmareita mukaan.

Opas jättää aikaa käyskennellä joen rannalla ja vanhan kaupungin kaduilla itsenäisesti. Haluan nähdä Fraumünsterkirkon ja siellä äkkiä tajuan: täällähän ovat ne Chagallin kuulut lasimaalaukset. Myymälässä näen saman upean kortinkin, millaisen työtoveri toi matkaltaan tuliaisiksi kauan sitten. Kortti on yhä tallessa. Istun kappelissa, juon lumoavia värejä: sinistä, vihreää, keltaista, punaista. Ajattelen miten aurinko hehkuttaakaan värit, kun loistavat noin jo pilvivalossa.

Kuljeskelemme katuja, ihailemme aistikkaita näyteikkunoita. Poikkeamme salaatille ja teelle rantakahvilaan, joka on sisustettu Chagallin värimaailmaan ja tyyliin. Joen toisella puolella osumme ’marokkolaiselle torille’, joka on kuin tuhannen ja yhden yön tarinoista. Rihkamakojujen seassa leijuu makea hampuntuoksu, jostain kuuluu haikea sävelmä. Kiharatukkainen poika istuu metelin keskellä matollaan meditoimassa.

Matkalla Baseliin meille kerrotaan tarinaa sveitsiläisten rehellisyydestä. Miten viljelijä voi jättää tien varteen vihanneksia ja pelkän rasian maksua varten. Tai lypsytilan pitäjällä on tilatankin kyljessä hana, josta voi laskea maitoa tarvitsemansa määrän ja jättää rahan lukitsemattomaan lippaaseen. Ainakin pohjoisosa Sveitsistä näyttää siistiltä, vauraalta ja hyvinvoivalta. Muuta maailmaa kuristava talouslama ei tunnu eikä näy täällä mitenkään.

*jatkuu

Ihminen matkustaa joksikin aikaa pois eläytyäkseen toisenlaiseen olemisen tapaan, outoihin ja ennennäkemättömiin paikkoihin ja ihmisiin. Ovi, jonka sulki jäljestään, pysyy kiinni ja pöly laskeutuu huoneen vaakasuorille pinnoille. Pienet ja isot elämiseen kuuluvat tavarat katselevat hämmentyneinä toisiaan ja kuulostelevat ensin ihmisen loittonevien askelten ääniä, sitten pitkää hiljaisuutta.

Vaatteet ja pikkutavarat, jotka pääsevät ihmisen mukaan sinne jonnekin, ahdetaan pieneen tilaan, jota ihminen kutsuu matkatoverikseen. Reissaavan ihmisen useimmin mukaan pääsevä toveri onkin laukku tai reppu. Sen sisältökamasta yleensä jokin osa saa ihmisen rypistämään otsaansa myöhemmin: mitä se tuokin täällä tekee. Toisaalta, mitä enemmän ihminen reissaa sitä pienemmiksi ja kevyemmiksi hänen matkatoverinsa muuttuvat. Myös turhakaman suhteellinen osuus vähenee.

Eräänä päivänä ulko-ovi tunnistaa saapujan ja ilahtuu jo ennen kuin avain kiertyy lukossa. Laukku moikkailee ovenpieliä ohimennen, nuuhkii tutulta tuntuvia hajuja ja päätyy eteiseen odottamaan saapumisrituaalien toimeenpanoa. Huoneisto herää ruususenunestaan, hanat suhisevat, kahvinkeitin pörisee ja radio pääsee mieliaiheeseensa kauan vaiettuaan.

Matkoilta palannut vaateporukka pulahtaa värikoodien mukaisissa ryhmissä konekylpyyn ja päätyy oikomaan jäseniään naruille. Ihminen kastelee nuupahtaneita kasvejaan, pöyhii naapurin hoteista noutamaansa postikasaa, huomaa kellon seisahtaneen jonakin aamuna tai iltana vartin yli seitsemän.

Illan mittaan laukku saa luovuttaa viimeisenkin virantoimitukseensa kuuluneen irtaimiston kotoisille sijoilleen ja poistuu huoahtaen lepäilemään vaatehuoneen perukoille ja näkemään unia uusista seikkailuista.

Ihminen katselee ympärilleen, näkee ehkä vähän toisin, mutta tuntee kodikseen.