On viimeinen joulun pyhistä, tähden ja viisaiden miesten päivä. Joululauluja lauletaan vielä kerran kirkoissa. Kodeista korjataan kuusi ja joulun viimeiset hileet. Joulukinkku lienee syöty jo viime vuoden puolella, joten nyt on kevyiden kalaruokien ja salaattien vuoro. ?Loppiaiseen juhla loppuu ja alkavat härkäviikot?, sanoi mummo aikoinaan. Mummot tietävät.
Toinen meistä ja mie olemme perinneuskollisia; lienemme ainoat, jotka vielä polttavat joulunaikana kuusessa oikeita kynttilöitä. Viimeinen kuusenkynttilärasia, joka kaupan hyllyn perukoilta sattui löytymään, sisälsi ruskehtuneita ja hiukan tahmeita yksilöitä. Hyvin nuokin palavat loppiaisaaton hämärässä. Ensi jouluksi tuskin oikeita kuusenkynttilöitä löytyy, vaan olkoon tuo sen ajan murhe.
Eilen, loppiaisaattona, tuli kuluneeksi vuosi siitä, (postaus 10.1.2006) kun elämäni yllättäen paiskautui uuteen asentoon. Se oli raju, ehkä tarpeellinenkin muistutus elämän hetkellisyydestä ja hauraudesta. Olen ajatellut myötuntoisesti häntä, joka nyt on toipumassa kolarista ja hänen läheisiään. Toivon, etteivät katkeroidu. Kohtalo ei aina näytä oikeudenmukaiselta.
Yksi vapaiden päivieni täsmäpuuhista on viimeisinä työvuosina kasoittuneiden erilaisten röykkiöiden raivaus. Pelkäänpä pahoin, että tätä lajia riittää pitkäksi aikaa, vaikka miten ahkeroisi. Sehän nimittäin käy hitaasti, kun pitää joka lippu ja lappu vilkaista mitä siinä on ja samantien päättää lentääkö roskikseen vai pannaanko poltettavien kasaan vai vieläkö säilytetään ja jos niin miksi ihmeessä.
Omaa alaa koskevat sanoma- ja aikakauslehtiartikkelit lentelevät iloisesti roskiin; uutta ja sitäkin uudempaa tietoa tulvehtii joka tuutista. Kaikenlaisten ammattitietoa täydentävien kurssien luentomuistiinpanot ja monisteet; heipsulivei. Nippu pidettyjen koulutusten ja luentojen käsikirjoituksia ja laadittuja ohjelmia; ollutta ja mennyttä. Nämä ovat punnittavien helpoimmasta päästä.
Jossakin merkittävässä saumassa saatuja henk.koht. viestejä työtovereilta tai asiakkailta löytyy pieni nivaska. Mitäs näille? Nyt on päätettävä, kun en keväällä työhuonetta siivotessa siihen vielä kyennyt. Ne ovat olleet aikanaan tärkeitä, ehkä nyt on uusi aika. Jos säilön kaiken, kotini on pian elämäni merkitysarkisto! Hyllyistäkin voisi vapauttaa tilaa ammattikirjallisuudelta ihan uusille tarinoille!
Jospa viimein pelkistyisin ihmiseksi, joka olen. Ne, joille työni on jotain merkinnyt, muistavat. Kenelle pitäisi todistellakaan? On uusien merkitysten aika.
Jokaisen vuodenvaihteen kestouutinen on kirkosta eroamisten ja kirkkoon liittymisten kulloinenkin saldo. Nyt surffaillaan eroamisbuumin harjalla. Tilasto kertoo, että viime vuonna 34.000 ev.lut. kirkon jäsentä siirtyi siviilirekisteriin, jotkut heistä jo toistamiseen. Sekin sisältö näillä buumeilla nimittäin on, että osa väestä velloo edestakaisin. ?Kun se on niin helppoa, syitä ei kukaan kysy.?
Tällä kertaa jäin miettimään erästä usein esitettyä eroamisperustelua. ?Uskon kyllä Jumalaan omalla tavallani, mutta en tarvitse siihen kenenkään ohjailua. Kirkko instituutiona on minulle tarpeeton.? En voi mitään sille, että tuo kuulostaa minusta aika itseriittoiselta. En väitä, että näin on, siltä se vain minusta kuulostaa. Mihin johtaa yksityistetty jumalausko?
Professori Antti Eskola on saattanut vahvistaa uskonnollista individualismia pohdinnoillaan yksinkertaisesta uskosta. Eskola arvelee, että sekä kirkon jäsenissä että kirkon ulkopuolella on paljon ihmisiä, joiden usko ei taivu opinkappaleiksi ja määritelmiksi eikä kaipaa muotomenoja. Usko on vain eräänlaista aavistelua siitä, että ?jotakin muutakin on? kuin tieteellisesti todennettavat faktat.
Kristillinen kirkko on ikivanha uskon instituutio, jonka juuret ovat Kristuksessa. Kirkko on imenyt voimaa ajanlaskun alun tuolta puolen juutalaisuuden perinnöstä. Instituutiona se on jakaantunut, hallinnut, hajonnut ja koossa pysynyt aina kulloisenkin jäsenkuntansa ymmärryksen ja valtapyrkimyksienkin mukaan. Paljon on kuonaa ja perinteen painoa vieläkin.
Sisäinen kirkko, kirkon idea on olla ehyt, yksi. Se on yhteyttä niiden kesken, jotka uskovat. Tänään kirkko olemme me, jotka tässä yhteydessä haluamme olla mukana. Kirkon tehtävä on jatkaa rukousta, vaalia yhteyttä ja välittää sanomaa Jumalan armosta ja rakkaudesta kaikille, joille se kelpaa. Olkoon yksinkertainen uskontunnustukseni: minulle kelpaa.
Toinen meistä kantoi pöydälleni Tietokone ?lehden numeron (14/2006), jossa oli haastateltu arkkipiispa Jukka Paarmaa internetajan ilmiöistä. Piispa kertoo olevansa tietotekniikassa täysin maallikko ja käyttävänsä sujuvasti sähköpostia ja kännykkää. Nettisurffailuun ei hänen tiiviissä ohjelmassaan paljon aikaa jää ja tavallisesta allakasta löytyvät menemiset ja tulemiset edelleen parhaiten.
Toimittaja loihe kysymään piispalta houkuttaako verkko syntiin. Vastaus on Paarman tapaan diplomaattinen: ?…en haluaisi puhua netistä synnin pesänä, sillä netti on mahdollisuus moneen ja sitä paitsi ilmiönä eettisesti neutraali, ei hyvä eikä paha.? Piispa myöntää, että paljon väärää ja vahingollista löytyy, mutta netin käyttäjä on vastuussa omalta osaltaan, miten ja mihin nettiä käyttää.
Arkkipiispa painottaa yleistä arvokasvatusta . Hän toteaa, että nykyajan vanhemmat ovat tässä avuttomia ja lykkäävät kasvatusvastuuta koululle. Piispa muistuttaa kymmenestä käskystä, mutta sanoo lähimmäisenrakkaudenkin riittävän. ?Arvoperusta tulee kotoa. Kasvatukseen kuuluu myös medialukutaito. Valvomalla ei pysty suodattamaan kaikkea uhkaavaa pois, pitäisi kasvattaa erottamaan oikea ja väärä.?
Tekniikkaa kehitettiin ihmistä palvelemaan, mutta monen kohdalla se näyttää enemmän hallitsevan kuin helpottavan elämää. Koneet on uskallettava myös sulkea, ohjeistaa arkkipiispa. Ettei tosielämä unohdu.
Hesarin pikku uutinen kertoi jouluviikolla ruotsalaisen kriitikon saaneen potkut lehdestä, jolle hän kirjoitti arvosteluja. Kriitikon arvio kirjasta oli yleisesti ottaen väheksyvä ja hän tunnustikin, ettei erityisemmin pidä kirjailijasta. Uutiseksi asti potkut päätyivät siksi, että oli käynyt ilmi, ettei arvosteltua kirjaa ollut kirjoitettukaan, vaikka se oli kustannusluettelossa.
Juttu sai meidän kotiosoitteessa aikaan mietintää ja keskustelua kriitikko-järjestelmän uskottavuudesta kahdessakin mielessä. Ensiksikin miten sattumanvaraista kritiikki onkaan, jos sen lähtökohta on henkilökohtainen antipatia tai mieltymys kirjoittajan/taiteilijan persoonaan. Toisekseen ovatko kriitikot aina riittävästi perehtyneet arvostelunsa kohteeseen? Onko arvostelija ollut konsertissa/taidenäyttelyssä/teatterissa itse paikalla? Onko arvostelija nähnyt televisio-ohjelman/elokuvan/dvd:n tai kuunnellut levyn, josta sanoo painavan sanansa? Onko arvosteltava kirja edes luettu kokonaan? Miten paljon kriitikon henkilökohtaiset mieltymykset yleensäkin vaikuttavat?
On syytä suhtautua varauksellisesti. Kriitikon työ on perin inhimillistä toimintaa.
Valokimararäiskeellä kuorrutettu aikojen taite ei sinänsä muuta kuin sen vuosiluvun. Mielenkiintoista, että muutoksen hetki on vakiintunut näin meluisaksi. Silmänruokaa kyllä, kiitos, mutta se pauke ja rätinä! Kaupunkimme käytti lehtitietojen mukaan iloitteluun noin kaksi ja puolituhatta euroa, naapurikaupunki nelinkertaisen määrän. Kiinalaisten lahja maailmalle.
Tässähän me olimme kahdestaan. Lasillinen vanhaa tawnya, patonkia, juustoja hunajamelonin kera, siinä eväspuoli. Radiosta Hymyilevä apollo, piharapulta katseltuja säihkeitä. Kahdentoista kumahduksen pituista suudelmaa ei voita mikään. Kesyä ja herttaista, mutta viihtyisää. Ei tungosta, ei pönäköitä puheita, torvisoittoa, örinää.
?Miss ihmiset tuntevat tuntehin, siell lähellä on Jumalakin..? Matka jatkuu, myötävirtaan.
Tulinpa katsoneeksi viimeisen työvuoden blogini tekstejä sieltä täältä (Kolmannen huoneen kynnyksellä). Lukaistun perusteella näyttää siltä, että olen kirjoittajana muuttunut asiallisempaan (totisempaan?) suuntaan. Toisaalta kevään koettelemukset ovat varmaan tiettyä hilpeyttä leikanneet kovalla kädellä, mutta kysyn itseltäni sitäkin, onko ominainen huumorintajuni piiloutunut vai muuttuuko se?
Jonkin jutun lopulla totesinkin oivaltaneeni, mikä on raskasta ja mikä keveää. Nyt kaipaan entistä kirjoituskeveyttä. Elämänihän on oikeasti keventynyt valtavasti, miksi se ei näy samalla tavalla tekstissä? Vai onko niin, että nyt on voimia/rohkeutta/tarvettakin tarttua painaviin teemoihin, kun niiden kanssa ei paini päivittäin työkseen?
Olen katsonut kalenteriini vielä kerran sillä silmällä, että voin koota henkilökohtaiseen päiväkirjaani kuluneen vuoden tärkeimmät asiat ja tapahtumat. Vuosi on ollut merkittävien tapahtumien näyttämönä elämässäni. Niin runsaasti on ollut kaikkea: iloa ja onnea kukkurapäin, surujakin, hiljaista luopumista ja järkyttäviä käänteitä. Täyttä elämää!
Mitä toivoisin blogiystäville? Että elämä sujuisi hereästi ja antaisi paljon. Että kukin onnellistuisi tarvitsemallaan tavalla ja ainakin yksi harras toive täyttyisi.
H y v ä ä h u o m i s t a !
Alkupuolikas ensimmäistä eläkeläisvuotta alkaa olla eletty. On löytynyt tunnelmia ja tunteita, joita ei enää muistanut olevankaan. Päällimmäisenä on lainehtinut vapauden tunne, johon ei vuosilomia voi edes verrata – nehän olivat vain hengähdystaukoja, joiden päättyminen oli koko ajan näköpiirissä. Elettyäni vuosi-, kausi- ja viikkosuunnitelmien ja sovittujen tapaamisten kytkemänä yli kolmekymmentä vuotta, elämän aukeaminen näin omaehtoisesti valittavana on ollut todella juhlaa.
Työvastuun jättäminen nuoremmille on ollut ihanan helpottavaa. Seurakunnassamme toteutettu merkittävä organisaatiomuutos, jonka rankimmat alkuvaiheet ajoittuivat viimeisille työvuosilleni, olivat tiiminvetovastuuseen valitulle aikamoinen haaste. Olen ajatellut, että tuo tehtävä sekä viimeisen kevään kovat terveydelliset koettelemukset kypsyttivät irtoamaan sekä työstä että työyhteisöstä niin, että minkäänlaista haikeutta en ole tuntenut.
Joillekin tahoille olen joutunut perustelemaan vapaaehtoistoimintaan osallistumattomuutta. Kollegat ovat ymmärtäneet, että olen tarvinnut aikaa voimaantua ja laskeutua eläkeläiselämääni. Vapaus on auennut myös siten ymmärrettynä, että päivätyönsä tehnyt on vapaa valitsemaan osallistumisensa tavan ja määrän. Toistaiseksi olen halunnut tilaa omalle olemiselle ja omille kiinnostuksen kohteille.
Aika on eriväristä nyt ja suhde aikaan on muuttunut. Nyt ajattelen: kaikki aikani on tässä, minulla ei ole enää kiire minnekään.
Alkusanoiksi: jäljempänä seuraavat eivät ole kirja-arvosteluja perinteisessä mielessä. Ne ovat fragmentteja omista lukukokemuksistani. Joku saattaa olla aivan eri mieltä kirjasta, toinen saada kipinän kirjan lukemiseen. Lukijan mieli olkoon vapaa.
*
Z. Topelius, Runoja; suom. O. Manninen, U. Kailas, E. Vaara, Y. Jylhä, T. Lyy; WSOY 1949 (4.painos)
Sain ?antiikkivaarikauppiaalta? löytyneen muinaisrunokirjan ystävältäni Karhumieheltä kesällä synttärien aikaan saatekirjeen kera. Kirjeessä oli kerrottu kirjan löytymisen tarina. Olin oikein otettu, että minut katsottiin oikeaksi sieluksi omistamaan tämä muinaisrunoteos, jolla on menneisyys ja joka kirjayksilönä on vain muutaman vuoden nykyistä omistajaansa nuorempi.
Lukukokemus on ollut kuin seikkailu Lapsuusmaahan. Riimirunot ajalle tyypillisine sanalyhenteineen ovat tulvillaan menneen maailman tuoksua. Pitkin matkaa mietin, mistä aiheista ja millaisella runokielellä tuolloin kirjoitettiin. Nämä huudahdukset ah ja oi, nämä värjynnät, unhoitetut kunnaat, tyrskyävät ja hyrskyävät veet, karkelot, lemmenkuiskeet, viherjöivät kummut ja purppurahohteet, harmajahapset kalvakkaat lienevät yhtä paljon aikansa suomentajarunoilijoiden kieltä kuin alkuperäistä, Topeliuksen vanhaa ruotsia. Näitä on varmaan ollut kansakoulun lukukirjassa tai Topeliuksen Lukemisia lapsille ?sarjassa. Ja mistä kertovatkaan nämä muinaisrunot? On isänmaallista ja uskonnollista runoa, on puhdasta luonnonkuvausta ja erityisesti vuodenaikarunoja, taide-elämyksiä, rakkausrunoja. Moni on päätynyt sävelletyksi ja elänyt toisen elämän lauluna.
Tässä ajassa luettuna, ehkä rinnakkain jonkin nykyrunoteoksen kanssa, vaikutus on kiehtova.
Wilfrid Stinissen, Tänään on Herran päivä; suom. Taisto Nieminen; Karas-Sana 2003
Tämä hengellinen aarreaitta on tyyppiä ?teksti vuoden jokaiseksi päiväksi?. Se on siis kulkenut mukanani koko vuoden matkan. Jos jonakin päivänä on luku jäänyt väliin, seuraavana on voinut lukea kaksi. Teksti on tuoreen tuntuista, kirkasta, selkeää ja sisältää omaperäisiä näkökulmia tuttuihin hengellisen elämän ydinkysymyksiin ja arkipäivän kristittynä elämiseen. Kirkon työntekijällä on usein rasitteena se, että on niin kyllästetty tavanomaisella hengellisellä sanastolla ja kielikuvilla, että sanomaa ei enää löydy hengellisestä yleispuurosta. Olen huomannut, että on hyödyllistä lukea hyvin suomennettua toisen kielialueen tai hengellisen perinteen piiristä tulevaa tekstiä. ?Parin piirunkin? verran eri kulmasta katselu avaa tutuksi käyneen asian uutena. Stinissenin tekstit ovat mielestäni erinomaisia: vähän hengellistä lukenut löytää tuoretta kosketuspintaa ja paljonkin lukeneen hengenelämä syventyy.
Maria Alstedt, Enkelit aina lähellämme; WSOY 1997 (5. painos)
Joulupaketista kuoriutunut tervehdys Nuoruusystävältä, taidekuvin ja enkelirunoin puhutteleva. Minulle kävi niin, että ensin katselin tarkimmin upeat kuvat, jolloin teksti jotenkin kutistui. Toisella kerralla luin ensin runot ja niiden ajatus aukeni paremmin. Mitä sanotaankaan: ?kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa?. Niinkin voi näköjään käydä, että kuvan voimakas puhe häivyttää vierellä olevan tekstin. – Joka tapauksessa hieno lahjakirja, kirja, johon voi aina palata löytämään.
Soturi meissä / pukeutuu haarniskaan / ja katsoo maailmaa / silmikon takaa / turvassa haavoittavilta / tunteilta / suojassa kolhuilta, / iskuilta, / kipeiltä pistoksilta.
Ritari meissä / ratsunsa kannustaa / ja peitsi ojossa / rynnistää / vaaroja vastaan / valmiina puolustamaan / arvojaan / taistelemaan ja / voittamaan.
Vaan enkelimme ääni / lävistää haarniskan / ja sydämeemme tunkeutuvat / lempeyden, rauhan, myötätunnon / herkät nuolet / ja peitsi kädestämme / putoaa.
*
Oli taasen joulu, tuo jokaisen vuoden lopuksi tarvottavan ylämäen lakipiste, missä talvipäivä seisahtaa ja ihminen voi hetken levätä vuoden tehdyt ja seuraavan tekemättömät turvallisena muurina ympärillä. Oli kokonuotin ja fermaatin mittainen tauko elämässä.
Mikä olikaan joulun idea? Perinteen jatkuminen? Hengähdystauko? Kiltteyden palkitseminen? Jouluinen umpilämpö, rauhan ylenpalttisuus ja kynttiläin alituinen loimotus alkaa käydä lopulta hermoille. Perinneherkkujakaan ei jaksa määräänsä enempää.
Tässä vaiheessa voinee todeta: kiitos, Joulu, kun tulet vain käymään, etkä ole ainainen, sillä oikeastaan arki on elämän siunaus ja sielun suola. Arjessa toteutuu juhlankin pyhä tarkoitus: ollaan olemassa toisillemme.
|
|
