Taannoin kävin kuulemassa Terho Pursiaista Keravan Hyvinvointiakatemiassa, jossa hän piti filosofialuennon ihmisarvoisesta elämästä. Pursiainen ei ole erityisen karismaattinen esiintyjä, pikemminkin väritön ja kuivakansorttinen, mutta asiansa oli terävää ja punnittua. Väkeäkin oli kuulemassa tuvan täydeltä. Koska olin tehnyt kohtalaisesti töitä ennakkoon saadakseni Toisen mukaan, on syytä mainita, että olimme molemmat tyytyväisiä kuulemaamme.

Luentoon voi tutustua Pursiaisen omilla blogisivuilla, joten en referoi sitä tässä. Mietin kuunnellessani sitäkin, miksi tällaisiin tilaisuuksiin osallistujat ovat yleensä keski-ikäistä ja vanhemman puoleista mykkää naisväkeä (niin kuin minäkin!) ja ne kymmenen mukana olevaa miestä käyttävät kommenttipuheenvuorot ja tekevät kysymykset luennoitsijalle. Luennon aiheeseen liittyen voi tietysti kysyä, onko ääneen kommentoiva ja kysyvä kuulija arvokkaampi kuin se, joka miettii itse tykönään vastauksia kysymyksiinsä tai poikkeaa mielessään toisaalle itsekseen jupisten. Toisaalta ääneen kysyvä ja luennoitsijan ajatusta kehittelevä kuulija voi olla hyödyksi toisillekin kuulijoille. Esiintyjä kokee myös saavansa vastakaikua, mikä taas innostaa häntä kehittelemään ajatuksiaan edelleen.

Ihmisarvoisen elämän kysymystä koski myös eilisiltainen keskustelu Inhimillisessä tekijässä (TV-2), jossa pohdittiin vammaisen oikeutta tehohoitoon tarvittaessa. Nuori äiti puhui perheensä esikoisen, vammaisena syntyneen Eemeli-pojan sairaalahoitoa vaatineiden vaiheiden kokemuksista. Äiti edusti varsin tinkimättömästi näkemystä, jonka mukaan vanhemmilla pitää olla oikeus päättää lapsen hoitolinjauksista silloinkin, kun lääkäri on eri mieltä. Lääkärikunnan edustaja yritti sovitella sanojaan ollakseen ajamatta keskustelua pattitilanteeseen, josta taas seurasi, ettei hän voinut olla kovin selkeästi mitään mieltä. Vammaisen ihmisarvo lienee sinänsä useimmille eettisesti selkeä. Tehohoitotoimenpiteiden jälkeen vain ei lääkärin mukaan useinkaan päästä hoitoa edeltävän tilanteen tasolle. On syytä kysyä täyttyvätkö ihmisarvoisen elämän tunnusmerkit siinä tapauksessa, jos lähtötilannekin on jo kovin huono. Oikeus tarpeelliseen hoitoon pitäisi olla jokaisen ihmisen perusoikeus, riippumatta lähtötilanteesta. On surullista, jos osa lääkärikuntaamme on jo lipsumassa tästä. Järjen käyttö sydämellä kuulematta tuntuu tylyltä medisiiniseltä ekonomialta.

Filosofian ydinkysymykset ovat kiehtovaa pohdittavaa kaikissa elämänvaiheissa. Ehdottoman lopullisia totuuksia kun ei olekaan, eivätkä vastaukset tule koskaan täysin valmiiksi.

Mitä oikeaa ja totta sanoisi ystävyydestä tänään? (Päivähän täyttyy valmiiksi painetuista latteuksista, joita me ihmiset lähettelemme toisillemme, ehkä kokeaksemme olevamme olemassa jollekin tai mitataksemme ystäviemme määrää?)

Ajattelen Sinua, jolle ei ehkä tullut yhtään meiliä tai tekstiviestiä, jonka postilaatikossa tai eteisen lattialla ei ollut korttia eikä kirjettä tänään. Jossakin voi olla joku, joka silti ajattelee Sinua, vaikka ei ole syystä tai toisesta saanut aikaan minkäänlaista yhteysviestiä. Ajattele Sinäkin! (opettajiasi, oppilaitasi, koulukavereitasi, työtovereitasi, postinkantajaa, lähikaupan kassassa istuvaa, junan , ratikan tai bussin kuljettajaa, tv-uutisten lukijaa, naapuria, häntä, joka joskus oli sinulle tärkeä…) Toivo mielessäsi jotain kaunista, lämmintä ja hyvää tuntemiesi ihmisten polulle tänään. Huomaat, että tuntuu kuin ystäviä olisi joka puolella.

Ystävänpäivän positiivinen viesti voisi olla, ettei tarvitsekaan ajatella liian vakavasti, peruuttamattomasti ja korkealentoisesti ystävyydestä. Ystävällisyyshän ei maksa mitään, siitä saa itse iloa ja tulee ehkä tuottaneeksi iloa toisille.

Kellot kumahtelevat kutsua iltapalvelukseen. Hautausmaan puoleinen taivas järven takana punertaa vielä heikosti auringon laskettua, kuusikuja on tumma, valoja ei ole vielä sytytetty. Läntisellä taivaalla loistaa lumoavan kirkkaana iltatähti, Venus. Kuin kotiinsa tulee sieluni kirkon hiljaiseen lampukkahämärään. Joka ilta tervehdin tuohusvalolla Valamolaisen Jumalanäidin ikonia, huokaan kiitoksen, että saan olla taas täällä. Pysähdyn siihen, sydän auki, sanoittamatta mitenkään mietteitäni. Jumala tietää kyllä. Parina iltana heleä-ääniset laulajat ilahduttavat puhtaasti soivin vuorolauluin isä Sergein lempeän kantiloinnin kanssa. Suitsutuspihka tuoksuu.

Pakkanen tuntuu kirpeältä, iso mittari näyttää auringon laskettua -25 astetta. Iltapalveluksen jälkeen kävelen hitaasti majapaikkaan alas lehtipuukujaa. Avaruuden syvässä tummassa sylissä hehkuvat miljoonat tähdet. Otavan ’kärry’ näyttää olevan melkein pystyssä, Orionin vyön kolmostähdet kauniisti kaartuvassa rivissä. Valtavan ristin hahmoisen neljän tähden kuvion idän suunnalla olen nimittänyt mielessäni Valamon Ristiksi, tuskin sillä mitään nimeä onkaan tähtikartoissa. Hassua, että maasta katsoen meistä näyttää, että tähdet muodostavat kuvioita, mutta todellisuudessahan ne ovat äärettömyyksien päässä toisistaan kuten maa niistä. Tähtitaivaan hiljainen kauneus luo juhlallisen olon. Avaruuden mittakaavassa ihmisen ilo ja murhe kutistuu.

Aamulla pakkasta on -30 astetta. Trapesaan ei melkein mahdu sekaan. Iloinen italiankielinen sorina täyttää yleensä niin rauhallisen ruokasalin. Onpa lystiä katsella eteläisen auringon lapsia, jotka ovat etsineet kaikki mahdolliset toppavaatteet ylleen selvitäkseen pakkasesta. Katolisten konferenssiväki on ortodoksiluostarissa kuin kotonaan. Jonakin aamuna tosi kovakuorisiksi paistuneiden sämpylöiden syöntiyritykset naurattavat. Olkapäät kohoilevat, ilmeet olivat hämmentyneitä, mutta elämäniloa ei tuokaan episodi horjuta.

Urhoollisesti teen päivittäin lenkkejä, vaikka ne jäävätkin lyhyemmiksi kuin olin ajatellut. On kerta kaikkiaan liian kylmää. Järveltä käyvä viima puree poskia niin, että on käännyttävä kohta takaisin metsän suojaan. Siellä taas kohta tuntuu pakkanen nipistelevän varpaita. Ollapa vanhat kunnon huopikkaat, joissa varpaat mahtuvat liikkumaan ja joihin mahtuu villasukat! Virta on umpijäässä. Aina siinä on tähän asti ollut jokin pieni sula kohta, vaikka sillan alla pilarin vieressä, nytpä ei. Jään alla kuitenkin tietää veden virtaavan.

Tämän retriittini lukuelämykseksi muodostui myymälän uutuuspöydältä löytynyt Suvi-Anne Siimeksen ja Nunna Kristodulin kirjeenvaihtokirja Taivas alkaa maasta. Mitä lienen ajatellut kummastakin naisesta, kirja avarsi mielikuvia. Kukaan meistä ei ole vain se kuva, minkä julkisuus meistä luo! Tunsin paljolti samaistuvani Suvi-Annen pragmaattisiin ajatuksiin naisen elämästä, äitiydestä ja tehtävästä yhteiskunnassa, mutta toisaalta ehkä myös häntä paremmin ymmärtäväni Kristodulin perusteluja filosofis-hengellisiin näkemyksiinsä. Kuten usein omilla käynneilläni Lintulassa, niin nytkin tuntui hyvältä olla luterilaisen kirkon diakonissa eikä ortodoksinunna. Ei minulla ole nunnan kutsumusta, ei todellakaan!

Miksi olen nyt Valamossa? Ensimmäisen iltapalveluksen rukouslaulun sanat koskettivat: ”rakkautesi haavoittamina…”. Ehkä tarvitsen tämän ajan ja tilan henkilökohtaisen elämänmuutoksen ja viime keväisten koettelemusten hyväksymisprosessin valmistumiseen, niitä kuitenkaan tietoisesti pohtimatta. En ole ajatuksiani puristanut kysymyksen, rukouksenkaan muotoon. Mikä tapahtuu, se tapahtuu itsekseen, pinnanalaisesti poreillen. Jääköön salaiseksi, jos jää, jollain tasolla kaikki kypsyminen ajan mittaan silti ilmenee.

Metsässä kohtaan pienen viirulinnun. Se askartelee polunposken kuivuneella korrella, katsahtaa, ei pakene. Puhelen sille hiljaa, toivon, että se selviää pakkasesta kevääseen, rakentaa pesän, saa poikasensa lentämään, täyttää elämänsä tarkoituksen.

Mielenrauha.

Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan olen käynyt Valamossa vähintään joka toinen vuosi, joskus jopa kahdesti samana vuonnna henkilökohtaisessa retriitissä. Toisinaan on ollut syitäkin: työelämän puristus, perheen routavuosien kivut, Esikoisen ja Kuopuksen kotoa muutot, isän kuolema. Toisinaan olen tullut vain oman sydämen ikävän vetämänä. Valamosta on tullut minulle, toisuskoiselle, rauhan ja sielunlevon paikka.

Luonnonrauha.

Valamo on veden ympäröimällä, avaralla ja korkealla paikalla, siksi sen valoisuus on ainutlaatuinen. Talojen arkkitehtuuri hoitaa esteettistä silmää: sopivasti raikasta modernia harmoniaa bysanttisin vivahtein ja toisaalta vanhaa kartanoromantiikkaa. Kaiken keskipisteenä hohtaa valkea kirkko kuparisipuleineen ja risteineen. Valtavien vanhojen puiden keskellä kulkiessa tuntee ihmisen, hänen voittojensa ja tappioidensa, murheidensa ja ilojensa pienuuden. Eri vuodenaikoina luonnon kauneus puhuttelee. On pieniä metsä- ja rantapolkuja sekä raivattuja reittejä kävelijälle, talvisia latuja hiihtäjälle.

Sielunrauha.

Ortodoksisessa luostarissa on ainutlaatuista se jokin, mikä syntyy kutsumuksessaan elävien ja työtä tekevien kävijää kunnioittavasta, tunkeilemattomasta suhtautumisesta kävijöihin ja toisaalta jumalanpalvelusten intiimistä, mystisestä kauneudesta ja intensiteetistä. Luterilaisen saattaa olla aluksi vaikea ymmärtää kantiloituja rukouksia, vanhahtavia tekstejä, suitsutusten, ristinmerkkien, tuohusten sytyttelyn ja ikonien suutelemisen merkitystä. Kun siihen tottuu ja elää siinä mukana, vaikutus on uskomattoman tyynnyttävä ja ravitseva. Sielunlepo ei olekaan passiivista liikkumattomuutta, vaan monitasoisesti tyydyttävää, ristiriidatonta vapautta.

– Mikä se on joka jaloitta kulkee ja siivittä lentää? No se, joka yöt kulkee, päivät kulkee, eikä koskaan perille pääse? – Sehän on se.. no, se.. sano nyt…